Kaksi pitkää viikkoa sitten laskeuduimme kotomaan kamaralle sinivalkoisin siivin kaikkine kantamuksinemme perässämme leijailevan"lievän tuoksahduksen" saattelemina.
Mieli oli täynnä muistikuvia...auringon kultaamia lumihuippuisia vuoria, vaihtelevissa fiiliksissä tallattuja ylä- ja alamäkiä, pieniä vuoristokyliä asumuksineen ja ne kaikki hymyilevät kasvot. Yhtälailla helpotuksen tunne...ei enää kylmiä telttaöitä, kivikkoisia jakin lannan peittämiä polkuja ja aikaisia "Kyllä Lähtee" herätyksiä.
Olen kuitenkin näiden kahden kotona vietetyn viikon aikana viettänyt jokaisen yöni vuorilla, pakannut reppua, lukenut karttaa ja vaeltanut poluilla. Siitä innostuneena päättelen, että vuoret jäivät elämääni lopullisesti ja haluan kokea ne vielä uudelleen.
En tahtoisi luopua siitä helposta ajattomuuden tunteesta, jonka kuukauden aikana sai kokea.
Paluu arkeen tuntui reissun jälkeen jokseenkin ahdistavalta. Asiat saivat odottaa, ajatus viipyili ja kaikki tapahtui kuin hidastetussa leffassa.
Nyt kuitenkin ote alkaa herpaantua. On pikku hiljaa pakko luovuttaa ja taipua aikatauluihin ja rutiiniin. Joulu kaikkine repertuaareineen puskee päälle ja tänään oli jo pakko käpästä pikaseen jouluostoksilla. Jotain kuitenkin on muuttunut omassa ajatusmaailmassani ja toivon olotilan olevan pysyvä. En halua enkä myöskään aio stressata turhasta. Huomaan harkitsevani kaksi kertaa tarvitsenko jotain turhaketta ja se jääkin hyllyyn sievästi odottamaan seuraavaa uhria. Onko tosiaankaan tärkeää saada kaikki tehtyä nyt ja heti?
Toivon, että kiireen ja arkisen aherruksen keskellä mielenrauhan löytää myöhemminkin palaamalla ajatuksissaan tälle Elämänsä Matkalle.
Kirjoitti Kapuaja Merja 18.12.2011 klo 18.26
Mieli oli täynnä muistikuvia...auringon kultaamia lumihuippuisia vuoria, vaihtelevissa fiiliksissä tallattuja ylä- ja alamäkiä, pieniä vuoristokyliä asumuksineen ja ne kaikki hymyilevät kasvot. Yhtälailla helpotuksen tunne...ei enää kylmiä telttaöitä, kivikkoisia jakin lannan peittämiä polkuja ja aikaisia "Kyllä Lähtee" herätyksiä.
Olen kuitenkin näiden kahden kotona vietetyn viikon aikana viettänyt jokaisen yöni vuorilla, pakannut reppua, lukenut karttaa ja vaeltanut poluilla. Siitä innostuneena päättelen, että vuoret jäivät elämääni lopullisesti ja haluan kokea ne vielä uudelleen.
En tahtoisi luopua siitä helposta ajattomuuden tunteesta, jonka kuukauden aikana sai kokea.
Paluu arkeen tuntui reissun jälkeen jokseenkin ahdistavalta. Asiat saivat odottaa, ajatus viipyili ja kaikki tapahtui kuin hidastetussa leffassa.
Nyt kuitenkin ote alkaa herpaantua. On pikku hiljaa pakko luovuttaa ja taipua aikatauluihin ja rutiiniin. Joulu kaikkine repertuaareineen puskee päälle ja tänään oli jo pakko käpästä pikaseen jouluostoksilla. Jotain kuitenkin on muuttunut omassa ajatusmaailmassani ja toivon olotilan olevan pysyvä. En halua enkä myöskään aio stressata turhasta. Huomaan harkitsevani kaksi kertaa tarvitsenko jotain turhaketta ja se jääkin hyllyyn sievästi odottamaan seuraavaa uhria. Onko tosiaankaan tärkeää saada kaikki tehtyä nyt ja heti?
Toivon, että kiireen ja arkisen aherruksen keskellä mielenrauhan löytää myöhemminkin palaamalla ajatuksissaan tälle Elämänsä Matkalle.
Kirjoitti Kapuaja Merja 18.12.2011 klo 18.26
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti