Kilpailua Afrikan luonnonvaroista

Kiinalaiset ovat tekemässä maihinnousua Afrikkaan. He ovat rakentaneet teiden lisäksi julkisia rakennuksia mm. Malawiin. Kiina on sijoittanut viime vuosina valtavia summia moniin muihinkin Afrikan maihin. Luonnonvaroista käydään yhä ankarampaa kilpailua. Malawin uraani kiinnostaa kiinalaisia ja läntisen naapurimaan Sambian kupari- ja hiilikaivosten lisäksi Kiina on investoinut muutamiin Afrikan maihin rautamalmin ja muiden mineraalien hankkimiseksi. Lisäksi Kiina pumppaa öljyä paristakin maasta. Kiinan lisäksi jotkut muutkin Aasian sekä Persianlahden maat ovat etsineet viljelysmaita eri puolilta Afrikkaa, näin myös Malawista.

Mitä vaikutuksia näillä toimilla on kyseisiin maihin? Onko muita positiivisia vaikutuksia kuin että kiinalaisyritykset työllistävät ja tuovat sijoituksiensa muodossa valuuttavarantoja maahan? Nouseeko elintaso! Entä negatiiviset seuraukset? Kiinalaisvaltaa vastaan on noustu kapinoimaan mm. Sambian kaivoksilla. Sambialaisten mielestä maa on jo myyty kiinalaisille. Palkat ovat mitättömän pienet, noin 40 euroa kuukaudessa, mutta onko vaihtoehtoa, jos toisessa vaakakupissa on työttömyys ilman minkäänlaista tuloa.

Miten tuleekaan muuttumaan Malawi? Kuka sitä hallitsee, kuka omistaa maan, onko malawilaisilla sananvaltaa oman maansa asioissa! Häviääkö sieltä se aitous, jonka mekin matkamme aikana koimme ja vaistosimme, tämän kaiken seurauksena! Onko Malawikin kohta yksi maa sellaisten maiden joukossa, josta alkuperäisyys on kadonnut! Haluaisin olla kymmenen vuoden kuluttua näkemässä malawilaiset omassa kulttuurissaan ja elinympäristössään yhtä iloisina, mutta vauraampina kuin nyt, en sitä maata, miksi muiden valtioiden maihinnousu sen mahdollisesti muuttaa. Tietenkin kehitystä pitää tapahtua, mutta maan kansalaisten omilla ehdoilla!

Kymen Sanomien toimittajalle sanoin viime talvena, että toivon Malawin koskettavan minua! Ja näin se todella teki!

Päivi

Puhelinpylvään henkinen elämä

Sanotaan, että huhtikuu on kuukausista julmin. Saattaa olla. Hyvänä kakkosena tulee espoolainen loppusyksy ja toisinaan koko talvikausi sinne parjattuun huhtikuuhun asti. Vallitsevana olotilana on kolea ja pimeä maisema, märkänä kiiltävä tienpinta ja kura. Syksyinen sade ja puista putoavat lehdet tukkivat viemärit saaden ojat ja kaivot tulvimaan. Mainosvalot viitoittavat tietämme pimeyden halki houkutellen astumaan ostosparatiisiin jossa voimme parkita kaamoskestävyyttämme hankkimalla uusia turhuuksia kotona kasvavan tavarahelvetin tueksi. Kaiken tämän keskellä taistelemme elostamme kalenterin ja kellon kertoessa missä mennään ja miksi.

Ihmispolon pää on pieni suuri tila. Kapasiteettia riittäisi mittaamattomiin suorituksiin, mutta kykenemme käyttämään siitä ainoastaan mitättömän pientä osaa. Sitä vähäistä siivua käyttäessämme meidän pitäisi muistaa myös huoltaa voimavaraamme. Ympäristö suoltaa uutta kuraa pään täytteeksi ja vaarana on, että tuo turha kuona alkaa tukkia ajattelukanavaa, niinkuin lehdet pihakaivoa. Pään sisältöä pitää haravoida ja tuulettaa, huuhdella viemäri turhasta kuonasta, kääntää kompostia. Säännöllinen huolto auttaa jaksamaan ja tunnelin päässä näkyy muutakin valoa kuin marketin mainokset.

Kun ensin pidämme huolta itsestämme, meillä on mahdollisuus pitää huolta myös muista. Suomalaiseen ajatteluun kuuluu asenne " ei tässä nyt minusta niin väliä ole", joka kertonee jotain itsetunnostamme. Laitetaan sen verran narsismia peliin, että nostetaan itsemme jalustalle ja katsellaan tästä uudesta perspektiivistä ympärillemme. Järjestetään asiat oman pään sisällä kuntoon ja muistetaan säännöllinen siivous. Pidetään huolta vanhuksista, sillä he ovat aikoinaan huolehtineet meistä. Pidetään huolta lapsista, sillä he tulevat aikanaan huolehtimaan meistä. Autetaan miestä mäessä. Pienillä teoilla voi olla suuri vaikutus. Hymy tai ystävällinen ele voi olla elämän mittainen lahja, suurempaa ja arvokkaampaa kuin mitä rahalla voi koskaan ostaa.

Ihminen, joka ei omista mitään, voi omistaa kaiken. Se omistaminen ei ole materiaa, se on mielentila.

lokakuussa 2010,
kari

Muistot jäi..

Nyt siis on jo yli kaksi viikkoa paluustamme, totuttelu arkeen on ollut tasaista mutta haastavaa. Naarmut ja mustelmat ovat parantumassa, vatsakin toimii jo normaalisti ruisleivän jälkeen.

