Samsara

Edellinen kirjoittaja, Salla, tyhjensi ansiokkaasti ja perinpohjin Kapua-pajatson aivan takaressua myöten tarkastelemalla yhteisen projektimme vaikutuksia siellä ja täällä eri lähestymiskulmista. Ei siihen ole minulla enää lisättävää muttei pois otettavaakaan. Olemme kukin erikseen ja yhdessä pyrkineet ja päässeet jakamaan kokemuksen, joka ei lähde meistä kulumallakaan, onneksi. Monet ovat jo ehtineet kirjoittaa kotoisuudesta, puhtaudesta ja levosta, kotiutumisen mukanaan tuomista ylellisyyksistä mutta myös kaipuusta takaisin vuorille. Ei siihenkään uutta lisättävää, jaan sen kaiken kanssanne samoin sanakääntein.

Paluun jälkeen mieleen on pulpahdellut paljon tuokio- ja tilannekuvia. Miten loppujen lopuksi kävi sen pienen tytön, jota kyläläiset etsivät lamppuineen yön pimeydessä? Se painaa mieltä edelleen samoin kuin ne muutamat vähän kasaan lysähtäneet talot maanjäristyksen jäljiltä. Mielessä myös kaikki ne pienet paitaressut, joilla oli usein orastava toukka kurkkimassa nenäaukoista, sadonkorjuuseen liittyvät touhut, värikkäät sarit naisten yllä, kailottavat kyläkukot, peevelin kauniitakin olivat! Paluun jälkeen kuvasin matkaa "Tuntuu kuin Nepal olisi rysähtänyt syliini." Totta oli. Nyt se on onneksi alkanut vähitellen jäsentyä, kun on ehtinyt katsella sitä etäisyyden päästä.


Nepalissa uskonto on ihmisten arjessa kaikkialla läsnä, lieputtavina rukouslippuina, hämmästyttävän suurien rukouskivien teksteinä, lukuisina erilaisina palvontapaikkoina, temppeleinä. Ehkä näistäkin syistä johtuen sikäläisestä kirjakaupasta seuloitua mukaan kotimatkalle mm. Kumari-jumalattaren elämänkerta, Shivan seitsemän salaisuutta ja Buddhan orvot. Nimet puhuvat sen puolesta, että nepalilaisten elämän tämä puoli näyttäytyi ainakin tälle maallikkokapuajalle kiinnostavana uskontojen kudelmana, josta on seikkaperäisemmin otettava selvää. On jo selvinnyt, että buddhalaisen arkipäivän psykologian mukaan mielen kotiin tuominen tarkoittaa sen kokoamista ja rauhoittamista. Monesti ihminen hakeutuu eri puolille maailmaa, mutta ei koskaan ole kotonaan omassa itsessään. Oleskelu luonnonkauniilla paikalla mielellään auringonnousun tai -laskun aikaan (ne vuoret, ne vuoret!) voi auttaa mieltä rauhoittumaan ja avartumaan aivan itsestään. Sama vaikutus voi olla tuulen huminan ja puron solinan kuuntelulla. Tuulen huminaa on viime aikoina täällä kotimaassa kyllä riittänyt!

Vuorilla kapuaminen kahmaisi matka-ajasta ja energiastamme valtaosan, mutta muistetaan aina nostaa pinnalle ensimmäisen viikon avustuskohteet ja sen myötä kaikki hyväsydämiset kanssaihmiset täällä kotimaassa, jotka tekivät auttamisen mahdolliseksi. Te olitte uskomaton tuki ja voimavara, me vain kasasimme lahjoittamaanne avustuskekoa. Kiitos!

Jos vielä hieman jatkaisi edellä aloitettua psykologiaa, niin ihmiset ovat sisimmiltään samanlaisia mutta ennen kuin voimme kokea todellista myötätuntoa muita kohtaan, meidän pitää tuntea myötätuntoa omaa itseämme kohtaan. Mielikuva itsestämme on usein aika kolhiintunut ja kielteinen, emme oikein usko kelpaavamme. Oikeasti meidän tulee tarkkailla myönteisiä mielentilojamme, rakkautta, hyvää tahtoa ja suvaitsevaisuutta päivittäisessä elämässämme.

Uuden vuoden kynnyksellä tekee mieli painottaa tuota viimeisen lauseen viestiä. Meissä jokaisessa saattaa asustaa pikkuisen buddhaa tässä omassa samsarassamme (=elämänpyörässä)

Elina-kapuaja toivottaa teille kaikille paljon mielenkiintoisia ja hyviä asioita tulevalle vuodelle. Pitäkää huolta itsestänne ja toisistanne, ansaitsette sen.

Mrrrr-halaus!

Tämän kapuajan tilinpäätös ja testamentti

Moni meistä kapuajista onkin jo ehtinyt täällä blogissamme ”tilittää” omia kokemuksiaan elämämme reissun jälkeisistä fiiliksistä päästyämme kuka hitaammin ja kuka nopeammin kiinni päiväjärjestykseen. Voin helposti samastua kanssakapuajien tuntemuksiin vaeltamisen hienoudesta ja siitä leijumisen tunteesta, kun voi ottaa totaalisen irtioton arjesta. Toisaalta ymmärrän sitäkin kanssakapuajaa, joka huomasi, etteivät ne arjessa askarruttavat asiat välttämättä vuorilla ratkea eikä reissulta välttämättä tullutkaan takaisin valaistunut kapuaja. Näin KAPUA-vuoden lopussa onkin hyvä vetää yhteen mennyttä ainutkertaista KAPUA-vuotta. Mitä tästä kaikesta jäi käteen?

Omaan ”Kapuan top-kolmoseen” (tunkua listalle olisi kyllä!) nousevat seuraavat asiat kolmesta eri vinkkelistä: (i) projektista itsestään, (ii) vuoden 2011 KAPUA-hankkeen merkityksestä ja (iii) siitä fiiliksestä, joka itselle jäi mukanaolemisesta:


1) KAPUA-konseptina

Olin seurannut aikaisempia KAPUA-hankkeita mielenkiinnolla ajatellen, että jospa minäkin jonakin päivänä... Olenkin kovasti kiitollinen siitä, että minulla oli mahdollisuus päästä mukaan. Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että KAPUA on mielekästä ja ainutlaatuista hyväntekeväisyystyötä. KAPUAssa on monta kulmaa, jotka tekevät siitä niin omanlaisensa. Projektissa on mahdollisuus projektiluonteisesti olla mukana kehitysyhteistyössä ja nähdä omin silmin niin varainkeruuta, tiedotustoimintaa kuin itse hankekohteessa tehtävää työtä. Kapuaja todella laittaa itsensä likoon hyvän asian puolesta ja oppii siinä samalla valtavasti hyväntekeväisyystyöstä, hankkeen teemasta ja kohdemaasta, markkinoinnista ja ryhmätyöstä. Bonuksena tulevat ne kanssakapuajat, joiden kanssa on kokenut jotain ainutlaatuista ja joiden kanssa toivoo voivansa taivaltaa yhdessä vielä myöhemminkin.

2) KAPUA 2011:n merkitys Nepalissa

Itsekehumiseen sortumisenkin uhalla toisena tulee mieleen luku 87.692,03. Se on tähän päivään mennessä hankkeelle kerätty rahamäärä. Ja se on kuulkaa mahtava määrä euroja Nepalissa käytettäväksi meille tärkeään asiaan ja aivan mahdottoman huima saavutus porukaltamme!

KAPUA 2011:n teemahankehan (PHE- hanke/väestö-terveys-ympäristö -hanke) on tänä vuonna aloitettu kolmivuotinen hanke. Huolimatta siitä, että hanke on vasta alkuvaiheessa ja kuluvana vuotena on keskitytty yhteistyön lisäämiseen paikallisten, hanketta Nepalissa toteuttavien kumppaneiden eli WWF Nepalin ja Nepalin perhesuunnittelujärjestön välillä, on jo saatu paljon aikaan. Seuraavassa esimerkkejä aktiviteeteista, joita hankkeessa on muun ohessa kuluvan vuoden joulukuuhun mennessä jo toteutettu:

- Olemassa olevia seksuaaliterveyspalvelukeskuksia on vahvistettu uusilla lääkärin työhön tarvittavilla välineillä, huonekaluilla ja teknisellä tuella Bardiassa, Bankessa, Dangissa ja Kailalissa

- On tuettu liikkuvia klinikoita seksuaaliterveyspalveluiden tarjoamiseksi naisille; 339 naista on hyötynyt näistä klinikoista

- On tarjottu seuraavia perhesuunnittelupalveluita tai ehkäisymenetelmiä:

- kondomeja 3782 kpl;
- e-pillereitä 5245 kpl;
- muita ehkäisymenetelmiä kuten ehkäisyimplantteja yhteensä 2500 kpl;
- seksuaaliterveysneuvontaa on annettu 46 000 kertaa;
- gynekologisia palveluita lähes 500 kertaa; ja
- seksitauteihin on annettu hoitoa 2300 kertaa.

- On pidetty 19 oppituntia 570 koulua käyvän nuoren tytön tietoisuuden lisäämiseksi kuukautisten aikaisen hygienian hoidosta. Lisäksi 18 oppituntia on pidetty 360 koulusta pudonneen tytön tietoisuuden lisäämiseksi kuukautisten aikaisen hygienian hoidosta

- On jaettu tietoa seksuaaliterveydestä ja luonnonsuojelusta kansainvälisen nuorten päivän, Lisääntymisterveyspäivän ja Teez festivaalin aikana Terain alueella

- Kaikilla viidellä projektin alueella (projektialue (Banke, Kailali, Dang, Chitwan, Bardia) on valittu pilottikoulu PHE -ohjelman edistämiseksi kouluissa. Kouluissa on järjestetty kaksipäiväinen koulutus kunkin koulun PHE-ohjelman edistämisryhmälle

- On perustettu viisi uutta nuorisokeskusta

- Kailaissa ja Dangissa on perustettu uudet nuorisoverkostot

- On tarjottu tukea ja koulutusta julkisen sektorin terveysinstituutioille niiden tekemiseksi käyttäjäystävällisemmäksi

- On tehty useita oppaita, kuten väestö-terveys-ympäristö -opas kouluihin, ja ohjeita nuorten foorumeihin ja erilaisten aktiviteettien toteuttamiseen

- Viisi alueellista toimistoa on järjestänyt kolmipäiväisen koulutuksen seksuaaliterveydestä ja oikeuksista ja luonnonsuojelusta. 138 henkilöä osallistui koulutuksiin, mukaan luettuna terveysalan työntekijöitä ja paikallisia nuoria

- On järjestetty seksuaaliterveyteen ja ympäristönsuojeluun liittyvä katudraamaesitys Kailalin klinikan toimesta

Upeaa työtä WFF:ltä ja Väestöliitolta yhteistyökumppaneineen: erinomainen alku hankkeelle, josta on hyvä jatkaa. Ja hyvä me, ahkerat varainkerääjät - vuoden loppuunhan on vielä aikaa, joten eiköhän se rapiat 87.000 euroa vielä tuosta näin loppumetrien kunniaksi vähän paranekin!

3) KAPUA-henki

Viimeisenä muttei vähäisimpänä asiana nostan esiin ryhmämme loistavan ”ryhmäytymisen” ja sen riemullisen tsempin, joka kantoi ryhmäämme koko projektimme ajan. Ryhmädynamiikka toimi alusta asti ja uskon, että monikin kapuaja löysi uusia todellisia Ystäviä ryhmästämme, joiden kanssa on edessä vielä monta seikkailua ja hyvää hetkeä tulevaisuudessa. Itseäni jaksoi jopa hämmästyttää se, että valitsijamme olivat onnistuneet nitomaan yhteen porukan toisilleen tuiki tuntemattomia vahvoja persoonia emmekä onnistuneet kinastelemaan mistään koko projektin aikana. Melkein jo ihmeellistä ryhmäytymistä ja toisten kannustamista! Ei ollut asiaa, jota olisi liikoja alettu synkistelemään tai sorruttu voivottelemaan asioiden vaikeutta, vaikka uskokaa tai älkää, ei tämä ole ryhmällemme pelkästään helppoa ollut! On sitä välillä tuskailtu niin varainkeruun, medianäkyvyyden kuin raskaiden vaelluspäivienkin tiimellyksessä. Ja aikasta iso tsempin paikka oli ilmavoimien puututtua peliin vaihtaa lennosta vuorta, johon oli koko vuoden tähdätty ja johon varainkeruun kikkakakkosemme eurometreistä perustui - kyllä kuulkaa söi naista ja miestä, mutta nöyryys palkitsi upealla Suunnitelma B:llä! Tarmolla mentiin eteenpäin niin varainkeruussa kuin vuorellakin ja vielä hymyssä suin – joku kun onnistui aina näkemään tilanteessa jotain positiivista tai kerta kaikkiaan hassunhauskaa ja hetken päästä jo taas nauru raikasi tai tsemppausviestit lentelivät Facebookissa. Sama loistava ryhmähenki tuntuu vallitsevan myös aiempien kapuajaryhmien kesken.

No, mitä jäi käteen ja miltäs nyt sitten tuntuu? Ja mitäpä sitten seuraavaksi?

Vaikkakaan en itse ole mikään suurten tuntojen tulkki ja jätän syvemmät sydämen avautumiset suosiolla muille, voin kuitenkin täydestä sydämestäni sanoa, että KAPUAlla on aivan valtavan suuri merkitys elämääni. Kuten jo joku konkarikapuajakin joskus minulle sanoi, elämä on ennen ja jälkeen KAPUAn.

Olen kuluvan vuoden aikana saanut todella kokea tekeväni jotain merkityksellistä muiden ihmisten hyvinvoinnin eteen. Olen oppinut aivan älyttömän paljon Nepalista, ja lisääntymis- ja seksuaaliterveydestä. Olen otsa kurtussa pohtinut kestävää kehitystä ja miten meistä jokainen voi tehdä pieniä tekoja sen eteen. Olen oppinut valtavasti siitä työstä, jota Väestöliitto ja WWF tekevät Nepalissa. Olen voittanut itseni keräämällä varoja ja markkinoimalla hanketta vaikken itseäni myyjäksi tai markkinoijaksi ole koskaan tuntenutkaan. Olen oppinut sietämään sanaa ”EI”. Olen ymmärtänyt, että kaikkeen siihen mitä oikeasti haluaa tehdä, löytyy kyllä aikaa. Olen saanut toteuttaa sisälläni asuvaa kehy-hörhöyttä, puhua itselleni tärkeistä asioista ja herättää keskustelua. Olen toivottavasti saanut jonkun toisen silmät avautumaan. Olen nauranut ja nauttinut, tuntenut suurta yhteenkuuluvaisuuden tunnetta, maailmantuskaa ja riemua ryhmämme onnistumisista. Olen tavannut samanhenkisiä upeita ihmisiä. Olen saanut tukun uusia Ystäviä. Ja niin, olen joutunut kirjoittamaan blogia ;)

Vajaassa vuodessa ehtii paljon ja KAPUA kantaa elämässäni vielä pitkälle eteenpäin – niihin seuraaviinkin hyväntekeväisyyshankkeisiin, joita haluan tukea ja joissa haluan olla mukana ja niille seuraavillekin vuorille, jotka aion kiivetä…

Tämä pitkä vuodatukseni on tämän kapuajan tilinpäätös ja testamentti. Nyt päällimmäisenä mielessä on kiitollisuus siitä, että sain olla mukana ja kiitollisuus siitä, että niin moni on kavunnut kanssani:

Kiitos lahjoittajat. Kiitos henkiset tukijat. Kiitos KAPUAn äiti, Suvi. Kiitos WWF ja Väestöliitto. Kiitos konkarikapuajat ja erityisesti Mia, Eppu, Kaneli, Heini, Reijo, Hessu, Risto, Atti & Kaarina aivan mahtavasta tsempistä. Kiitos Nepal. Kiitos Ngima, Ensu, Arska, Tika & Prinssi. Kiitos Island Peak. Kiitos Mandalan Kalle. Kiitos esimieheni ja kiitos Bird & Bird. Kiitos Wesa, Taru, äiti ja isä – olen käyttänyt KAPUAan paljon aikaani, joka on ollut teiltä poissa.

Ja KIITOS kanssakapuajat ♥ Battanniahoo forever!

Vähän jo haikeana, mutta kovinkovinkovin onnekkaana ja onnellisena

Salla-kapuaja

Miksi juuri sinun pitäisi kavuta ensi vuonna?

1. koska se tulee olemaan mielettömintä, voimallisinta ja rohkeinta, mitä olet koskaan tehnyt.
2. koska se tulee olemaan haastavinta, turhauttavinta ja epätoivoisinta, mitä olet koskaan tehnyt.
3. koska tulet havaitsemaan voimia, joita et tiennyt, että sinulla olikaan, kohtaamaan rajoja, joita et tiennyt asettaneesi itsellesi ja löytämään taitoja, jotka luulit kadottaneesi.
4. koska saat kokea fyysisesti, henkisesti ja sydämellä, millaista on kun yhteisön vahvuus on suurempi kuin sen yksittäisten jäsenten voima.
5. koska joudut kohtaamaan avuntarvitsijat silmät ja sydän auki.
6. koska jakamalla omastaan saa itsekin eniten.
7. koska aina ei tarvitse tietää, riittää kun aavistaa ja ottaa ensimmäisen askeleen.

Vai, mitä mieltä on aikaisempien vuosien kapuajat?



Tässä on minun nöyrin soiva kiitokseni teille. Kaikille lahjoittajille, kanssajännittäjille, mukana eläneille ja sydämeeni kavunneille. Siitä tuli biisi ja siitä tuli video. Vähän jännittää pitkästä aikaa jakaa julkisesti jotain henkeni tuotoksia, mutta olen varma, että olette armollisia. Olettehan? ; )

Hieno vuosi. Olen todella ylpeä meidän porukasta. Monta yllätystä ja muutosta tuli matkan varrella, mutta ryhmällämme oli loistava kyky antautua ja luottaa sekä ymmärtää, että joskus vuoristo tekee omia päätöksiään. Mieletön summa rahaakin tuli kerättyä! Minulla kaikki ei mennyt ihan niin kuin leffoissa, mutta onneksi se menee kuitenkin aina niin, että lopussa näkee sen, miksi joskus joutuu kiertämään vähän pitempää reittiä perille.

Uusi vuosi ja uudet kapuajat.
Rauhallista ja läsnäolevaa joulunaikaa kaikille.

Kiitollisin mielin,
- Nuppu <3

Tämä oli viimeinen kirjoitukseni Kapuan blogissa, jatkossa päivitän osoitteessa kalliostakukkulalle.com.

Nepalilaista mielenrauhaa oppimassa

Nepalissa vietetty 4 viikkoa oli totaalista rauhoittumisen aikaa, vaikka kävelimmekin vaellusosuudella päivittäin melkein aamusta iltaan. Kotimaan kiire, huolet ja murheet poistuivat ajatuksista. Nautin luonnon rauhasta, kauniista maisemista ja seurasin uteliaana onnellisten nepalilaiten arkipäivän toimia.

Kaikki näkemäni vahvisti edelleen käsityksiäni siitä, ettemme tarvitse maallista mammonaa ollaksemme onnellisia. Olen pyrkinyt jo aikaisemminkin minimoimaan kulutustani ja tulen tekemään tätä edelleenkin ja voimakkaammin, jos vain suinkin on mahdollista. Markkinointi-ihmiset osaavat kyllä luoda "tarpeita", joita emme oikeasti tarvitse.

Turhaa kiirettä voi välttää myös näin Joulun aikaan. Tee vain se, mitä pidät tärkeänä. Älä tee kaikkea sitä, mitä ympäristö ja muut ihmiset pitävät tärkeänä!

Onnellisuus tulee niin pienistä asioista, kun sitä oikein miettiin ... mieti, mikä tekee sinut onnelliseksi!

Yritän viestittää näitä tärkeitä ajatuksia muillekin kuin vain omille lapsilleni. Toivottavasti sinäkin pidät näitä asioita tärkeänä ja haluat viedä rauhoittumisen viestiä eteenpäin.

Rauhallista Joulua ja vuotta 2012 kaikille blogin lukijoille!

Nå berätta, hur var din resa?

Den frågan har ställts mig nååågra gånger under de senaste veckorna. ”Öhh, bra tack” – har blivit ett automatiskt svar. Jag skulle säga att frågan är i samma klass som frågorna: ”förklara universums uppkomst” och ”beskriv hur kvinnor resonerar”.

Var i hela värden skall man börja berätta om en sådan resa som vi varit med om? Skall jag berätta om den dagen när vi simmade med elefanter (och nästan med krokodiler också)? Om vår extra 6 dagars vandring, tack vare att vårt plan inte kunde landa på världens farligaste flygfält? Eller kanske om hur en grupp på 15, helt obekanta och så olika personer, blev sammansvetsad till en unik grupp som kan utmana 6000 meters toppar? Eller skall jag berätta om hur jag grät på insidan när jag såg svältande barn på gatorna?

Men tre saker, som jag kommer att komma ihåg för resten av livet, skall jag dela med er.

1. Den magnifika, sagolika, och otroligt vackra naturen! Chomolungma, vi ses snart igen.

2. Lokalbefolkningens vänliga och hjälpsamma bemötande.

3. Och till sist, det som kanske berörde mig mest, ett barns spontana reaktion när vi gav en gåva. Var gåvan sedan en fotboll eller penna, så var den glädje som utbrast något helt obegripligt.

Om det är något som jag upplevt under vår resa, så är det att något som kan kännas otroligt litet för mig kan betyda så otroligt mycket för en annan.

Med dessa ord vill jag önska alla läsare en riktig fridfull juletid och lämna er med tanken, att istället för att köpa gåvor till varandra borde vi kanske ge gåvor till de som inget har?

- Kapuanen Johannes

KAKSI VIIKKOA VUORIUNIA

Kaksi pitkää viikkoa sitten laskeuduimme kotomaan kamaralle sinivalkoisin siivin kaikkine kantamuksinemme perässämme leijailevan"lievän tuoksahduksen" saattelemina.
Mieli oli täynnä muistikuvia...auringon kultaamia lumihuippuisia vuoria, vaihtelevissa fiiliksissä tallattuja ylä- ja alamäkiä, pieniä vuoristokyliä asumuksineen ja ne kaikki hymyilevät kasvot. Yhtälailla helpotuksen tunne...ei enää kylmiä telttaöitä, kivikkoisia jakin lannan peittämiä polkuja ja aikaisia "Kyllä Lähtee" herätyksiä.


Olen kuitenkin näiden kahden kotona vietetyn viikon aikana viettänyt jokaisen yöni vuorilla, pakannut reppua, lukenut karttaa ja vaeltanut poluilla. Siitä innostuneena päättelen, että vuoret jäivät elämääni lopullisesti ja haluan kokea ne vielä uudelleen.


En tahtoisi luopua siitä helposta ajattomuuden tunteesta, jonka kuukauden aikana sai kokea.
Paluu arkeen tuntui reissun jälkeen jokseenkin ahdistavalta. Asiat saivat odottaa, ajatus viipyili ja kaikki tapahtui kuin hidastetussa leffassa.

Nyt kuitenkin ote alkaa herpaantua. On pikku hiljaa pakko luovuttaa ja taipua aikatauluihin ja rutiiniin. Joulu kaikkine repertuaareineen puskee päälle ja tänään oli jo pakko käpästä pikaseen jouluostoksilla. Jotain kuitenkin on muuttunut omassa ajatusmaailmassani ja toivon olotilan olevan pysyvä. En halua enkä myöskään aio stressata turhasta. Huomaan harkitsevani kaksi kertaa tarvitsenko jotain turhaketta ja se jääkin hyllyyn sievästi odottamaan seuraavaa uhria. Onko tosiaankaan tärkeää saada kaikki tehtyä nyt ja heti?

Toivon, että kiireen ja arkisen aherruksen keskellä mielenrauhan löytää myöhemminkin palaamalla ajatuksissaan tälle Elämänsä Matkalle.

Kirjoitti Kapuaja Merja 18.12.2011 klo 18.26

Harmittaako?

Kotiin palattua sydän ja sielu oli ja on pullollaan kokemuksia, joista voi näin kaamoksen aikana hakea vauhtia ja voimaa päiviinsä. Moni on kysynyt harmittiko vuoren vaihtuminen toiseen tai huipun näkemättä jääminen?

Miksi mikään harmittaisi? Jokainen päivä oli itsessään huippu ja sisälsi monta pienempää huippua. Mera Peak odottaa kärsivällisesti rinteilleen pyrkijöitä vielä meidän olemassaolomme jälkeenkin. Luklan kentän huonon säätilanteen vuoksi käyttöön otettu Plan B oli todennäköisesti meidän ryhmällemme se oikea Plan A!

Katsokaa vaikka kartalta (pahoittelen huonoa kuvan laatua)!! Valkoinen reitti on kävelemämme matka Shivalayasta Island Peakille ja sieltä takaisinpäin Luklaan. Keltainen reitti on alkuperäinen Plan A Luklasta Mera Peakille ja takaisin.

Näin ensikertalaisena Nepalin kävijänä (ei muuten jää viimeiseksi vierailuksi), kiitän säiden haltijaa siitä, että käänsi koneemme ennen laskeutumista Luklan kentälle. Kaikki se keskikukkuloilla nähty luonto, säiden vaihtelut, eläimet, kasvillisuus, kulttuuri, ruoka, wc:t, majapaikat... lista on pitkä... olisi jäänyt näkemättä. Reittimme kuljetti meidät sinne ja sitä kautta mitä oli tarkoituskin.

Joulun aikana meillä länsimaalaisilla ihmisillä on tapana muistaa toisiamme; mitä jos muistaisimme tänä vuonna myös Nepalin ihmisiä ja luontoa! Muistaa voi kapua.fi sivun kautta lahjoittamalla tai ostamalla meiltä kapuajilta kalenterin tulevalle vuodelle.

Terveisin,

Tanja-Kapuaja

Kotiinpaluun haikeus ja vaikeus

Vuorelle meneminen ei ole helppoa, mutta ei ole sieltä palaaminenkaan. On kulttuurishokkia,normaalielämän rutiineihin tottumisen hankaluutta, kotimaan pöpöt ja ennenkaikkea -ikävä vuorelle. Yöt kuluvat vuorilla, letkassa kävellessä; päivät jonkinlaisessa haavetilassa.

On hämmentävää miten vähän sitä miettiikään kolmessa viikossa kun pääasiallinen tekeminen on käveleminen. Askelta toisen eteen laittaessa ei juuri mieti mitään; lähinnä ajattelee ohimennen mihin seuraavan askelen asettaa, jotta käyttäisi mahdollisimman vähän ylimääräistä energiaa. Jos ihmisen elämän ja kuoleman määrittää sisäänhengityksen ja uloshengityksen välinen hetki ja jos musiikissa tärkeintä on tauko, kävellessä tärkeintä on kahden askelen väli.

Ajattelemattomuudessa lienee aina piillyt vaeltamisen viehätys. Käveleminen itsessään on tärkeintä -ei perillepääsy eikä se, mitä on kotona, vaan äärimmäisen yksinkertainen toiminta: jalan toisen eteen pistäminen. Parhaimmillaan siihen saa hypnoottisen rytmin, joka toistuu askel askelen jälkeen ja tunti toisensa perään. Ja pian huomaat olevasi uudessa kylässä, vuoren toisella puolen -nostat katseesi ja kohtaat jotain täysin uutta ja ihmeellistä. Olet tullut sinne ihan itse, kävelemällä, kenestäkään tai mistään muusta riippumattomana.

Kolme viikkoa käveltyään siitä on hankala päästää irti. Mieli miettii hyvin vastahakoisesti taas monimutkaisia työhaasteita, jouluaskareita, maailman uutistulvaa -tulee informaatioähky, ruokaähky ja tavaranpaljouden ähky. Muistaa koko ajan, miten hyvältä tuntui fyysinen rasitus ja sen jälkeinen ruoka ja uni -ja tyytyväisyys siitä että se oli kaikki, mitä tarvitsi tehdä.

Että pelkkä olemassaolo riitti.

Mutta vuoret säilyvät. Ne ovat olleet ennen meitä ja ovat meidän jälkeemme, ja ne odottavat.
Ennen uutta nousua voi muistella edellistä ja niitä askelten välejä: tuossa on matalampi askelma, tuohon asetan jalkani. En ahnehdi, en pyri enempään kuin pystyn, en riuhdo turhan takia. Astun hitaasti, hitaasti -bistadi, bistadi-, en nopeasti. Ei ole kiirettä, vuorelle ehtii aina.

Hitaasti arkeen tottuva
Kapuaja-Marika

Pohjolaan asettunut

Normaali arki ja päivittäinen rytmi on alkanut ottamaan "vakavasti" valtaansa jos nyt tällaisesta käsitteestä voidaan puhua sesonkityöläisen kohdalla. Alkuvuodesta aloitin projektin osaltani innolla täällä pohjoisessa ja myöhemmin siirryin kesäkaudeksi etelään Tampereelle. Nyt kirjoitan tätä kohdaltani viimeistä blogitekstiä jälleen Pohjois-Suomesta.

KAPUA, Nepal ja projekti kokonaisuudessaan on vähintäänkin herättänyt ihmetystä ihmisten mielissä, joille olen siitä täällä kertonut. Ja kerrottavaa siitä varmastikin riittää niille, joilla mielenkiintoa aiheesta riittää. Reissukuviakin kertyi mieletön määrä, joiden avulla on helppo muistella taaksepäin koettua. Mutta täytyy yhtyä muiden samanmielisten kommentteihin ruoasta ja muistakin mukavuuksista joista on oppinut pitämään kiinni. Kotiin ja kotimaahan palaaminen on toki ollut erittäin kiva asia siihen liittyvine elämänmukavuuksineen. Olemme ehkä oppineet liiankin mukavuudenhaluisiksi täällä pohjolassa asustellessamme nyt kun sitä ajattelee.

Reissufiilistelyjen keskeltä haluan muistuttaa, että vielä on viimeinen rypistys meneillään KAPUA-projektissa ja edelleen on mahdollisuus lähteä mukaan tukemaan. Esimerkkinä juuri painosta saapuneet tyylikkäät seinäkalenterit vuodelle 2012, jotka ovat varustettu hienoilla maisemakuvilla ja nepalilaisesta kulttuurista kertovilla otoksilla löytävät tiensä halukkaiden kodin seinälle. Kymppi hyvään tarkoitukseen siis.

Kiitän kuluneesta ajasta kaikkia!

t. Vesa

Paluu

Kotimaahan paluusta on kulunut jo lähes viikko. Tuntuu hienolta olla taas täällä ystävien ja läheisten keskuudessa. "Once in a lifetime" - matka on ehkä ohi, mutta Kapua-taival on vasta alkanut. Odotan jo innolla niin uusien, kuin "vanhojenkin" Kapuajien jälleennäkemistä.

Kaverini sanoi ennen lähtöä "Joskus pitää mennä vähän kauemmas, jotta näkee lähelle." Tuo kiteyttää hyvin kokemukseni matkalta. Onnellinen elämä ei aina ole helppoa ja sen tuntuvat Nepalilaiset ymmärtävän. Heillä ei ole helppoa, mutta jotenkin he osaavat olla onnellisia. 80% Nepalin väestöstä kaipaa rahallista tukea, mutta kyllä mekin voisimme oppia kasvattamaan korkoa henkiselle pääomalle. Ehkä ihan jokaisesta asiasta ei tarvitse valittaa.

Kiitos Suvi, kiitos Kapua 2011 Nepal-poppoo! Nähdään pian!
t.Jere

p.s. Suomalainen ruoka on niiiin hyvää! Menitin reissun aikana vatsaongelmien vuoksi 7kg ja nyt teen täysillä töitä sen takaisin saamiseksi. Suomalaiset marjat, luomujugurtti ja hunaja odottavat nälkäistä(taas!). Hedelmiä ja tuoreita vihanneksia, nam nam!!

Kohti kotia

Matkamme kohti Suomea ja omaa kotia alkoi lauantaiaamuna. Matkasimme Kathmandusta Delhiin ja huomenna aamulla jatkamme kohti Helsinkiä, mistä jokainen kapuaja jatkaa varmasti mielihyvin kohti kotia pitkän reissumme päätteeksi. Uskon, että jokainen haaveilee jo omasta pehmeästä sängystään ja siitä ruisleivästä, mistä niin usein olemme haaveilleet kävellessämme päivän etappia eteenpäin.

Vihdoin huomenna tapaamme rakkaimmat läheisemme, joille toivotan jo nyt sylintäydeltä haleja koko kuukauden poissaolon verran.

Terveisiä kaikille läheisille ja rakkaille!

Toivottaa

Pirkko kapuaja, jolla on jo kova koti-ikävä :)

KAPUA GOES TURISTI

Eilisen vapaaillan ja shoppailun jälkeen tänään oli vuorossa nähtävyyksien katseleminen. Kathmandun laakson alueella sijaitsee seitsemän maailman perintökohdetta ja valitsimme niistä kolme tämän aamupäivän ohjelmaan.

Ensimmäiseksi ajoimme Pashupatin hindutemppelialueelle, jonne saapuu pyhiinvaeltajia Intiasta asti. Hindulaisuudessa on kuulema 33 miljoonaa eri jumalaa joten nähtävää riitti. Näimme pääjumalien patsaita sekä upeita temppeleitä. Tosin temppeleihin saa mennä vain hindut joten ihailimme niitä vain ulkoapäin. Alueella oli myös erittäin paljon apinoita vauvoista vaariin. Alueen läpi virtaa pyhä Bagmati -joki, jonka vedellä vainajat pestään ja sen jälkeen heidät poltetaan joen rannassa. Alueella asuu myös pyhiä miehiä, joiden kanssa muutamat kapuajat menivätkin yhteiskuvaan. Erään pyhän miehen rastat ulottuivat maahan asti!?



Hindulaisuuden jälkeen siirryimme budhalaisuuden pariin. Seuraava kohde oli Boudhanatin todella massiivinen stuba, joka on pyhän energian keskus. Sana boudhanat tarkoittaa "viisauden jumalaa". Stuba on eräs tärkeimmistä budhalaisten vaelluskohteista. Alue olikin täynnä turisteja sekä pyhiinvaeltajia Tiibetistä asti.



Pienen lounaan jälkeen siirryimme vanhalle temppelialueelle nimeltään Hanuman-dhoka Durbar. Alueella yhdistyvät sekä budhalaisuus että hindulaisuus ja muinaiset kuninkaat ovat rakentaneet sinne itselleen temppeleitä 1100-luvun alusta lähtien. Isoimmassa 1600-luvulla rakennetussa temppelissä kruunatttiin edelleen kuninkaat nykypäivänäkin kunnes 2000-luvun alussa Nepali siirtyi tasavallaksi. Yritimme myös päästä näkemään "elävän jumalan", kumarin. Kumari on nuori tyttö, joka valitaan budhalaisten joukosta mutta perinne liittyy hindulaisuuteen. Tyttö asuu kumari-temppelissä ja on jumala kunnes hänellä alkaa kuukautiset, jollon hän siirtyy eläkkeelle ja tilallle valitaan uusi kumari. Tänään kuitenkaan emme nähneet kumaria. Kiertelimme vielä aluetta hetken kunnes siirryimme riksa-kyydeillä takaisin hotellille lepäilemään. Riksa-ajelu muuttui hetkittäin kunnon kilpa-ajoksi kun kuskit ottivat mittaa toisistaan!?

