Vuorelle meneminen ei ole helppoa, mutta ei ole sieltä palaaminenkaan. On kulttuurishokkia,normaalielämän rutiineihin tottumisen hankaluutta, kotimaan pöpöt ja ennenkaikkea -ikävä vuorelle. Yöt kuluvat vuorilla, letkassa kävellessä; päivät jonkinlaisessa haavetilassa.
On hämmentävää miten vähän sitä miettiikään kolmessa viikossa kun pääasiallinen tekeminen on käveleminen. Askelta toisen eteen laittaessa ei juuri mieti mitään; lähinnä ajattelee ohimennen mihin seuraavan askelen asettaa, jotta käyttäisi mahdollisimman vähän ylimääräistä energiaa. Jos ihmisen elämän ja kuoleman määrittää sisäänhengityksen ja uloshengityksen välinen hetki ja jos musiikissa tärkeintä on tauko, kävellessä tärkeintä on kahden askelen väli.
Ajattelemattomuudessa lienee aina piillyt vaeltamisen viehätys. Käveleminen itsessään on tärkeintä -ei perillepääsy eikä se, mitä on kotona, vaan äärimmäisen yksinkertainen toiminta: jalan toisen eteen pistäminen. Parhaimmillaan siihen saa hypnoottisen rytmin, joka toistuu askel askelen jälkeen ja tunti toisensa perään. Ja pian huomaat olevasi uudessa kylässä, vuoren toisella puolen -nostat katseesi ja kohtaat jotain täysin uutta ja ihmeellistä. Olet tullut sinne ihan itse, kävelemällä, kenestäkään tai mistään muusta riippumattomana.
Kolme viikkoa käveltyään siitä on hankala päästää irti. Mieli miettii hyvin vastahakoisesti taas monimutkaisia työhaasteita, jouluaskareita, maailman uutistulvaa -tulee informaatioähky, ruokaähky ja tavaranpaljouden ähky. Muistaa koko ajan, miten hyvältä tuntui fyysinen rasitus ja sen jälkeinen ruoka ja uni -ja tyytyväisyys siitä että se oli kaikki, mitä tarvitsi tehdä.
Että pelkkä olemassaolo riitti.
Mutta vuoret säilyvät. Ne ovat olleet ennen meitä ja ovat meidän jälkeemme, ja ne odottavat.
Ennen uutta nousua voi muistella edellistä ja niitä askelten välejä: tuossa on matalampi askelma, tuohon asetan jalkani. En ahnehdi, en pyri enempään kuin pystyn, en riuhdo turhan takia. Astun hitaasti, hitaasti -bistadi, bistadi-, en nopeasti. Ei ole kiirettä, vuorelle ehtii aina.
Hitaasti arkeen tottuva
Kapuaja-Marika
Hei minulla on jotenkin niin toi sama kokemus! Mieletöntä. Ajattelin, että vuorilla ratkeaa duunikuviot ja muut mieltä askarruttaneet ropleemat ja lopputulos oli se, etten ajatellut yhtään mitään. Heh, rahat takaisin, en valaistunutkaan, vaikka tukka alkoikin rastoittua. ; )
VastaaPoistaNyt kun on tullut takaisin kotiin arkeen huomaa, että fyysinen väsymys ja ankara itsensä ylittäminen vuorilla meni ohi nukkumalla ja syömällä, lepääminen palautti. Se mikä täällä ”normi maailmassa” uuvuttaa (just toi informaatioähky ja ärsyketulva ja se kun pitää olla monessa paikassa yhtä aikaa läsnä) siitä ihmeellisestä pökerryttävästä uupumuksesta ei palaudu samalla tavalla kun fyysisestä väsymyksestä. Jotenkin tuo koskettaa, se että riittää kun on olemassa. Miten sen saisi jotenkin siirrettyä tänne työarkeen? Siinäpä haastetta ainakin minulla. Mutta hitaasti, ehtii sielukin mukaan. ;)
Kiitti hyvästä kirjoituksesta Marika.
- Nuppu
Hei, kiitti tästä Marika! Jaoin Facebookin sivuillani linkin, sillä tämä selittää niin hyvin sen miksi vaeltaminen on niin ihanaa, elämistä hetkessä, että pelkkä olemassaolo riittää. Ja Nuppu, tuo on niin just se syy "normi maailmassa" uupumiseen ku pitää olla monessa paikassa läsnä yhtäaikaa. Se, että kykenee keskittymään yhteen asiaan, ihmiseen, kerrallaan, kuuntelemaan, olemaan 100%:sesti läsnä, on taito, joka monelta meiltä unohtuu. Se pitää löytää aina uudelleen, jos on mennyt hukkaan. Vuorilla vaeltaminen nollaa kaiken ja tekee niin hyvää päästä jalkoihin. Seuraavaa vuorta odotellessa...
VastaaPoistaZenii :-)
VastaaPoistaHei,
VastaaPoistaja kiitos kommenteista!
En tiedä menikö mun kroppa ihan shokkiin kotiinpaluusta, mutta olen ollut kipeänä nyt viikon, ja on ollut aikaa vain maata ja mietiskellä tuota kokemusta -tai oikeastaan antaa vain ajatusten ja tunteiden tulla. Jotenkin järkyttävää huomata miten paljon "pitäisi" touhuta ja suorittaa tässä normielämässä, ja pelkkä ajatuskin siitä uuvuttaa. Nuppu, mäkin odotin jotain ihmeellistä salamaniskua, mutta nyt olen tajunnut että se tapahtumattomuus ja ajttelemattomuus oli se ihme, joka teki totisesti hyvää. Mä olin tosi onnellinen siellä vuorella.
Löysin eilen tämän Karin Boyen runon, ja jaanpa vielä tämänkin kun se sopii niin mainiosti aiheeseen:
Tien päällä
Ei ole suuri päivä kylläinen.
Kun janottaa, on päivä päivien.
Perille matka kyllä kerran vie-
mutta työn ja tuskan lunastus on tie.
Yön levähdys on paras määränpää,
kun leipä murtuu, tuli lämmittää.
Siellä missä nukutaan vain yksi yö,
uni laulaa, levollinen sydän lyö.
Sarastaa. Nouse, lähde kulkemaan!
Suuri seikkailu ei pääty milloinkaan.
-Karin Boye-