Kuten jo aiemmat kirjoittajat ovat hehkutelleet ja kertoneet matkastamme, yhdyn jokaisen blogiin kuin omaani, samat asiat mielessä.
Malawi oli elämämme matka, sinne apu on todella tarpeen edelleen. Synnytystä odottavat äidit makasivat betonilattialla vain lakanan päällä. Lapset olivat avoimia, uteliaita ja iloisia, juttelivat, nauroivat ja tanssivat. Vauhtia ei hidastaneet resuiset vaatteet tai avojalat. Lausuivat leikeissämme jopa Suomen kieltä erittäin hyvin ja puhtaasti. Yhtälailla aikuiset myös vilkuttivat ja hymyilivät.
Luonto oli kaunis kuivuudesta huolimatta, vuoriosuus oli haastavaa, eläimet tietysti eksoottisia ja koko pariviikkoinen matka unohtumattomia uusia kokemuksia hienolla ryhmällä.

Lungwenassa vedenpumppaus oli käynnissä lähes koko valoisan ajan. Joukko naisia ja lapsia oli pumpulla vaihtaen astiaa tai pumppaajaa, kukin kantoi vuorollaan astian kotiinsa ja taas uudestaan.
Vuorella ystävät auttoivat kädettömälle kantajalle repun selkään tai vesipulloa juotavaksi, jotta hänkin saattoi ansaita hieman rahaa perheelleen.
Pitkän pellon pientareella oli kyläläiset ojan kaivuussa, valmistautuen näin yhdessä odotettuun sadekauteen.
Näimme jatkuvasti kuinka kaverista pidetään huolta ja autetaan ystävää, oli yhdessä tekemisen meininkiä, kaveria ei jätetty. Siinä on meille mallia, väliin liiankin kiireiseen elämäntapaamme.
Elämänlaatu oli Suomessakin ehkä aikoinaan samanlaista auttamista ja talkoissa käyntiä, onko se kehitys, joka saa meidät toimimaan kiireisemmin tai siltä tuntuen??

Aiemmat Kapuajat kertoivat matkanjälkeisestä tyhjästä olosta. Tämähän oli meille yhdeksän kuukauden yhteinen ponnistus, mainontaa, varainhankintaa keräykseen, ryhmän tapaamisia ja minulla ainakin Kapua mielessä päivittäin.
Nyt on ollut kiva olo Malawin jälkeen, hymy pysyttelee leveänä ja pikkumurheet eivät ole niin vakavia. Mutta myös iso kysymysmerkki. Mitä nyt, iskikö tekemisen puute pitkällä tähtäyksellä.
Kuvia olen katsellut, näytellyt ja kertonut matkastamme. Afrikka jäi mieleen positiivisesti, ellen uudestaan Malawiin niin vaikka joksus pyöräillen Madagascarin halki :)
Jos pääsee missäpäin maailmaa vain paikallisen väestön kanssa puheisiin, niin aina se normi turistikokemukset voittaa.

Tämä oli uskomaton Kapua-vuosi, parikymmentä uutta upeaa ystävää, auttamisen iloa, muistoja, kokemuksia ja paljon työtä.
Lukija, jos tahdot kokea vastaavan tunteen ja uskallat ottaa suurenhaasteen sekä työkuorman vastaan, seuraa näitä sivuja. Voipa olla, jotta neljäs Kapua toteutuu joskus tulevaisuudessa.
Muista ja tutustu myös Facebook:n sivuihin ja kuviin, "tykätään".

Auringonlaskusta Reijo

Kapua- matka kohti ihmisyyttä

Ensiaskeleet

Noin vuosi sitten 130 tavallista suomalaista naista ja miestä jättivät hakemuksensa KAPUA 2010 -ryhmään. Mitkä olivat hakijoiden motiivit? Niitä testattiin haastattelussa Marraskuun lopulla. Joulukuun alussa saimme vastauksen; viisi miestä ja 12 naista oli valittu. Ilon ja tyytyväisyyden tunne valtasi ryhmään valitut. Useimmat meistä kertoivat läheisilleen KAPUAsta vasta haastatteluun lähtiessä, jotkut vasta valinnan jälkeen. Kapua 2010 -ryhmässä todettiinkin usein ” on helpompi saada anteeksi kuin lupa”. Ensimmäisen ryhmätapaamisen jälkeen Tammikuun lopussa Väestöliitosta lähti tiedote kunkin Kapuajan kotipaikkakunnan sanomalehtiin. Viimeistään tässä vaiheessa läheiset ja perheenjäsenet ovat varauksettomasti tukeneet Kapuajia tässä hienossa hankkeessa.

Onko KAPUA naisten juttu?

Ilman miehiä ei olisi lapsia eikä äitejä. KAPUA sopii kaikenikäisille kehitysmaiden avustustyöstä kiinnostuneille, kohtalaisen hyväkuntoisille miehille sekä naisille. Ryhmämme miesten motivaatiosta kertoo se, että jotkut heistä olivat hakeneet KAPUA-ryhmään useita kertoja. Ennen matkaa toisilleen tuntemattomista, eri puolelta Suomea tulevista eri ikäisistä miehistä ja naisista muodostui hyvä ja toimiva KAPUA-ryhmä. Kaikki meloivat, pyöräilivät ja kapusivat huipulle ja kaikki ovat tehneet parhaansa avustusvarojen kartuttamiseksi.