Illalla meillä on tiedossa kuuden ruokalajin juhlaillalinen Nepalin ja ehkäpä koko maailman parhaassa nepalilaisessa ravintolassa. Sen jälkeen onkin aika pakata laukut ja aikaisin aamulla lähdemme kotimatkalle Delhin kautta. Joten jos vielä kotijoukot ette ole hankkineet sitä ruisleipää sinne kaappiin niin nyt kipin kapin kaupan kautta kotiin! =)

Haleja kaikille! :)

SIPA-kapuaja

Back to planet Urbanus

Aamu ei juuri edes sarastanut, kun kapuajat kömpivät viiden aikoihin jalkeille ja tähyilivät taivasta matkalla aamiaiselle, josko pilvet olisivat yön kuluessa väistyneet ja pääsisimme takaisin Katmanduun lentäen. Uusintakierros tulomatkasta ei juuri houkuttanut ketään, vaan kaipasimme jo takaisin urbaaniin ympäristöön, emmekä hitaasti-hitaasti, kuten vuoristossa liikutaan vaan nopeasti-nopeasti! Suihku, sänky, shoppaus – siinä kolminaisuus joka houkutti meitä Katmandun sykkeeseen, eikä askel kohti jo kovasti kaivattua kotiakaan haitannut. Niinpä jännittyneisyys leijui paksuna ilmassa, kun odottelimme komentoa siirtyä lentokentälle, turvatarkastukseen ja lopulta -Kyllä!- itse koneeseen. Jännitys säilyi vielä hyvän tovin rullatessamme tuota pulkkamäen pituista kiitorataa alamäkeen ja helpotus oli suuri koneen irrotessa maasta. Maisemat yläilmoissa olivat sanoin kuvaamattomat, laitankin siis niistä kuvan mieluummin.

Katmanduun päästyämme ihmettelimme kaupungin suuruutta ja ihmeellisyyttä, vaurautta, jota emme kyllä tulomatkalta muistaneet. Edessä oli vapaapäivä ja se kului mukavasti tuon manitsemani kolminaisuuden parissa, puhdistautuen, torkkuen ja ostostellen. Sainpa luettua Everestin varjopuolesta kertovan kirjanikin, High Crimes, loppuun. Illalla kokoonnuimme yhdessä illalliselle ja jatkoivatpa virkeimmät Sam's baariin. Itse jäin ihmettelemään urbaania väriTV-laitetta hotellihuoneeseen.

Yuri-kapuaja

Luklattaa!

Kävelyn pitkä oppimäärämme on nyt luultavasti loppuunsuoritettu.Viimeinen osuus Monjasta Luklaan sujui tänään varsin mallikkaasti: olimme perillä arvioidussa aikataulussa, väistelimme sulavin liikkein jakkikaravaanit, ylileveät lautakuljetukset, joiden alta vilkkuivat ihmisjalat, kantajat oikealta ja vasemmalta jne. eli kaikkea sitä tomuisten, kakkakokkareiden koristamien louhikkopolkujen liikennettä, johon olemme jo tottuneet.Tai ei sittenkään, mielettömän painavien rakennustarvikkeiden kantajiin ei voi tottuakaan, niin epäinhimilliseltä urakalta se näyttää. Kunnioituksemme tämän kaltaisen työn tekijöitä kohtaan on alkukauhistuksen jälkeen kasvanut todella suureksi.

Nyt kun olemme kaahineet viimeiselle pättärälle, voisi -jos uskaltaisi- sanoa, että ollaan maalissa.Ellei Lukla olisi jo kertaalleen tylyttänyt meille kääntämällä sumuisen selkänsä yrittäessämme innoissamme lähestyä sitä kertaalleen kaksi ja puoli viikkoa sitten, me vilpittömästi sanoisimme olevamme jotenkin perillä. Sää on juuri tällä hetkellä pilvinen, mutta yritämme olla noteeraamatta sitä. Jos jostain löytyisi nepalilainen pekka pouta, niin toki emme malttaisi pidättäytyä kysymästä, onko huomenna poutaa. Olemme vähän kuin porukkaloton laittanut jengi, jolle huomenaamulla toivottavasti pamahtaa päävoitto, aurinko paistaa ja koneet lentävät. Kiitorata tuossa vieressä on vähintäänkin mielenkiintoisen näköinen, kuin kotimaan loivat pitkähköt pulkkamäet, sillä erotuksella, että pulkkamäet eivät pääty tyhjyyteen.
Mitä tämä kävelyn pitkä oppimäärä on opettanut kapuajille? Isojen asioiden opetus selviää itsekullekin vasta myöhemmin. Pienistä asioita voisi kai veistellä, että tunnistamme toisemme jo yskimisäänestä, harjoitukset sillä alalla ovat olleet jokailtaisia. Jos jonon häntäpäästä alkaa päivisin kuulua oudolta kalskivaa yskähtelyä, tunnistamme muukalaisen liittyneen joukkoon.Olemme myös oppineet nyhtämään löysänä lesuavaa housun vyötäröä, olemaaan tunkematta liikaa roinaa housun taskuihin, koska seurauksena on luonnollisesti pöksyjen persustan valahtaminen kohti polvitaipeita, olemme oppineet jatkamaan toisen aloittamaa unelmointia ruisleivästä, siitä on tullut jo lähes taidetta hipovaa sanailua. Olemme oppineet paljon toisistamme. Luettelo on pitkä ja polveileva, koska keskuuteemme on todella kasvanut tukeva kapuahenki.



Tänä iltana vietämme viimeistä yhteistä napalilais-suomalaista iltaa, istumme yhteiseen pitkään pöytään mukanamme kulkeneiden oppaiden, keittiöväen ja muiden kuka missäkin roolissa olleen kanssa. Olemme kulkeneet samat pitkät ylä- ja alamäet,he hiukan meitä ketterämmin, mutta lounaalla ja päivän päätteeksi löytäneet toisemme samasta paikasta. Nyt on kiitosten aika!
Lopuksi on vielä loruiltava: Etana Nepalin näytä sarves, onhan huomenna poutaa, Luklan lennot onnistuvat, eikä Suomessa routaa!



Lämpimät terveiset Tenzing Norgeyn -huoneesta kaikille tärkeille elämäni ihmisille
Elina-kapuaja, lisäksi pandakarhuemorutistus tirriäisilleni, MRRR!!

Kapuajat alamäessä

Kapua 2011:n huiputus on takana ja taipaleenamme onkin lähes silkkaa alamäkeä jahka me kapuajat huomenna keskiviikkona toivottavasti saavumme Luklaan – tuohon kapuajille toistaiseksi saavuttamattomaan ”kaupunkiin”.

Me kapuajat lähdimme aamulla tiputtelemaan Pangbotchesta (3.930 m) alaspäin. Ja aika haipakkaa sitä tultiinkin Tengbotchen ja Namche Bazarin kautta aina Munjoon (2.835 m) asti, johon saavuimme sopivasti juuri illan hämärtyessä. On ollut oikeastaan aika mielenkiintoista havainnoida sitä, miten kapuajien meno on muuttunut alaspäin mentäessä. Sen lisäksi, että alamäkeen puolijuoksu tuntuu helpommalle kuin sama ylämäkeen suoritettuna, tuntuu myös, että ne muutamat ylämäet, jotka alamäkireitille ovat osuneet, sujuvat sattuneesta syystä paremmalla sykkeellä kuin ylöspäin mennessä. Taitaa siis kapuajilla olla takanaan aikamoinen korkean paikan leiri! Samoin kapuajien fokus on vuorenvalloittamisesta siirtynyt selkeästi jo taas eteenpäin mm. tulevaan ohjelmaamme Katmandussa ja jo vähän kotimatkaankin. Kuulinkin useammankin kapuajan hersyttelevän alamäkien aikana jo kotiinpaluuta tai omaa sänkyä, lämmintä suihkua, omaa pyttyä, maksamakkaraa, suolakurkkua, ruisleipää, ceasar-salaattia, makkaraperunoita... ja ties mitä muuta. Allekirjoittanut hersytteli huiputuksen tuottamalla mielihyvällä ja sillä fiiliksellä, joka kantaa vielä pitkään senkin jälkeen kun sinivakoiset siivet ovat viikonloppuna tuoneet kapuajat toivottavasti turvallisesti kotiin.



Päästyämme Munjoon tapasimme myös ennen Island Peakin yläleiriä alas lähteneet kapuajatoverimme. Oli hienoa kuulla, että kaverimme olivat pääosin selättäneet vaivat ja olivat hyvissä ruumiin ja sielun voimissa muuta reissussa rähjääntynyttä kapuajaporukkaa vastassa.
Kuluneen vuoden aikana reissuun valmistautuessani olen tolkuttanut itselleni, että huiputtaminen on vain yksi pienen pieni osa koko projektiamme eikä huipun saavuttaminen ole eikä saa olla KAPUA-projektin itsetarkoitus. Siitä huolimatta, että kiipeämme vuorelle tehdäksemme hyvää, on projektillamme paljon merkityksellisempiä haasteita kuin yksittäisen kapuajan seisominen vuoren huipulla. Vuoret kyllä odottavat sitä kun kunkin kiipeilijän terveys on vuorelle vastaanottavainen. Vuorille lähdettäessä on muistettava, että huipulla ollaan vasta reissun puolessa välissä ja tärkeintä on päästä turvallisesti ja terveenä alas. Tätä kapuajaporukka koittaakin nyt toteuttaa käytännössä ja jatkaa huomenna sykkimistään kohti Luklaa.



