Matkanteko ei lopu koskaan

Malawin matkasta on vierähtänyt vasta vajaa viikko. Vasta seitsemän päivää sitten tuulettelimme metsäpalon jäljiltä savunhajuisia kuoritakkejamme, karistelimme kuoriaiset pois matkalaukun syövereistä ja vaihdoimme viimeisiä kwachoja Kanelin kanssa ennen kuin aloitimme uuvuttavan pitkän lentorupeaman Johannesburgin kautta takaisin Suomeen (Etelä-Afrikkahan on ”kätevästi” matkan varrella kohti pohjoista). Ylittäessämme lentokoneella koko Afrikan mantereen näin unta, että matkasimmekin maata pitkin, safariautolla. Pimeys väistyi ja ”heräsin” jossain päin Pohjois-Afrikkaa hämmästelemään uudenlaisia maisemia ja erikoisia eläimiä ja olin kiitollinen siitä, että matkanteko jatkuu vielä. Eikä se taida vieläkään olla ohi.

Lentäminen ja pikavisiitit paikassa kuin paikassa ovat ihmisluonnolle haastavia. Me tarvitsemme aikaa. Aikaa käsittää mittakaava ja etäisyys, ilmasto, kulttuuri ja rytmi, aikaa nähdä ja kokea ja tutustua, aikaa ymmärtää itsemme ja toisemme matkanteon ja uuden maailman keskellä. Aikaa ymmärtää, milloin törmätään vieraaseen kulttuuriin liian kovalla rytinällä ja mitkä ovat ne hetket, joista opimme eniten. Intensiivisen ja elämysrikkaan reissun jälkeen pääkoppa ja kroppa ovat sekaisin muustakin kuin jetlagistä (varsinaista aikaeroa Malawin ja Suomen välillä ei ollut kuin tunti, ja sekin kesäaikamme takia. Tietenkin vuorokausirytmimme oli kautta matkan erikoinen: lähes luonnollinen herääminen viideltä ja totaalinen simahdus illalla kahdeksan pintaan).

Elintasoero on pökerryttävä. Malawin suurin seteli on 500 kwachaa. Se on vähän päälle kaksi euroa. Voitte vain kuvitella, minkälaisten rahatukkujen kanssa kävelimme valuutanvaihdosta pois ja kuinka vaikeaa niistä oli loppujen lopuksi päästä eroon kaikesta etnoshoppailuinnosta huolimatta parin viikon reissulla. Ostamismania hieman laantuu köyhyyden keskellä, kun näkee autettavien määrän ja loputtomat tarpeet. On nurinkurista, kuinka me yritämme päästä likaisista pikkuseteleistä eroon kuin roskista ja toisille ne merkitsevät monen päivän tienestiä. Kuinka iloiseksi muuttui mangochilainen mantelinmyyjä, kun sai yllättäen kaksi ruttuista kahdenkympin seteliä, kuinka keinuvaksi muuttui askel; taisivat päivän työt päättyä siltä seisomalta ja lokoisa makoilu makkarapuun alla odottaa loppuillan ohjelmassa (ja siis euroissa puhutaan nyt noin kymmenestä sentistä!).

Ja kuinka hämmentyneeksi kauaksi kotoa eksynyt länkkäri voi tuntea itsensä luonnonkatastrofien äärellä! Kokonainen vuori palaa vieressämme ja paikallinen paljasjalkaoppaamme kohauttaa harteitaan ja sanoo ”No problem”. Olemme överihemmoteltuja helikoptereinemme, evakuoimissuunnitelminemme ja terveydenhuoltoinemme. Täytyy itse tarttua toimeen, jos meinaa. Jos vuori palaa, se pitää sammuttaa. Ei kukaan tule puhaltamaan sitä sammuksiin meidän puolestamme! Ei kukaan kutsu helimediä meitä noutamaan ja traumaterapeuttia haastattelemaan hämmentyneitä tuntojamme. Itse on selvittävä ja vaellustossua toisen eteen lykättävä. (Kyseisen palon syyt olivat moninaiset ja eurooppalaiselle epäselvät. Paikalliset ilmeisesti salametsästävät palojen voimin vuorilta mystistä jyrsijämäistä otusta nimeltä hyrax. Hämmentävä yksityiskohta tässä metsäpalon aiheuttajaotuksessa on se, että se on elossa olevista nisäkkäistä eniten elefantin kaltainen! Yhtään fanttimarsua tahi muuta vuoristoleopardia emme kuitenkaan kipinävahteina onneksi kohdanneet. Vuorenkokoinen rovio sentään oli riittoisa. Onneksi se tyrehtyi ennen kuin ennätti majamme rappusille.)