Oppimisen vuosi

Kapuajien tavoitteet ja odotukset ovat olleet Kapua-sivuilla julkisesti nähtävänä. Lisäksi me olemme olleet lukuisasti esillä lehdistössä, radiossa ja TV:ssä, joissa myös motivaatiotamme on tentattu. Tutustuminen kehitysyhteistyöhön, halu auttaa ja seikkailunhalu on yhdistänyt Kapua 2010 -ryhmää. Viimeistään siinä vaiheessa, kun avustuspyyntöjä esitimme eri tahoille; sukulaisille, ystäville, työkavereille ja kaikille mahdollisille yhteistyöverkostoille, jouduimme itse paneutumaan avustuskohteeseemme. Seikkailunhalu jäi toiseksi ja päällimmäiseksi nousi todella halu auttaa.

Varainkeruu opetti aika paljon ihmisistä ja ihmisyydestä (humanity). Jotkut ovat sitä mieltä, että ensin pitää laittaa asiat kuntoon Suomessa, kyllä Afrikassa autettavia riittää. Meneekö raha välikäsille? Onko meiltä, globaalisti katsottuna rikkailta suomalaisilta lähimmäisyys hukassa? Varakkuus ei välttämättä auttamishalua lisää. Monilla ihmisillä on kummallinen taipumus ulkoistaa asioita; hieno juttu, mutta eihän tämä minua mitenkään koske. "Hyvä antaa vähästään, paha ei anna paljostakaan" sanoo sananlasku. Jopa tutkimus on vahvistanut kansanviisautta: tyytyväinen ihminen on valmis myös jakamaan, vaikka vähästään.

Jokainen meistä Kapuajista on kokenut edellämainittuja tunnelmia. Siitä huolimatta ryhmämme tähänastinen keräystuotto, yli 73 000€ on tosi iso summa Malawissa. Väestöstä 50 % on alle 15-vuotiaita. Lapsia synttyy erittäin alkeellisissa olosuhteissa. Nuorimmat äidit ovat 14-15 -vuotiaita. Perheessä on keskimäärin kuusi lasta. Väestön odotettavissa oleva elinikä on 45 vuotta.

Avustusvaroja käytetään sairaalan ja terveysaseman ylläpitoon, neuvolatoimintaan ja turvalliseen synnyttämiseen. Lisääntymisterveyden haasteita ovat syntyvyyden vähentäminen ehkäisyn keinoin: ”vähemmän on enemmän”. Kun perheessä on vähemmän lapsia, pystyy perhe heistä paremmin huolehtimaan. HIV on hyvin yleistä ja paikallisia koulutetaan HIV:in vastaiseen työhön jne. Väestöliitto tulee myöhemmin julkaisemaan tarkat avustuskohteet.

Maslowin tarvehierarkian alimmalla tasolla on fysiologiset perustarpeet (ravinto, seksuaalisuus, hoivaamisen tarve) ja korkeimmalla tasolla itsensä toteuttamisen tarpeet (elämäntarkoituksen löytäminen, omaksi koettu tehtävä). Saavatko malawilaiset äidit ja lapset edes perustarpeensa tyydytettyä? Lapset pureskelivat raakaa mangoa tai sokeriruo’on vartta. Yhtään lihavaa lasta emme matkalla nähneet. Näimme hoikkia ja sopusuhtaisia nauravia lapsia, joilla useilla oli repaleiset vaatteet. Tytöt jäivät poikien varjoon.

AIDS- orpojen päiväkeskuksen lapset olivat totisia, mutta pihalla hekin rentoutuivat laulaessaan. Näimme nauravia ja laulavia naisia työn parissa esimerkiksi puiden keruussa metsästä ja naisia kantamassa 20- 30 litran vesisaavia päänsä päällä. Näimme myös paljon vakavia odottavia äitejä, jotka vielä imettivät nuorintaan. Näimme jopa äitejä ojankaivuussa, lapsi selän kantorinkassa tai ojan pohjalla.

Me Kapuajat olemme tarvehierarkian ylimmllä tasolla; voimme toteuttaa omaksi koettua tehtävää ja toivottavasti useimmat meistä ovat löytäneet lähimmäisen rakkaudesta ja kehitysaputyöstä myös syvyyttä pohtiessa elämän tarkoitusta.

Kapua on ollut sekä fyysinen että henkinen matka, joka jatkuu...

Kapua-matkallamme saimme kokea mieleenpainuavia tilanteita ja hetkiä. Koskaan aikaisemmin emme ole olleet niin suosittuja kuin pyöräillessämme hikisenä ja hiekkaisena Namalakan kylään, jossa jo kilometri ennen määränpäätä alkoi lapsia virrata savimajojen pihoilta saattokulkueeksi. Laulu ja nauru raikui satojen lasten suusta, kun pääsimme määränpäähän. Meitä oli odotettu. Meitä varten järjestetyssä kyläjuhlassa oli seitsemän kyläpäällikköä.

Liikuimme Malawissa väestön keskuudessa, meloimme ja snorklasimme paratiisimaisella Domwen saarella, teimme useita safareita autolla ja jalan Liwonden luonnonpuistossa ja lopulta kiipesimme Mulanje-vuoriston huipulle 3002 metriin. Kaikki nämä olivat hukaisevia kokemuksia.

Kapua 2010 varainkeräys jatkuu vuoden loppuun. Voit hoitaa esimerkiksi omat tai työpaikkasi Joulutervehdykset laittamalla joulukortteja varten varatun rahan Kapua tilille: 10 eurolla saadaan vapaaehtoiselle ehkäisyneuvojalle materiaalipaketti, 20 eurolla terveydenhoitajalle HIV- koulutus ja 30 eurolla kymmenelle äidille neuvolakäynti.

Kaksi viikkoa matkan jälkeen

Kaarina -kapuaja

Mitä näin? Mitä ymmärsin? Mitä opin?

