Everestin valloittajien jalan jäljissä

Ja niinhän siinä tosiaankin kävi, että säiden jumalat päättivät toisin. Sadepilvet seisoivat kapuajien ja Mera Peakin välissä estäen laskeutumisen Luklaan. 45 minuutin lento maailman vaarallisimmalle kentälle vaihtui 11 tunnin bussimatkaan ja viiden päivän patikkaan. Siirryimme siis kakkossuunnitelmaan.

Harvemmin sitä on päässyt niin lähelle, että on istunut jo lentokoneessa ja sitten seuraavana aamuna huomaakin istuvansa jälleen kerran bussissa. Ei siinä mitään, tämän bussilla matkustamisen me osaamme, tätä olemme harjoitelleet, mutta moni nieleskeli karvasta pettymystä. Tällaista on vuorimatkailu, kuului yhdestä sun toisestakin suusta, mutta lohtu jäi varsin laihaksi. Kun on lähes vuoden valmistautunut kiipeämään Mera Peakille radikaaliin suunnitelman muutokseen totuttelemiseen menee reilusti enemmän aikaa kun, mitä kestää tehdä lentokoneella U-käännös. Mutta koska me olemme päättäneet kavuta hyvän asian puolesta vuorelle, me totta vie pidämme lupauksemme ja menemme vuorelle – vaikka kävellen. 

Varasuunnitelma on seuraavanlainen. Ajamme moottorilla niin pitkälle, kun tietä riittää. Ja kun ”tie” päättyy, patikoimme keskikukkuloiden viljavien riisipeltojen läpi viisi päivää Everestin valloittajien viitoittamalla tiellä. Tätä kutsutaan niin sanotusti klassiseksi lähestymiseksi. Emme ole riippuvaisia hallitsemattomista säistä, olemattomasta infrastruktuurista, lentovärkeistä, emmekä muistakaan moderneista härveleistä. Mikään ei voi estää tätä Kapua-porukkaa pääsemästä huipulle. Tosin sekin vaihtui, kiipeämme Meran sijaan nyt Islan Peakille. Siellä kuuluisat Sir Hillary ja Tenzingkin kuulema harjoittelivat. Muuten seurailemme legendojen perintöä, mutta Everestin jätämme suosiolla seuraaville kapuajille.

Nyt istun Shivalayia –kylän majatalon terassilla yksinäisen halogeeni lampun alla, kynsikkäät kädessä, pipo päässä ja erittäin hyvissä tunnelmissa. Uskoisin, että moni porukastamme jakaa riemukkaan tunteen, pian vaelluskengille tulee todellista käyttöä.

Bussimatkan viimeiset 25 kilometriä kestivät palttiarallaa pari tuntia ja kinttupolku, jota ajoimme, oli sen verran hirvittävä, etten viitsi sitä näin isän päivänä yksityiskohtaisemmin kuvailla. Saattaisi joissain kotijoukoissa jäädä turhaan pari sydämen lyöntiä välistä. Sanotaan vaan, että mahdolliset munuaiskivet irtosivat varmasti, välilevyt lipsahtivat paikoilleen ja rystyset saivat kunnon treenin puristuessaan valkoisina kauhukahvojen ympärille. Mutta nyt olemme ehjinä ensimmäisessä kylässä ja huomenna alkaa lähestyminen. Himalaja Here we come!

kumpuilevin terveisin keskikukkuloilta,

- nuppu kapuaja

Ps. Äiti, en tiedä, miten yhteydet pelaa, niin kone sunnuntaina laskeutuu noin kello 14.30. Tuuthan vastaan, kun sulla on mun kotiavaimet? Tattis.