Malawilaisnaisten mahdollisuudet vaikuttaa omaan vartaloonsa ja omaan elämäänsä panivat mietityttämään myös. Kuinka vapaita valitsemaan olemmekin koto-Suomessamme ja kuinka vaikeaksi välillä koemme mahdollisuuksien moninaisuuden. Malawissa naisen elämä kuluu vedenhaussa, kuokan varressa, puidenkeruussa, lasten synnyttämisessä ja kasvattamisessa, miehen tahdon alaisina. Kuvaavaa on, että esimerkiksi teinipoikien initiaatioriitissä klopit saavat yhden yön aikana kerätä mahdollisimman paljon seksikokemuksia. Kukaan nainen ei saa kieltäytyä kutsusta; oli sitten naimisissa, raskaana tai neitsyt. Eräs Lilongwen laitapuolen kulkija tarjosi matkaseurueemme miehille sisartaan yöseuralaiseksi. Kyllähän moisilla bisnestuotoilla söisi varmasti koko parittajan suku kuukauden, mutta tytöltä itseltään tuskin mielipidettä olisi kyselty. Tuntuu, että naisilla on lähes olemattomat mahdollisuudet tehdä valintoja. Lasten kasvatukseen ja koulutukseenkin liittyvistä kysymyksistä vastaa nurinkurisesti lapsen eno.

Parissa viikossa saimme vain pilkahduksen Malawin kokonaiskulttuurista, vain pintaraapaisun siitä kaikesta, mitä maa pitää sisällään, miten siellä toimitaan, kuinka siellä eletään. Pääosin työntäyteistä maalaiseloa, tyypillistä kyläelämää savimajoissa. Silti monen kaislakaton katveessa pärisi kännykkä. Nykyaika puskee vahvasti myös tähän maailmansoppeen. On hienoa, jos vaikkapa Makanjiran sairaala saa sähköt (jotta esimerkiksi Briteiltä lahjoituksena saatu jääkaappi saataisiin toimimaan, puhumattakaan muusta sähköntarpeesta), jos turhilta synnytyskuolemilta vältytään, jos ihmisten elintaso kohoaa, jos työtaakka kevenee. Länsimaisen elintason maihinnousu tuo mukanaan myös länsimaiset ongelmat. Miten maailman käy, jos kaikki oppivat huonot tapamme; tolkuttoman materialismin, liiallisen vedellä läträämisen, kertakäyttökulttuurin, autoilun ilot, alkoholismin, egosentrisen kerskakulutuksen? Siniset ohuet muovipussit koristavat jo nyt peltoja niin Senegalissa kuin Malawissakin, epäilemättä myös muualla Afrikassa. Ei ihme, että muovipyörre Tyynellä valtamerellä on kasvanut jo Suomen pinta-alaa suuremmaksi, kun kaikki kilvan globaalisti osallistumme sen kerryttämiseen kulutustottumuksillamme. Ilmastonmuutos on huomattu jo Malawissakin: Viime vuonna kylvöt jouduttiin tekemään kahteen kertaan, kun sateet jäivät odotettua vähäisemmiksi. Seuraava sadekausi alkaa kuukauden sisään, marraskuussa, ja odotukset sen suhteet ovat osin toiveikkaat, osin pelonsekaiset.

Matkanteko jatkuu vielä. Matkustaminen avartaa, mutta kyseenalaistaa myös elintapamme. Minkälaisessa maailmassa haluamme asua? Kuinka täällä kuuluu elää? Miten kannetaan vastuu?

Osa minusta istuu vielä iltaa Jakarandan katveessa kuunnellen hyeenan huutoa ja kaukaista rummutusta, katsellen savannilla törröttäviä baobabeja. Ne voivat elää yli kolmetuhattavuotiaiksi. Ne, jos ketkä ovat nähneet paljon.