Päätän tältä erää Munjosta tähän, sillä musiikki ja kapuajien after trekki harjatanssin rytkeineen, joka alkaa muistuttaa erehdyttävästi after ski -meininkiä, alkaa häiritä blogin kirjoittamista siinä määrin, että kone tuskin pysyy käsissä...

Alamäkiterveisin,
Salla-kapuaja

Huippumaisemissa

Aamuni Chukungissa, viimeisessä kylässä ennen base-campia, alkoi Mew-yhtyeen kitaravallien vyöryessä ylitseni. Olin täynnä energiaa. Kapua-Johannes nauroi aamiaisella, että mielialavaihdokseni muistuttavat lähinnä vuoristorataa. Minulla kävi tuuri, että olo ja fiilis oli korkealla juuri tässä kohtaa. Muutamaa päivää aikaisemmin olin tervehtinyt matkakumppaneitani aamusella aivan toisenlaisissa tunnelmissa oksennettuani vuorokauden. Itse kukin kapuajista on kamppaillut jos jonkinmoisia tautikurimuksia vastaan. Leikkisästi lisänimen saanut, meidän oma dr. House eli Mandalan Kalle on onneksemme löytänyt kaikkiin vaivoihin suunnilleen oikean lääke-cocktailin.

Chukungista kapusimme aamupäivän Island Peakin base-campiin, jonka korkeus on 5170 metriä. Perusleirissä ohjelmassa oli vielä viimeiset kiipeilykamppeiden säädöt ja laskeutumistreenit. Noin kuudelta kaikki menivät telttoihin ja laittoivat silmät kiinni yrittäen nukkua sen, minkä korkeudelta ja jännitykseltä vaan kykenivät. Puolilta öin heräsimme, vielä viimeinen tankkaus ennen reissumme rankinta rupeamaa. 12 päivää olimme lähestyneet tätä vuorta askel kerrallaan kavuten puolen Nepalin halki. Nyt edessä oli seikkailun viimeiset viisitoista tuntia ja kilometrin nousu huipulle.

Kiipeilyoppaamme Rensgin johdatteli pakkasen huurtamassa yössä kapuajien letkaa lukien matalalla äänellä retkikunnan ylle suojaavia mantroja. Näin otsalamppuni valossa edessä tallustavan kapuajan kantapäät ja kivikkoisen nousevan rinteen. Asettelin jalkojani huolellisesti askel kerrallaan tuntien, miten keuhkoni täyttyvät kylmästä ja kuivasta vuoristoilmasta. Miten kuvata sitä tunnetta, kun joka askeleella korkeutta tulee lisää ja ilmaa on vastaavasti vähemmän. Kuljimme kohti kirkasta tähtitaivasta ja selkeästi erottuvaa linnunrataa. Otava roikkui horisontissa nurinkurin, jotain tuttua siivittämään matkaamme. Tätä lähemmäs taivasta tuskin pääsen enää koskaan.

Lähdössä jäätikölle

Kapusimme samaa tahtia auringon kanssa ja tuntien tsemppaamisen jälkeen vuorien siluetit alkoivat erottua selkeämmin ympärillämme. Kylmissään hytisevät kapuajat tervehtivät jäätikön reunalla iloiten aurinkoa. Mieliala retkueessa kohosi roimasti, kun kivikossa tarpomisen päätteeksi saimme allemme jääraudat. Jatkoimme köysistössä kohti pääseinämää. Joku uskalsi katsoa railoihin, joita ylitimme, itse laitoin silmät kiinni, koitin unohtaa veljeni äänen hupsuista päähänpistoistani ja lausuin varmuudeksi itse keksimäni suojaavan mantran astussani yli.

Köysistössä takanani Jere ja Kalle nautiskelivat täydellisestä kelistä. Kundeilla oli toisessa kädessä kamera ja toisessa hakku, itse katsoin hitaasti lähestyvää pystysuoraa seinämää kauhuissani, tarrasin tiukemmin köydestä kiinni ja pohdin, voiko tässä kohtaa enää kääntyä takaisin. Minulla olisi sentään huiputus-blogi -vuoro ja kaikki.

Jere astumassa huippuharjanteelle

Hitaasti saavutimme seinämän, joka onnekseni läheltä katsottuna ei ollutkaan ihan niin pystysuora, kun miltä se ensi alkuun näytti. Könysin sen valjaissani ylös hitaasti, sisukkaasti ja kirosanoja säästelemättä. Muutama ärräpää saattoi lipsahtaa vielä huippuharjanteellakin, huippu näytti olevan lähempänä kuin mitä se lopulta olikaan. Yksi oppaistamme heilutti topissa kutsuvasti Suomen lippua. Pian jo kuulinkin, miten ensimmäiset kapuajat saavuttivat huipun. Ponnistin kaikki voiman rippeet ja pääsin kuin pääsinkin huipulle. Liityin Kapua karkeloihin huikeissa maisemissa saatuani keuhkoihini sen verran ilmaa, että pystyin hihkumaan. Me todellakin saavutimme Island Peakin huipun 27.11.2011 kello 10.30. Mahtavaa!

Siellä me seisoimme yhdessä läjässä noin kahden neliömetrin alueella maailman korkeimman vuoriston sylissä. Sekoitus helpotusta, epäuskoa, liikutusta, jaettua riemua ja ylpeyttä. Ehkä jotain siitä tunteesta on tallentunut näihin kuviin.

Huikea joukko huipulla. Terkkuja kotiin!

Omasta puolestani voin sanoa, että en olisi koskaan päässyt huipulle ilman apua. Kapuajat kannustivat toisiaan täysillä. Tämä ei ollut yksilösuoritus tai kilpailu, vaan yhteinen jaettu kokemus. Ryhmässä jaettiin niin vedet, energiageelit, myslipatukat kuin aurinkorasvatkin. Konkari kiipeäjä Jere tuuppi minua pahimmassa kivikossa pimeällä ylös ja sherpat auttoivat minut huterana ja kaikkensa antaneena horjuen takaisin alas.

Luulin, että oppisin maailman katolla syvää rauhaa ja meditatiivista läsnäoloa. Olin väärässä. Kapua opetti minulle, mitä on porukan positiivinen voima ja yhteisen tekemisen merkitys on. Se voi kantaa jopa 6189 metriä ylös. Olen oppinut, että kaikessa mittakaavassa me tarvitsemme toisiamme. Huiputus oli vain osa tätä matkaa. Nyt olisi tavallaan edessä vielä se alastulo. Tätä tulee varmaan sulateltua hetki jos toinenkin.

Terkkuja maailman katolta,

Nuppu-kapuaja

Kapuajat huipulla!

Sain juuri puhelun Jere Kapuajalta, ryhmä saavutti tänään Island Peakin huipun klo 10.30!! Mahtavat onnittelut Kapuajille!!! Seitsemän Kapuajaa pääsi korkeimmalle huipulle, 6189 metriin. Osa jäi sairauksien vuoksi Base Campiin ja kolme oli joutunut kääntymään matkalla takaisin vuoristotaudin takia. Kapuajat ovat nyt palanneet Base Campiin ja ovat väsyneitä mutta iloisia. Ryhmällä on kaikki hyvin ja kunnossa!

Seuraavan päiväkirjaotteen saamme ryhmältä huomenna, kun ovat levänneet ja palautuneet koitoksesta.

Suuret onnittelut vielä koko ryhmälle valtavan hienosta ponnistuksesta ja turvallista paluumatkaa!!

Island Peakin huippuharjanne

Koordinaattori Suvi

Resedagbok 21: Med Island Peak i skiktet

Island Peak

Rakkaat lukijat, huomenna alkaa kapuajien huipulle nousu, joten seuraava päivitys tulee vasta parin päivän kulutta.

Kära läsare, imorgon börjar kapuanernas ”summit push”, och därför kommer det att dröja några dagar innan nästa blogguppdatering.

Senast jag skrev resedagbok, nämnde jag att andra delen av vårt äventyr skulle börja. Och viket äventyr det visade sig att bli. Som ni säkert redan läst, så gjorde vädret en 45 minuters flygtur till en 6 dagars vandring. Tack vare ändrade planer så fick vi också ”byta berg” från Mera Peak till Island Peak (Imja Tse, 6189 meter).

För drygt två veckor sedan startade vi på vårt ”nya äventyr” från Shivalaya (1770 meter). Det var en häftig känsla att stiga av bussen när vägen sluta och börja gå in i sagolika landskap men himlayas toppar som mål. Första veckan tog oss igenom landskap som kunde vara tagna direkt ur Sagan om Ringer. Där efter tog vi oss in i Khumbu dalen, även vädret började nu klarna upp och kapuanerna kunde njuta av snöklädda 6000 meters toppar.

Men nu till dagens tur.