Olin tänään aamulla Vantaan Lauri – lehden haastattelussa. Oli helppoa ja mukavaa kertoa matkamme eri vaiheista tutustumiskäynteineen, pyöräilyineen, paratiisisaaren tapahtumista, safareista ja lopulta upeasta kokemuksesta Mulanje-vuoren rinteiltä. Tuntui myös tärkeältä painottaa matkamme tavoitetta, Malawin äitien terveyden edistämisestä. Myös terveysasemien ja synnytyssairaalan olosuhteet, vettä aamu viideltä vedenhakuun saapuneet naiset ja tytöt saaveineen pystyi kuvailemaan.

Tuntui hyvältä pysähtyä ja palata matkan vaiheisiin. Sulkea hetkeksi silmät ja nähdä uudelleen tärkeinä kokemia asioita. Samalla ajatuksiin hiipii yhä uudelleen sama kysymys. Mitä ymmärsin Malawin maaseudun arjesta? Tulkinnat ja johtopäätökset, joita yritän tehdä kumpuavat kuitenkin tästä suomalaisesta hyvinvointiyhteiskunnasta, arvoista ja asenteista joihin olen kasvanut, joita olen oppinut ja myös tietoisesti valinnut. Taitaa olla niin, että ei kannata mennä kovin pitkälle meneviin analyyseihin. Todellinen ymmärrys syntyy vasta kun olet itse kokenut omakohtaisesti arjessa sen, josta nyt näimme vain pienen pieniä pisaroita.

Elämä Malawissa, erityisesti maaseudulla on todella ankaraa, köyhää ja välillä taistelua pelkästään siitä, että perhe saa päivittäisen ravinnon. Ei sähköä tai muita meille normaaleja arkea helpottavia asioita. Taudit, sairaudet, terveydenhuollon niukkuus aiheuttavat paljon kuolemaa ja surua.

Kohtaamamme ihmiset silti hymyilivät, iloitsivat, nauroivat, lauloivat, leikkivät, pelasivat ja touhusivat. Harvoin näki stressaantuneen näköisiä, kiireisiä, riiteleviä tai masentuneita.

Kurjuus ja onnellisuus! Käsittämätön yhtälö? Tätä olen miettinyt, yrittänyt tulkita ja ymmärtää. Olen mielestäni havahtunut.

Tuntuu hyvältä, että pystymme viemään apua kohteisiin, joissa on kurjuutta ja köyhyyttä. Jos maltamme pysähtyä huomamme, että vähintäänkin yhtä arvokasta apua saamme vastalahjaksi. ”Kehitysapu”, jonka ainakin itse yritän matkalta pitää mukanani, on kaikesta aineellisesta köyhyydestä huolimatta Malawilaisten asenne elämään, asenne arjessa oleviin pieniin hetkiin ja niistä nauttimiseen. Heillä se tuntuu olevan luonnollista ja arjessa toteutuvaa. Osaisinpa. Oppisinpa. Vai olenkohan ymmärtänyt oikein?

terveisin Juhani

Uuteen alkuun

Nyt kun olen viikon verran tallustellut Suomen maaperällä, huomaan usein miettiväni, miten yksi jos toinenkin asia olisi Malawissa. Monet asiat ovat meille yhteisiä: vakava sairastuminen on siellä varmasti yhtä suuri tragedia kuin meilläkin, ystävän tapaaminen on yhtä suuri ilo. Päivät täyttyvät työstä ja yhdessäolosta ja yö antaa levon.

Toimittaja Anne Heinonen kysyi minulta Lungwenassa, millaista elämää toivoisin malawilaisille. Vastasin, että en voi sitä määritellä; toivon heille sellaista elämää kuin he itse toivovat.
Meidän kuvamme tulevaisuuden Malawista voi olla idyllinen: Suomen tapaan maassa olisi kattavat terveyspalvelut ja kaikki saisivat ilmaisen koulutuksen, mutta muuten kaikki olisi kuin kiiltokuvassa: puhdas luonto ja maalaismaisema, ei liikenteen melua ja saasteita, ei lisääntyneen tavaran ja kulutuksen tuomaa jäteongelmaa, ei työuupumusta, kiusaamista tai kateuden tuomia valtataisteluita. Onko tällainen yhtälö yleensä mahdollinen? Suurin osa meistä länsimaalaisista, minä mukaan lukien, haluaa kuluttaa kaikkea sitä mitä meille on tarjolla: kertakäyttötavarat (ja tavaran paljous ylipäätään), vesikäymälä, vesijohtovesi, oman auto käyttö, lentomatkailu, rajoittamaton sähkön käyttö, kodinkoneet, tietotekniikka ja kaikki muu korkean elintason mukanaan tuoma. Suon tämän kaiken itselleni; miksi en siis myös malawilaisille ja muille kehittyvien maiden ihmisille. Voin korkeintaan toivoa että he olisivat meitä viisaampia ja materialismista ei koskaan tulisi yhtä hallitseva arvo heidän elämässään. Katse pitää kuitenkin kääntää omaan itseen ja siihen, miten itse säästän tai kulutan luonnonvaroja.

”Kun palaa loppuun, palaa alkuun” (Arno Kotro). Jokainen päivä on lahja ja uusi alku. Hyviä uusia alkuja teille kaikille lukijoille ja lämpimät kiitokset kaikille Kapua 2010-keräykseen lahjoittaneille!
Leena-Kapuaja

AIKA

” Kellon seisahtuvan tahdon, hiljentyvän lyöntien.
Kauas lähteä mä saan, tunti kuluu viimeinen.”

