Huippumaisemissa

Aamuni Chukungissa, viimeisessä kylässä ennen base-campia, alkoi Mew-yhtyeen kitaravallien vyöryessä ylitseni. Olin täynnä energiaa. Kapua-Johannes nauroi aamiaisella, että mielialavaihdokseni muistuttavat lähinnä vuoristorataa. Minulla kävi tuuri, että olo ja fiilis oli korkealla juuri tässä kohtaa. Muutamaa päivää aikaisemmin olin tervehtinyt matkakumppaneitani aamusella aivan toisenlaisissa tunnelmissa oksennettuani vuorokauden. Itse kukin kapuajista on kamppaillut jos jonkinmoisia tautikurimuksia vastaan. Leikkisästi lisänimen saanut, meidän oma dr. House eli Mandalan Kalle on onneksemme löytänyt kaikkiin vaivoihin suunnilleen oikean lääke-cocktailin.

Chukungista kapusimme aamupäivän Island Peakin base-campiin, jonka korkeus on 5170 metriä. Perusleirissä ohjelmassa oli vielä viimeiset kiipeilykamppeiden säädöt ja laskeutumistreenit. Noin kuudelta kaikki menivät telttoihin ja laittoivat silmät kiinni yrittäen nukkua sen, minkä korkeudelta ja jännitykseltä vaan kykenivät. Puolilta öin heräsimme, vielä viimeinen tankkaus ennen reissumme rankinta rupeamaa. 12 päivää olimme lähestyneet tätä vuorta askel kerrallaan kavuten puolen Nepalin halki. Nyt edessä oli seikkailun viimeiset viisitoista tuntia ja kilometrin nousu huipulle.

Kiipeilyoppaamme Rensgin johdatteli pakkasen huurtamassa yössä kapuajien letkaa lukien matalalla äänellä retkikunnan ylle suojaavia mantroja. Näin otsalamppuni valossa edessä tallustavan kapuajan kantapäät ja kivikkoisen nousevan rinteen. Asettelin jalkojani huolellisesti askel kerrallaan tuntien, miten keuhkoni täyttyvät kylmästä ja kuivasta vuoristoilmasta. Miten kuvata sitä tunnetta, kun joka askeleella korkeutta tulee lisää ja ilmaa on vastaavasti vähemmän. Kuljimme kohti kirkasta tähtitaivasta ja selkeästi erottuvaa linnunrataa. Otava roikkui horisontissa nurinkurin, jotain tuttua siivittämään matkaamme. Tätä lähemmäs taivasta tuskin pääsen enää koskaan.

Lähdössä jäätikölle

Kapusimme samaa tahtia auringon kanssa ja tuntien tsemppaamisen jälkeen vuorien siluetit alkoivat erottua selkeämmin ympärillämme. Kylmissään hytisevät kapuajat tervehtivät jäätikön reunalla iloiten aurinkoa. Mieliala retkueessa kohosi roimasti, kun kivikossa tarpomisen päätteeksi saimme allemme jääraudat. Jatkoimme köysistössä kohti pääseinämää. Joku uskalsi katsoa railoihin, joita ylitimme, itse laitoin silmät kiinni, koitin unohtaa veljeni äänen hupsuista päähänpistoistani ja lausuin varmuudeksi itse keksimäni suojaavan mantran astussani yli.

Köysistössä takanani Jere ja Kalle nautiskelivat täydellisestä kelistä. Kundeilla oli toisessa kädessä kamera ja toisessa hakku, itse katsoin hitaasti lähestyvää pystysuoraa seinämää kauhuissani, tarrasin tiukemmin köydestä kiinni ja pohdin, voiko tässä kohtaa enää kääntyä takaisin. Minulla olisi sentään huiputus-blogi -vuoro ja kaikki.

Jere astumassa huippuharjanteelle

Hitaasti saavutimme seinämän, joka onnekseni läheltä katsottuna ei ollutkaan ihan niin pystysuora, kun miltä se ensi alkuun näytti. Könysin sen valjaissani ylös hitaasti, sisukkaasti ja kirosanoja säästelemättä. Muutama ärräpää saattoi lipsahtaa vielä huippuharjanteellakin, huippu näytti olevan lähempänä kuin mitä se lopulta olikaan. Yksi oppaistamme heilutti topissa kutsuvasti Suomen lippua. Pian jo kuulinkin, miten ensimmäiset kapuajat saavuttivat huipun. Ponnistin kaikki voiman rippeet ja pääsin kuin pääsinkin huipulle. Liityin Kapua karkeloihin huikeissa maisemissa saatuani keuhkoihini sen verran ilmaa, että pystyin hihkumaan. Me todellakin saavutimme Island Peakin huipun 27.11.2011 kello 10.30. Mahtavaa!

Siellä me seisoimme yhdessä läjässä noin kahden neliömetrin alueella maailman korkeimman vuoriston sylissä. Sekoitus helpotusta, epäuskoa, liikutusta, jaettua riemua ja ylpeyttä. Ehkä jotain siitä tunteesta on tallentunut näihin kuviin.

Huikea joukko huipulla. Terkkuja kotiin!

Omasta puolestani voin sanoa, että en olisi koskaan päässyt huipulle ilman apua. Kapuajat kannustivat toisiaan täysillä. Tämä ei ollut yksilösuoritus tai kilpailu, vaan yhteinen jaettu kokemus. Ryhmässä jaettiin niin vedet, energiageelit, myslipatukat kuin aurinkorasvatkin. Konkari kiipeäjä Jere tuuppi minua pahimmassa kivikossa pimeällä ylös ja sherpat auttoivat minut huterana ja kaikkensa antaneena horjuen takaisin alas.

Luulin, että oppisin maailman katolla syvää rauhaa ja meditatiivista läsnäoloa. Olin väärässä. Kapua opetti minulle, mitä on porukan positiivinen voima ja yhteisen tekemisen merkitys on. Se voi kantaa jopa 6189 metriä ylös. Olen oppinut, että kaikessa mittakaavassa me tarvitsemme toisiamme. Huiputus oli vain osa tätä matkaa. Nyt olisi tavallaan edessä vielä se alastulo. Tätä tulee varmaan sulateltua hetki jos toinenkin.

Terkkuja maailman katolta,

Nuppu-kapuaja