9.10.2010

Kaksi edellistä päivää oli vienyt voimia Kapuajilta. Suurin osa löysi helposti mutta nopeasti tiensä makuupussiinsa heti iltapalan jälkeen n. klo 20.00. Pussissa hetken muistaen Mt Mulanjen huipulta avautuvia maisemia ja kiipeilyn haasteita uni oli tervetulllut ja sai majan tienoon hiljaiseksi. Krisse ja Hessu käyttivät vielä tilaisuuden hyväkseen ja uhmasivat yön kylmää ja tuulta nukkumalla tähtitaivaan ja vuoren huipun metsäpalon loisteessa, muiden ollessa terassilla tai majassa.

Ei tienneet Kapuajat, mitä vielä oli tulossa. Luontoäiti oli päättänyt järjestää lähtöjuhla show:n. Alkuyön tunteina tuuli kääntyi ja palo eteni kohti majaamme reipasta tahtia 70 metrin päässä. Ritinä ja rätinä herätti Kapuajan toisensa perään, klo 01.45 oli koko tienoo hereillä, kantajat ja me. Myös Krisse oli virkeänä. Reippaat kantajamme kipaisivat sytyttämään vastapalon rinteeseen reilun 20 metrin päähän majastamme. Seuraavaksi kantajista koottu vapaapalokunta kävi rohkeasti tulta päin selkäreppusankoruiskulla rajaamaan paloa, avojaloin. Koko rinne oli näyttävästi liekeissä. Pikkuhiljaa tuli hiipui ja uni voitti lähes kaikki, Tuulin ja Elisan jäädessä kipinävahtiin aamuun saakka. Naiset nimesivät palopesäkkeet nopeasti, oli Tauno; josta kaikki alkoi, Jukka-Pekka ja Sanna-Kaisa sekä puskista tullut Esko. Näistä ei sen enempää..

Mulanje tulessa

Ehkä VPK:laiset eivät olleet kuulleet Kuopion Pelastusopiston oppeja mutta vastaisku oli täysin onnistunut. Suomessa olisi koko vuori evakoitu ja pelastushelikopterit pörräisivät päällä. No täällä näin, sadekausi on tulossa. Kokenut eränkävijämme Hessu tunnusti, ettei hällä ollut käynyt mielessäkään nukkua täällä rakovalkealla.

Aamu neljän paikkeilla alkoi porukkaa heräilemään. Pakkausta, aamupalaa, pesua ja pisua. Noin klo 6.20 karavaanimme liikahti liikkeelle kytevän kankaan ohitse kohti bussia pelastavaa.

Vain pieni polku vuoren halki vei. Joukkomme hajaantui nopeasti kuuteen ryhmään kantajien kanssa. Kärkiryhmässä Kari ja Pertti. Polku oli vaihtelevaa, lähes kaikkea avolouhikon ja sademetsän kosteuden välistä. Alkupäässä oli mieliin ja jalkoihin kolotuksia jättävä laskeutuminen. Reilun kilometrin etenemä ja kilometri alaspäin. Osin märkiä lehtien peittämiä liukkaita kiviä. Pyllymäki oli väliin ainoa turvallinen etenemistapa.

Alamäki

Tarkkaavaisuutta vaadittiin koko loputtomalta tuntuvan rupeaman aikana. Pari pelastavaa kosken parrasta antoi luvan levähtää, vain koska ne olivat ainoat tasaiset paikat. Polku vei joskus palaneen metsän halki, jossa paikalliset naiset keräsivät polttopuita. Sinnittelin päivän Elisan perässä ja sain jälleen huomata hänen lahjakkuuden paikallisen Chichewa kielen taitajana (olihan hänellä ollut kieleen pikaopas jo kolme päivää), jutellen ihmisille pieniä kohteliaita lauseita. Malawilaisten ilmeet olivat näkemisen arvoiset ja antoi minulle virtaa ehtiä näkemään seuraavaa kohtaamista. Lopulta saavuimme muutaman kylän jälkeen Edenin puutarhaan :)

Viimeinen km ja edessä oli ravintola, jonka nimeä en muista. Ihmettelimme onko paikka oikea koska kärkiryhmää ei näkynyt. Kantajien väittäessä paikan olevan oikean ostimme kylmät juotavat, Fantaa. Olimme reissustamme selvinneet klo 9.55. Pian saapui pari seuraavaa ryhmää ja bussi kaarsi pihalle. Aikamme odoteltuamme ja ajaen loppuosaa vastaan törmäsimme jälkipään vartioihin ja pää oppaaseemme Mikeen.

Kantajat, kokit, oppaat ja palomiehet

Selvisi lopulta, jotta kaksi ryhmää on kantajien toimesta opastettu pari km pidemmälle toista reittiä. Ei kun bussi liikkeelle ja eteenpäin. Ennen lähtöä Suvi luovutti kantajille ansaitsemansa tipit ryhmältämme. 

Löysimme heti Karin ja Pertin ja heidän kädettömän kantajan, siinä vasta tosi sissi. Pojat olivat odotelleet jo kolmisen tuntia keskellä kylän raittia. Viimein myös loput Kapuajat löysivät bussin. Olimme valmiit lähtemään kohti peseytymispaikkaa. Pääopas Mike maksoi viralliset palkat kantajille jopa alle puolen tunnin. Tällä välin kuljettajamme Patrick tarjoili sokeriruoko välipalaa.

Hienoa oli ettei naarmuja tai mustelmia pahempaa sattunut kenellekään erittäin vaikeasta ja haastavasta reitistä huolimatta. Suihku oli virkistävä, puhtaat vaatteet päälle ja 400 km matka hotellille alkoi sämpylä lounaalla, nyt vain istumista.

Tehtävä oli lähes suoritettu avustuskohteisiin tutustumalla, pyöräilyllä, melonnalla ja kapuamalla Mt Mulanen huipulle. Kahdenviikon aikana porukka on hitsautunut yhteen, riitoja ei ole ollut. Huumorilla on syntynyt sanasta kuin sanasta vääntelyä, joka lopulta päättyy silmien vuotamiseen ja vatsakipuun, nauramisesta.

Vaikka olemme täkäläisestä aikataulu ajattelutavasta poiketen pitäneet kiinni tarkasti sovituista kellon ajoista. Uskon, että ensiviikolla Suomeen palaavat Kapuajat ovat sovitusti paikallaan. Mikäli lukija huomaa pientä viivästymistä, ymmärrä ystävää. Nämä hienot kokemukset iskostuvat vahvasti mieleen vasta jälkeenpäin, joten matkan sulattelun aika on tulevissa räntäsateissa.

Olemme nyt kaikki turvallisesti hotellillamme, odottaen huomisia lentoja kohti Suomea.

Moro Moi Reijo