Kirkan tunnetuksi tekemän laulun sanat soivat hiljaa mielessäni, kun totuttelen normaaliin länsimaalaisen yrittäjän elämään täällä pimeässä pohjolassa. Aika on maailman demokraattisin jaettu hyödyke, sitä on kaikilla vuorokaudessa täsmälleen saman verran. Nokian uutta pääjohtajaa hehkutettiin, että hän tekee 27 tuntia vuorokaudessa ja 9 päivää viikossa töitä… tuntuu, että asialla ei kannattaisi edes leikkiä. Yrittäjänä olen poltellut kynttilää molemmista päistä kohta 30 vuotta ja matkalla vahvistui käsitys siitä, että asiat voisi tehdä todellakin toisin. Työnarkomaanina olen menettänyt lapseni työn alttarille sekä pari parisuhdetta. Afrikassa opin, että toimeen tulee vähälläkin ja ihmiset olivat tyytyväisiä vaikka suomalaisen näkökulman mukaan elämä oli selviämistä hengissä päivästä toiseen.

Naiset olivat töissä jo kukonlaulun aikaan, toiset kaivolla ja toiset pellolla. Kuten edelliset blogistit ovat todenneet, on suurin osa työikäisistä miehistä töissä muualla, osa varsin kaukana kotoa. Onnellinen perhe-elämä ei toteudu Malawissakaan monessakaan perheessä. Miten yhdistää siellä kohtuullinen toimeentulo ja perhe-elämä? Mistä työtä ja toimeentuloa kaikille? Haastetta riittää nyt ja tulevaisuudessa puhumattakaan AIDSin aiheuttamasta keskimääräisen eliniän odotteen laskusta.

Orpokodin lapset

Orpokodilla katsoin lapsia, jotka olivat kokoontuneet rakennuksen lattialle seuraamaan tilaisuutta; onko heillä mahdollisuuksia elämässä? Suurin osa lapsista oli poikia, vain muutama tyttö oli joukossa. Opiskeluhalut olivat kaikilla lapsilla kovat ja innolla he tarkkailivat muukalaisten jokaista liikettä. Orvon lapsen asema Malawissa on heikko ja he ovat pääosin sukulaisten hoidossa, mutta ”toisen luokan” kansalaisina.

Luontainen elämänrytmi viehätti minua matkalla eniten, ympäri vuoden pimeä tulee klo 1800 illalla ja kun sähkö ei ollut majoissa niin se oli samalla nukkumaanmenoaika. Aurinko nousi aamulla ennen kuutta ja valoisaa oli jo viiden maissa, jolloin luontojaan nousi ylös hyvin nukutun yön jälkeen. Paikalliset tekivät töitään omaan tahtiinsa, kiirettä ei ollut kenelläkään paitsi bussin pysähtymispaikan kauppiailla. He ilmestyivät tyhjästä ja mikäli jotakin tavaraa ei ollut tarpeeksi, sitä tuli lisää kymmenessä sekunnissa… Työskentely tapahtui ryhmissä, yksinäisiä työntekijöitä ei näkynyt metsässä eikä pyykinpesupaikoilla. 

 

Heinänteossa

Kiitokset kaikille matkaamme seuranneille, lahjoittajille ja koko Kapua-ryhmälle! Ponnistelut Malawin äitien hyväksi jatkuvat, avulle on tarvetta eikä käyttökohteista ole pulaa. 

 

”Hetki lyö, viime hetki lyö,
kukaan aikaa lahjomaan ei käydä voi milloinkaan.
Hetki lyö, meille hetki lyö,
en vaan päivää seuraavaa mä tiedä, milloin kohdataan.”

Pertti

Kysymyksiä ja kymysyksiä

Nyt on ollut jo hieman aikaa sulatella nähtyä ja koettua ja usein olen joutunut vastaamaan kysymykseen että mikä oli hienoin asia matkalla. Tuo on kysymys mihin en ole löytänyt suoraa vastausta. Tai toki vastaus on, mutta koska se liittyy kokonaisuuteen eikä ole vähimmässäkään määrin konkreettinen, on asian selittäminen kohtuullisen hankalaa.

Koskettavimpia joka suhteessa olivat päivät maaseudulla tutustuen avustuskohteisiin. Se uskomaton lämpö ja suvaitsevaisuus jolla meidät otettiin vastaan, oli jotain sellaista mikä ei unohdu koskaan. Omat lapseni kommentoivat valokuvista ja videoista, että miten on mahdollista että teidät vieraat ihmiset otetaan vastaan iloiten ja hurraten? Tätä sitten pohdimmekin yhdessä ja lopputuloksena oli kommentti: ”Ei varmastikaan missään länsimaissa voi saada 16 tummaihoista samanlaista vastaanottoa kuin valkoiset tuolla!”
Miksi sitten on näin? Onko syynä se, ettei tuolla hankalien kulkuyhteyksien takana oikeasti paljoa länsimaalaisia näy? Onko syynä se, että me tuomme heille jotain toivoa sekä uskoa tulevaan? Kokevatko he että se avustustyö mitä ryhmämme on tehnyt, tuo heille itselleen lisää mahdollisuuksia ja kenties jotain parannusta olosuhteisiin? Vai ovatko lapset vaan siellä niin paljon avoimempia kuin meillä – vai ovatko lapset samanlaisia kaikkialla?
Minulla ei ole vastauksia vaan paljon kysymyksiä - ja kysymyksiä tuntuu tulevan vaan lisää.