I förrgår fick vi för första gången syn på den, Island Peak visade sig för oss. Och efter en vilodag i Dingboche (4410m) tog vi oss till Chhukhung (4730m), med Island Peak framför oss hela vägen, omringad av 7000- och 8000-meters toppar. Vi befinner oss i famnen av bl.a. Lhotse (8414 meter), Lhotse Shar (8393 meter) och Ama Dablam (6814 meter).

Klättringsövning

Efter en lungn halvdags vandring till Chhkhung, var det tid för att ta fram och gå igenom vår klättringsutrustningen. I en dammig sandbacke, under Lhotses magnifika sydvägg, fick vi öva användning av bl.a. ascender och att reppellera.

Men nu är det mat och vila som gäller, för alla krafter behövs nu när höjden börjar görja sig kännd. Imorgon bär det åt mot Base Camp, och kapuande mot Island Peaks topp kan börja.

Hälsningar till alla nära och kära, var ni nu befinner er.

Ajo, grattis mami och skrutt på födelsedagen :)

Lepopäiva Dingbochessa, vuorten kainalossa

Aamiainen kello kahdeksan tuntui Kapuajien mielestä suorastaan pöyhkeilyltä, ainakin melkein. Oli todella ihana lojua lämpimässä makuupussissa hieman pitempään venytellen lihaksia, tietoisena vapaapäivästä ilman mitään pakollista tekemistä. Tänään ei tarvitse välpätä kamoja, yes!

Aamiaisen jälkeen porukka hajautui omiin puuhiinsa. Osa paineli kylille tutkimaan paikallista tankkaustarjontaa, jotkut tyytyivät vain nautiskelemaan aamuauringon lämmöstä lodgen pihalla lueskellen tai kutoen. Todellakin, kolmen Kapuajan käsiin ilmestyivät jostain laukkujen uumenista lankakerät puikkoineen ja sukkia ja huiputuspipoa alettiin neuloa hurjalla vimmalla. Taisipa allekirjoittanut löytää itselleen uuden terapiaharrastuksen ja kotona ainakin jollekulle kiltille pukki tuo lahjaksi Himalajalla kudotut sukat.

Himalayan Rescue Association 

Nepal infotaulu

Ei kuitenkaan päivääkään etteivätkö innokkaat Kapuajat keksisi jotain piristävää aktiviteettia. Viereisen jyrkähkön harjanteen takana olevassa Pherichen kylässä on vapaaehtoisten voimin toimiva klinikka, Himalayan Rescue Association Nepal. Sieltä saa hoitoa mm. vuoristotaudin yllättäessä, tarvittaessa helikopterikuljetuksen jatkohoitoon ja klinikka on mukana evakuointitoimissa. Toinen järjestön klinikoista sijaitsee Annapurnan alueella. Klinikka tarjoaa toki lääkärin palveluja myös paikallisille asukkaille erittäin kohtuullista korvausta vastaan. Toiminta perustuu pääosin lahjoituksiin. Kuulimme rentohenkisen ja hauskasti kuvitetun luennon vuoristotaudin oireista ja hoidosta. Asiat olivat kuitenkin pääosin jo tiedossamme, koska Kalle on pitänyt meidät hyvin tietoisena realiteeteista herättämättä turhaa pelkoa tai epävarmuutta. Edellisillan happisaturaatiomittauksissa kaikkien lukemat olivat kohdallaan, joten ei syytä huoleen.

Nyt tässä hämärtyvässä illassa lodgen jakinlantakaminan lämmössä istuessani katselen kanssakapuajia, jotka puuhastelevat kuka mitäkin odottaen kokkiryhmämme valmistamaa päivällistä. Tunnelma on rento ja odottava, koska kaikkien mielessä varmasti pyörii seuraavien päivien mukanaan tuomat seikkailut, oma ja samalla koko porukan selviytyminen haasteesta huipun saavuttamiseksi.

Tavoitteemme Island Peak komeudessaan 

kuvassa oikean puoleisena huippuna

Vielä päivitys päivällisen jälkeen...kokkiryhmämme yllätti meidät jälleen. Jälkiruuaksi pöytään kannettiin Island Peak Kapua-2011 suklaakakku Kapuajien ihastuneiden huokausten saattelemana. Namm ja Maiskis!

Ja sama kakkuna

Lämpimin terveisin Merja Kapuaja. Erikoisterkut kotijoukoille Lahteen, Ouluun ja Rolloon.

Kapuajien huikea kävelypäivä

Buddhalaisluostarin tunnelmaa

Aamu valkeni Tengbochessa aurinkoisena. Samalla kapuajat könysivät ulos teltoistaan hyvin nukutun yön jälkeen. Olimme jo edellisenä iltana saaneet kurkistaa kuuluisaan Tengbochen luostariin, mutta nyt suuntasimme seuraamaan munkkien messua puoli seitsemän aikaan aamulla. Munkkeja oli paikalla tällä kertaa vain kourallinen, mutta taianomaisen ja hengellisen paikan lumoissa söimme aamiaisen ja valmistauduimme päivän kävelyurakkaan.

Kapuajia kävelyllä. 

Taustalla Ama Bablamin huippu

Marssimme päämääränä tänään tulisi olemaan Dingbochen kylä 4410 metrin korkeudessa. Pikkuhiljaa päivän edetessä metsäiset osuudet jäivät kokonaan pois ja maasto muuttui karummaksi, puuttomaksi maisemaksi. Pidimme teetauon Pangbochen kylässä edelleen aurinkoisessa säässä. Matkan aikana maisema alkoi olla todella sitä, mitä olimme tulleet hakemaan. Minne tahansa päänsä käänsi, oli vastassa lumihuippuisia vuoria. 

Tässä uskomattoman kauniissa maisemassa ja suhteellisen helpolla polulla edetessään taisi joku muukin kapuaja itseni lisäksi tavoittaa kävelystä sen meditatiivisen ja ajatuksia selkeyttävän voiman. Kävellessäni en voinut muuta kuin olla samaa mieltä Julia Cameronin kanssa siitä, että kävely tutustuttaa meidät omiin ajatuksiimme askel kerrallaan. Ehkäpä on niin, että samalla kun kävelemme ulkomaailmaan, siirrymme samalla sisäiseen maailmaamme. Sanoisin, että tämä oli ehdottomasti tähänastisista kävelypäivistä paras!

Maisemia ennen Dingbochea

Perille saavuimme kas kummaa arvioidun aikataulun mukaisesti hyvissä ajoin iltapäivästä. Meitä odotti kaksi ilosta asiaa. Ensiksikin, saapuessamme Dingbocheen, saimme Island Peakin erittäin lumisen huipun ja vuorenrinteen näkyviimme. Siellä se on meitä odottanut. Toiseksi päivän aikana kuulemamme huhut pitivät paikkansa. Majoituimme uutuuttaan kiiltelevään lodgeen telttakylän sijaan. Pöyhkeilyn määrää lisäsi meille tarjoiltu myöhäinen lounas tuoreen tyrnimarjamehun kera. Kyllä täällä kelpaa lepäillä tämän illan lisäksi myös huominen päivä ja totutella ohuempaan ilmanalaan.

Terveisin, Katja Kapuaja

Matka Everestin kainaloon

Päivä 18 alkoi aurinkoisissa ja rennoissa tunnelmissa. Vapaapäivä oli tehnyt tehtävänsä ja joukkomme oli valmis aloittamaan jälleen uuden vaelluspäivän. Aamun aurinko muuttui jo ensimmäisen tunnin aikana paahtavaksi ja vaatteet vähenivät lennossa matkan aikana. Letkassa tuoksui aurinkovoide ja veden hörppimisen ääni kuului keskustelujen yli. Vaelluspäivä on kuitenkin vaelluspäivä ja kapuajat suhtautuvat siihen jo yli viikon kokemuksella vakavasti. Olimme tottuneet keskikukkuloiden matkan aikana lisäämään arvioituun vaellusaikaan ainakin kaksi tuntia ja varaamaan taskuun otsalampun uhkaavaa pimeyttä vastaan. Tämä varaus oli varmasti alitajunnassa, vaikka päivästä luvattiin lyhyt ja helppo.

picknick lounas – näin meillä!

Nousua Namche Bazaarista Tengbocheen oli luvassa noin neljäsataa metriä. Pysähdyimme juomatauolle Tensing Norringin muiston kunniaksi rakennetulle Stuballe. Vaelluspäivän perinteinen teetauko vietettiin helteisellä terassilla ihaillen ympärillä kohoavia huippuja. Yleensä teetauon jälkeen on koittanut tiukka puristus kohti lounaspaikkaa, mutta tällä kertaa meillä oli edessä aikaisempiin alamäkiin verrattuna leppoisa taival kohti joen rantaa. Keittiön ihmepojat olivat juosseet keittiö selässään ohitsemme ja loihtineet runsaan lounaan helteiselle tasanteelle. Lounas ja lepo maistuivat hyvin ja totesimme että hygieniatasomme on jo lähes paikallista tasoa; lounaspaikkamme oli koristeltu kuivaneilla jakin jätöksillä.

