2.10.2010

Suhteet. Se toimikoon tämän päivän kirjoituksen otsikkona. Me kapuajat nimittäin painimme jatkuvasti suhdeongelmien kanssa, yksin ja yhdessä. Ennen kuin kuitenkaan annat mielikuvituksen laukata, lue rauhassa eteenpäin.

Malawi on asettanut meidät kasvokkain oman länsimaalaisuutemme ja ihonvärimme kanssa. Täällä olemme väistämättä joutuneet pohtimaan suhdettamme paikallisväestöön, ympäristöön ja totta kai myös toisiimme. Peiliin katsomisen paikkoja ovat olleet erityisesti kulutustottumuksemme sekä auttajan roolimme. Tuntui kauhealta kuulla, että yhdessä päivässä käytimme Lungwenassa viikon edestä vettä. Hävettää kertoa se tässä blogissakin. Kyse on kuitenkin niin tärkeästä asiasta, että se pitää sanoa ääneen ja toivottavasti siitä voidaan oppia. Varsinkin, koska käytimme vettä omasta mielestämme hyvinkin säästeliäästi.

Täällä hyödynnetään kaikki. Niin lukemattomilla tavoilla ja viimeiseen asti, että me jäteauton viikottaisiin vierailuihin tottuneet emme edes kykene hahmottamaan paikallista kierrätystä. Minkäänlaista infraahan täällä ei oikeastaan ole, vaan kaikki jatkokäyttöön kelpaamaton joko poltetaan tai haudataan maahan.

Valkoihoisten toimintaa Afrikassa on usein leimannut yliolkaisuus paikallisten toimintatapoja kohtaan. Olemme niin tottuneita, jopa pinttyneitä ajatukseen, että meidän tapamme järjestää jokin asia on ainoa ja paras tapa. Käsi ylös se, joka voi rehellisesti sanoa lähtevänsä Afrikkaan oppimaan. Juhlapuheissa ja bilateraalisuhteissa tätä fraasia kyllä viljellään, mutta väistämättä täällä ollessa ja länsimaalaisten toimintaa tarkastellessa herää kysymys yhteistyön tasavertaisuudesta. Malawilaisten suhde ei-afrikkalaisten ylhäältä päin tekemiin rajanvetoihin on kuitenkin helpottavan mutkaton. Jos meidän vaatimuksestamme luotu ja meidän mallimme mukainen parlamentaarinen järjestelmä ei palvele malawilaisten tarpeita, sen rinnalla jatkuu perinteinen kyläpäälliköiden varaan perustuva hallintojärjestelmä. Jos Malawin ja Mosambikin valtioiden rajat eivät istu perinteiseen alueiden väliseen vuorovaikutukseen, niin ei huolta, sillä vielä 40 kilometriä Mosambikin puolella voi maksaa Malawin valuutalla ja mosambikilaiset voivat käydä malawilaista koulua sekä täyttää vesiastioitaan malawilaisista kaivoista.

Ymmärtääksemme paikallisia tarpeita ja olosuhteita on meidän siis toimittava aidossa vuorovaikutuksessa malawilaisten kanssa. Ennen kaikkea, meidän on opittava heiltä. Sairaalan rakentaminen ilman, että kiinnitetään huomiota osaavan henkilöstön saatavuuteen alueelle tai ymmärretään väestön halukkuutta käyttää tietyn tyyppisiä terveydenhoitopalveluja, tuottaa vain tyhjäkäyttöä. Ilokseni voin sanoa, että juuri tämän oivaltaminen on Väestöliiton Malawi-kehitysyhteistyön ydintä. Putkinäöllä ei pahemmin panoraamakuvia katsella.

Päivän teksti täältä idylliseltä Domwen saarelta, kajakkimelonnan ja paviaanikohtaamisten jälkeen, saa loppunsa muutamalla matkan aikana opituilla viisaudella, joista jälkimmäinen on ehdoton suosikkini:

”Let the work of my hands speak for me.” - Malawin presidentti Bingu wa Mutharika näyttävässä tienvarsimainoksessa.

-Mikä tämä on? Kysyn pieneltä pojalta joka pitelee käsissään minulle outoa hedelmää. - Se on jalkapallo, poika vastaa mutkattomasti. Katse kertoo, että tyhmiäkös kyselet. Niinpä.

Krisse-Kapuaja ja Lungwenan lapset

Krisse-Kapuaja