Tankeroenglannilla käydyt keskustelut paikallisten nuorten kanssa pitkin matkaa valaisivat vähän maan ongelmakohtia. Peruskoulutus on ilmainen ja sen aika moni saa käydä läpi, mutta sen jälkeen alkavatkin sitten haasteet. Tytöillä alkaa monesti perheen perustaminen hyvin varhaisella iällä ja monilla ei yksinkertaisesti ole rahaa jatkaa opiskeluja peruskoulun jälkeen, sillä jatko-opiskelu ei ole enää opiskelijalle ilmaista.
Eräs nuori kertoi rajuista paineista mitkä aiheutuvat suvun suunnasta, koska hänen pitäisi jo elättää koko perheensä mutta kun töitä ei ole. Työmahdollisuuksien puutteesta kertoo myös yleissilmäys maaseudulla, työikäiset miehet ovat siellä hyvin harvinainen näky. Lähes kaikki ovat nimittäin Etelä-Afrikassa kaivoksilla töissä.
Tästä päästäänkin oivaa aasinsiltaa melko isoon ongelmaan, nimittäin työtä tekemällä eivät Afrikan köyhät vaurastu. Köyhyys on ylikansallisille suuryrityksille elinehto. Yritykset säästävät valtavasti rahaa kun saavat työvoimaa halvalla ja huonoilla ehdoilla. Ei ole kyse siitä, etteivätkö ihmiset haluaisi tehdä töitä, vaan köyhän on usein suostuttava mihin työhön tahansa millä palkalla tahansa, sillä vaihtoehtona on vielä syvempi köyhyys.

Vuoriosuudella meillä oli mukana kantajia ja paluumatkalla käydyt keskustelut heidän kanssaan toivat hyvin esille myös sen, että halua ja tahtoa ei näiltä kavereilta kuitenkaan puutu. Iso osa heistä oli opiskelijoita ja he olivat tienaamassa opiskelurahoja tekemällä keikkaa kantajana. Kaikilla heillä on suuria unelmia liittyen omaan pärjäämiseen maailmassa jossa ei ole mitään itsestäänselvyyksiä, mutta samalla heillä on halua viedä omaa maata eteenpäin, eikä pelkästään keskittyä omaan suoriutumiseensa. Kaiken huippuna jo aiemminkin mainittu kädetön mies, joka paineli kuormansa kanssa ketterämmin kuin yksikään pikkurepun kanssa kulkeva suomalainen. Siinä sitä konkreettista asennekasvatusta ja kokonaisuudessaan paljon opittavaa meillekin.

Mutta mitä sitten?
Arkeen on joutunut palaamaan liiankin pian, on ollut pakko napata kiinni rytmistä mikä täällä odotti. Mutta kaikki ei ole ihan ennallaan, niin moni osa Malawilaisesta - ja varmaan yleisestikin Afrikkalaisesta - ajatusmaailmasta tuntuu vaan paljon järkevämmältä kuin omamme.
Mielessä polttelee hyvin vakaasti paluu takaisin, on halu jatkaa työtä yleisestikin kehitysmaitten hyväksi. Mutta miten, siinä taas yksi kysymys johon ei vielä täydellistä vastausta ole.

Tämä on ollut suuri matka hyvin monella tasolla – ja matka jatkuu.

Lopuksi Tuure Kilpeläisen sanoin:

Kanna mukanasi unelmaa, sille pieniä lantteja heitä
Kanna mukanasi unelmaa, sillä unelmat kantavat meitä
Kanna mukanasi unelmaa, älä sen laulua peitä
Kanna mukanasi unelmaa, sillä unelmat kantavat meitä

-Hessu

KAPUA on kaikkea

Palasimme Malawista viikko sitten. Jokin minussa on muuttunut. En osaa tarkalleen sanoa mikä, mutta sen tiedän, etten ole enää entiselläni. Tilani on hyvä, sillä tämä itsellenikin vielä tuntematon muutos ei pelota lainkaan. Siltä varalta, että kyseessä olisikin malarian tai bilhartsian ensioireet, pyydän läheisiäni hiukan tarkkailemaan minua. Kapua-perheen hyvästeleminen on nimittäin merkinnyt myös sitä, ettei kukaan ole ollut muistuttamassa malaria-lääkkeen ottamisesta.

Toinen tarkailtava ja epätoivottu muutos olisi myös tietynlainen ylpistyminen. Pääsinhän tänään ensimmäistä kertaa ikinä tv-studioon haastateltavaksi. Oli muuten jännittävä kokemus. Olimme Kapuan koordinaattori Suvin ja Väestöliiton Marinan kanssa kukonlaulun aikaan Huomenta Suomi-ohjelmassa. Herätys 04.50 olisi ollut huomattavasti helpompi auringon avustuksella, kuten Malawissa. Siellä kukko vielä ihan oikeasti kiekui.

Auringon rytmissä eläminen teki ajastamme Malawissa leppoisaa. Se toi elämäämme säännöllisen rytmin. Siihenhän perustuu osaltaan myös lasten turvallisuuden tunne ja hyvinvointi. Kelpaisi se aikuisellekin, sillä nyt vaihdettuani ajatuksia tuttavien ja tuntemattomien kanssa, olen selvästi huomannut monen kaipuun hiljentää omaa elämän tahtia.

Naapurinikin totesi, ettei elämän pitäisi olla töitä varten vaan aika lailla toisin päin. Meidän elämämme tuntuu olevan niin täynnä erilaisia tarpeita - ja suurin osa niistä vielä materialistisia, että kaikki aikamme menee niiden täyttämiseen. Sen sijaan, että pysähtyisimme ja arvostaisimme KAIKKEA sitä, mitä meillä on.

Näihin kuviin ja tunnelmiin. Krisse-Kapuaja kuittaa ja kiittää teitä kaikkia tällä elämän kokoisella matkalla mukana olleita. Jotta emme kokonaan menettäisi kosketusta, niin jatkossa yhteyttä voi pitää vaikka oman blogini kautta: http://krisseruuskanen.blogspot.com

KAPUA kanssamme, aina.