Nousu kohti Tengbochea loppui ennen kuin alkoikaan... näinkö helppoa on vaeltaminen kohti huippuja niillä, jotka lentävät Katmandusta Luklaan? Olemme tottuneet pitämään yllä hyvää, mutta voimia säästävää vaellustahtia, joten nyt saavutimme huipun siinä vaiheessa kun olimme valmiita aloittamaan taistelun ylämäkeä vastaan. Olemme siis onnekkaita, kun alkuperäinen suunnitelmamme muuttui ja saimme kokea klassisen lähestymisen kaikkine ulottuvuuksineen: osaamme arvioida paikallisia wc:tä vastaavia hmmm... faciliteetteja, arvostaa aitoa ja alkuperäistä Nepalilaista kulttuuria, ruokaa, peseytymismahdollisuuksia ja omaa rauhaa, sekä olemme tietysti huippukunnossa huiputtamista varten.

Luostarin portti, josta marssimme aamulla sisälle

Näissä mietteissä saavuimme maailman korkeimmalla sijaitsevan luostarin pihalle. Innostuksen määrä oli valtaisa, kun tajusimme, että saamme viettää yön tässä upeassa ympäristössä, vuorten syleilyssä, kahvilan ja leipomon etupihalla. Vierailu buddhalaisessa luostarissa ennen päivällistä sitoi päivän mietteet hyvin yhteen. Epäilykset huipun saavuttamisesta sulavat sinnikkäimmiltäkin epäilijöiltä. Jatkamme huomenna matkaa yhdessä ja saavutamme sen huipun jo hyvinkin pian.

Terveisiä maailman kainalosta kaikille läheisille ja kotijoukoille, erityishalaus pikkuSamille!!

Tanja-Kapuaja

Matkapäiväkirja 17 – Lepopäivä, Namche Bazar

Näihin maisemiin on ilo herätä

Matkamme seitsemästoista päivä valkeni kirkkaana ja kylmänä aamuna lumihuippuisten vuorten ympäröimänä. Sherpamme Niman iloinen ”huomenta”-huuto kaikui telttoihin ja näkymä teltan ovesta vastapäiselle vuorelle piristi mieltä. Tänä päivänä ei olisi kiire minnekään ja saisimme ottaa rennosti koko päivän antaen mielen ja kehon palautua tähän astisesta vaelluksesta.

Aamupalan syötyämme rentoutui kukin omalla tavallaan ja auringon noustua riittävän ylös taivaalla teltta-alue näyttikin ennen pitkään mustalaisleiriltä kaikkine varusteineen kuivumassa telttanaruissa ja makuualustojen päällä telttojen ympärillä. Maisemien katseluun näin jylhässä maastossa ei kyllästy eikä ole lainkaan erikoista vain katsella kaukaisuuteen pitkiä aikoja ja antaa mielen pakahtua näkymästä. Näin ainakin näköalatasanteella heti kymmenen minuuttia leirimme yläpuolella Mt Everestin, Lhotsen ja Ama Dablamin syleilyssä!

Saunan parantava voima

Aikamme rentouduttuamme ja hiilihydraattipitoisen, mutta terveellisen lounaan syötyämme olikin vuorossa kauan kaivattu sauna. Namche Bazarin vuoren seinämässä sijaitsevan sherpakaupungin keskuksessa olevan Danfe-nimisen baarin takahuoneesta löytyvän suomalaistyyppisen saunan löylyjä tuli testattua oikein kolmessa vuorossa. Aiemmin Thin Air Finnish sauna -ilmaisulla nimetty sauna olikin positiivinen yllätys kapuajille, jollaista ei olisi odottanut löytyvän tällaisesta paikasta. Nykyään saunaan mennessä ovessa riippuva t-paita (kuva alla) kertoo suomalaisten poikenneen täällä.

Erään suomalaisretkikunnan jättämä muisto saunan ovessa

KAPUA Aidventuresin oma t-paita löytyy nyt myös kyseisestä baarista, jossa matkaajien ja ryhmien jättämiä paitoja ennestään onkin jo satoja. Ainakin nyt kapuajilla on erityisen fressi olo vaelluksen loppupäätä varten.

KAPUA-tiimin oma paita

Viimeiset varustetarpeet sekä naposteltavat on nyt hankittu ja olemme valmiit jatkamaan nousujohteista kulkuamme. Nukumme yömme lämpimissä makuupusseissamme kulkukoirien haukkuessa lähimaastossa raikkaassa vuoristoilmassa.

Namce Bazar

Terveisiä matkan varrelta,

Kapuaja Vesa

Matkapäiväkirja 16 – Highway to Namche

Tashi Delek Namche Bazarista; sherpojen pääkaupungista.

Aamunkoitteessa kapuajat heräsivät teltoissaan uskomattoman tähtitaivaan vaalentuessa kirkkaaksi ja kirpsakaksi Himalajan aamuksi. Oli opeteltava uudet aamurutiinit; välppäys teltassa vaatii toisenlaista kikkailua ja vuorottelua kuin lodgessa. Osa kiipeilykamoista oli myös tullut meitä Phakdingiin vastaan, ja reput ja kassit saivat lisäystä kypäristä, hakuista ja jumareista.

Aamutee tarjoiltiin kuitenkin totuttuun tapaan suoraan telttaan, ja kun kamat oli kasattu oli aamupalan vuoro. Kahdeksalta paikallisoppaamme Pasang -tuttavallisemmin Pasanen- asettui jonon kärkeen ja toinen paikallisoppaamme Nima kiljaisi iloiseen tyyliinsä: ”Jam jam, mennään! Bistadi, bistadi, hitaasti, ei nopeasti, ei kiirettä!” Ja niin letkamme paarusti läpi Phakdingin ylös Khumbun laaksoa ja kohti sen toisessa päässä siintävää Khumbi Yul Lhata, sherpojen pyhää vuorta, jonka katveessa Namche Bazar sijaitsee. Aurinko alkoi paistaa laakson suuntaisesti ja lämmittää pikkuhiljaa kapuajien jäykkiä jäseniä. Aamuruuhka Everest Highwaylla oli vilkaimmillaan. Kapuajien jonossa kaikuivat huudot: ”Jakkeja!” ”Kantajia!” ”Juoksijoita” ”Japanilaisia!”. Ja me väistelimme jakkien sarvia ja toistemme hakkuja parhaamme mukaan.

Aamupäivä kuljettiin laakson pohjalla siksakaten riippusiltoja pitkin Bhote-joen yli. Lounaan jälkeen alkoi tiukka nousu 2800 metristä 3500 metriin. Tulimme myös Sagarmathan kansallispuiston alueelle, joka on sherpakansan pyhä laakso sekä maailmanperintökohde. Puiston portilla on vierailukeskus, jossa kerrotaan mm. sherpakansasta ja siitä miljoonia vuosia sitten sattuneesta töräyksestä. Portilla on myös hieno ohjeistus vierailijoille:

1. Refrain from taking life (Vältä elämän riistämistä)
2. Refrain anger (Vältä vihaa)
3. Refrain jealousy (Vältä kateutta)
4. Refrain from offending others (Vältä loukkaamasta muita)
5. Refrain from taking excessive intoxicants (Vältä liiallista päihdyttävien aineiden käyttöä)

Siinäpä meille kapuajillekin hyviä matkaohjeita -lisäksi oma ohjeemme 6. Älä pöyhkeile.

Maailman korkein ryppy (8848 m)

Parin sadan metrin nousun jälkeen saimme vihdoinkin korvauksen pilvisten päivien pettymyksille, kun mahtava Sagarmatha, tiibetiläisille ja sherpoille Chomolungma (Maailman Jumaläiti), useimmille meistä Mt. Everest (brittiläisen eversti George Everestin mukaan, joka johti kolmiomittauksia joilla selvitettiin, mikä on maailman korkein huippu) näyttäytyi meille yhtä mahtava Lhotse kainalossaan. On se iso ryppy, ja kannattaa nähdä livenä. Pakollisten uusien Facebook-profiilikuvien jälkeen jatkoimme kapuamista kohti Namchea.

Teltoista aukeaa näkymä Namche Bazariin 

ja Kongdelle (6186m)

Parin tunnin jälkeen saavuimme hevosenkengän muotoiseen, kahden jokilaakson risteyskohtaan 3440 metrin korkeuteen, sherpojen pääkaupunkiin. Vielä muutaman kymmenen lisämetrin korkeudella nousi jo pikkuhiljaa telttakylämme leirintäalueelle, ja ilta-aurinko kultasi toisella puolen Thamserkun (6608m) vuoren. Osa porukasta livahti kylille ostamaan harvinaisia herkkuja croissantteja, sipsejä ja viinikumikarkkeja. Illalliseksi saatiin vähintään yhtä harvinaista herkkua -jakinhärkäpihvejä, daalia ja perunacurrya. Huomenna on ensimmäinen lepopäivä sitten Keskikukkuloiden ylityksen aloituksen -tai oikeastaan ensimmäinen lepopäivä kahteen viikkoon, ja se tulee totisesti tarpeeseen. Pääsemme jopa saunaan; herkku, jota tuskin maltamme odottaa.

Kaikki hyvin Himalajalla, terveisiä kotiin.

Kapuaja-Marika (joka lähettää erityisterveiset Raija-koiralle)