Matkanteko ei lopu koskaan

Malawin matkasta on vierähtänyt vasta vajaa viikko. Vasta seitsemän päivää sitten tuulettelimme metsäpalon jäljiltä savunhajuisia kuoritakkejamme, karistelimme kuoriaiset pois matkalaukun syövereistä ja vaihdoimme viimeisiä kwachoja Kanelin kanssa ennen kuin aloitimme uuvuttavan pitkän lentorupeaman Johannesburgin kautta takaisin Suomeen (Etelä-Afrikkahan on ”kätevästi” matkan varrella kohti pohjoista). Ylittäessämme lentokoneella koko Afrikan mantereen näin unta, että matkasimmekin maata pitkin, safariautolla. Pimeys väistyi ja ”heräsin” jossain päin Pohjois-Afrikkaa hämmästelemään uudenlaisia maisemia ja erikoisia eläimiä ja olin kiitollinen siitä, että matkanteko jatkuu vielä. Eikä se taida vieläkään olla ohi.

Lentäminen ja pikavisiitit paikassa kuin paikassa ovat ihmisluonnolle haastavia. Me tarvitsemme aikaa. Aikaa käsittää mittakaava ja etäisyys, ilmasto, kulttuuri ja rytmi, aikaa nähdä ja kokea ja tutustua, aikaa ymmärtää itsemme ja toisemme matkanteon ja uuden maailman keskellä. Aikaa ymmärtää, milloin törmätään vieraaseen kulttuuriin liian kovalla rytinällä ja mitkä ovat ne hetket, joista opimme eniten. Intensiivisen ja elämysrikkaan reissun jälkeen pääkoppa ja kroppa ovat sekaisin muustakin kuin jetlagistä (varsinaista aikaeroa Malawin ja Suomen välillä ei ollut kuin tunti, ja sekin kesäaikamme takia. Tietenkin vuorokausirytmimme oli kautta matkan erikoinen: lähes luonnollinen herääminen viideltä ja totaalinen simahdus illalla kahdeksan pintaan).

Elintasoero on pökerryttävä. Malawin suurin seteli on 500 kwachaa. Se on vähän päälle kaksi euroa. Voitte vain kuvitella, minkälaisten rahatukkujen kanssa kävelimme valuutanvaihdosta pois ja kuinka vaikeaa niistä oli loppujen lopuksi päästä eroon kaikesta etnoshoppailuinnosta huolimatta parin viikon reissulla. Ostamismania hieman laantuu köyhyyden keskellä, kun näkee autettavien määrän ja loputtomat tarpeet. On nurinkurista, kuinka me yritämme päästä likaisista pikkuseteleistä eroon kuin roskista ja toisille ne merkitsevät monen päivän tienestiä. Kuinka iloiseksi muuttui mangochilainen mantelinmyyjä, kun sai yllättäen kaksi ruttuista kahdenkympin seteliä, kuinka keinuvaksi muuttui askel; taisivat päivän työt päättyä siltä seisomalta ja lokoisa makoilu makkarapuun alla odottaa loppuillan ohjelmassa (ja siis euroissa puhutaan nyt noin kymmenestä sentistä!).

Ja kuinka hämmentyneeksi kauaksi kotoa eksynyt länkkäri voi tuntea itsensä luonnonkatastrofien äärellä! Kokonainen vuori palaa vieressämme ja paikallinen paljasjalkaoppaamme kohauttaa harteitaan ja sanoo ”No problem”. Olemme överihemmoteltuja helikoptereinemme, evakuoimissuunnitelminemme ja terveydenhuoltoinemme. Täytyy itse tarttua toimeen, jos meinaa. Jos vuori palaa, se pitää sammuttaa. Ei kukaan tule puhaltamaan sitä sammuksiin meidän puolestamme! Ei kukaan kutsu helimediä meitä noutamaan ja traumaterapeuttia haastattelemaan hämmentyneitä tuntojamme. Itse on selvittävä ja vaellustossua toisen eteen lykättävä. (Kyseisen palon syyt olivat moninaiset ja eurooppalaiselle epäselvät. Paikalliset ilmeisesti salametsästävät palojen voimin vuorilta mystistä jyrsijämäistä otusta nimeltä hyrax. Hämmentävä yksityiskohta tässä metsäpalon aiheuttajaotuksessa on se, että se on elossa olevista nisäkkäistä eniten elefantin kaltainen! Yhtään fanttimarsua tahi muuta vuoristoleopardia emme kuitenkaan kipinävahteina onneksi kohdanneet. Vuorenkokoinen rovio sentään oli riittoisa. Onneksi se tyrehtyi ennen kuin ennätti majamme rappusille.)

Malawilaisnaisten mahdollisuudet vaikuttaa omaan vartaloonsa ja omaan elämäänsä panivat mietityttämään myös. Kuinka vapaita valitsemaan olemmekin koto-Suomessamme ja kuinka vaikeaksi välillä koemme mahdollisuuksien moninaisuuden. Malawissa naisen elämä kuluu vedenhaussa, kuokan varressa, puidenkeruussa, lasten synnyttämisessä ja kasvattamisessa, miehen tahdon alaisina. Kuvaavaa on, että esimerkiksi teinipoikien initiaatioriitissä klopit saavat yhden yön aikana kerätä mahdollisimman paljon seksikokemuksia. Kukaan nainen ei saa kieltäytyä kutsusta; oli sitten naimisissa, raskaana tai neitsyt. Eräs Lilongwen laitapuolen kulkija tarjosi matkaseurueemme miehille sisartaan yöseuralaiseksi. Kyllähän moisilla bisnestuotoilla söisi varmasti koko parittajan suku kuukauden, mutta tytöltä itseltään tuskin mielipidettä olisi kyselty. Tuntuu, että naisilla on lähes olemattomat mahdollisuudet tehdä valintoja. Lasten kasvatukseen ja koulutukseenkin liittyvistä kysymyksistä vastaa nurinkurisesti lapsen eno.

Parissa viikossa saimme vain pilkahduksen Malawin kokonaiskulttuurista, vain pintaraapaisun siitä kaikesta, mitä maa pitää sisällään, miten siellä toimitaan, kuinka siellä eletään. Pääosin työntäyteistä maalaiseloa, tyypillistä kyläelämää savimajoissa. Silti monen kaislakaton katveessa pärisi kännykkä. Nykyaika puskee vahvasti myös tähän maailmansoppeen. On hienoa, jos vaikkapa Makanjiran sairaala saa sähköt (jotta esimerkiksi Briteiltä lahjoituksena saatu jääkaappi saataisiin toimimaan, puhumattakaan muusta sähköntarpeesta), jos turhilta synnytyskuolemilta vältytään, jos ihmisten elintaso kohoaa, jos työtaakka kevenee. Länsimaisen elintason maihinnousu tuo mukanaan myös länsimaiset ongelmat. Miten maailman käy, jos kaikki oppivat huonot tapamme; tolkuttoman materialismin, liiallisen vedellä läträämisen, kertakäyttökulttuurin, autoilun ilot, alkoholismin, egosentrisen kerskakulutuksen? Siniset ohuet muovipussit koristavat jo nyt peltoja niin Senegalissa kuin Malawissakin, epäilemättä myös muualla Afrikassa. Ei ihme, että muovipyörre Tyynellä valtamerellä on kasvanut jo Suomen pinta-alaa suuremmaksi, kun kaikki kilvan globaalisti osallistumme sen kerryttämiseen kulutustottumuksillamme. Ilmastonmuutos on huomattu jo Malawissakin: Viime vuonna kylvöt jouduttiin tekemään kahteen kertaan, kun sateet jäivät odotettua vähäisemmiksi. Seuraava sadekausi alkaa kuukauden sisään, marraskuussa, ja odotukset sen suhteet ovat osin toiveikkaat, osin pelonsekaiset.

Matkanteko jatkuu vielä. Matkustaminen avartaa, mutta kyseenalaistaa myös elintapamme. Minkälaisessa maailmassa haluamme asua? Kuinka täällä kuuluu elää? Miten kannetaan vastuu?

Osa minusta istuu vielä iltaa Jakarandan katveessa kuunnellen hyeenan huutoa ja kaukaista rummutusta, katsellen savannilla törröttäviä baobabeja. Ne voivat elää yli kolmetuhattavuotiaiksi. Ne, jos ketkä ovat nähneet paljon.

AAMULENKILLÄ

Hyvin nukutun yön jälkeen päätän lähteä heti aamulenkille-palata tuttuun rutiiniin! Heti päässä kilahtaa-rutiini! Miksi? Vilkaisen mittariin, nollassa on, mitähän sitä tarvii pukea? Ei ole kiva juosta, jos on liikaa päällä. Onneksi heti lenkin jälkeen pääsee virkistävään suihkuun. Olen jo ennen matkaani opetellut käyttämään säästeliäästi vettä, en anna suihkun koko aikaa valuttaa vettä vaan suljen sen saippuoinnin ja hiusten pesun aikana- nopea huuhtelu-lopuksi kylmällä vedellä! Näin siksi, että olen kuullut, että kaikesta maapallon vedestä 97% on suolaista vettä ja 2.5% käyttökelpoista vettä, 1/4 juomakelpoista vettä eli noin 0.7%. Vesi tulee vielä arvoon arvaamattomaan. Tätä kannattaa ajatella. Me näimme Malawissa samassa lammikossa lasten uivan, aikuisten pesevän pyykkiä ja lehmien kahlaavan!
Viime aikoina on vähän viluttanut. Joka päivä- eilistä lukuunottamatta on pitänyt nukkua pienet "päikkärit", väsymys on tuntunut joka jäsenessä totaalisena. Nyt tuntuu, että väsymys alkaa hellittää, siispä aamulenkille.
Juoksen tuttua soratietä, tien reunoja peittää harsomainen lumikerros. Ketään muita ei näy liikkeellä. Aamu alkaa sarastaa. Tien varren peltojen vilja on korjattu ja pellot käännetty odottamaan talvea ja uutta kevättä.
Ajattelen kahden viikon takaista aamukävelyämme auringonnousun jälkeen. Maissipeltoja erottava polku oli päätetty ojittaa. Kylän naiset olivat täydessä työn touhussa klo 6.00 aikaan kuokkimassa ojia. Miesten tarkistaessa paalutuksin ja johtonaruin, että ojat tulevat suoraan. Joillakin naisilla oli lapsi selässään liinalla kietaistuna. He suoristivat selkänsä ja iloisesti hymyillen huiskuttivat tervehdyksiä.
Malawissa lintujen iloinen soitto alkoi ennen päivän sarastusta, täällä on aivan hiljaista. Luonto on selvästi valmistautumassa talven tuloon. Ajaessani Helsingistä kotiin, näin valtavan muuttoparven: siinä oli useita auroja, varmaan satoja lintuja. Aurojen muoto vaihteli, aivankuin linnut olisivat esittäneet suurta näytöstä, hyvästejä jättäessään. Toissapäivänä myös kuusi joutsenta oli aloittanut muuttomatkan-mietin, tuleeko talvi nyt aikaisin, joutsenethan yleensä malttavat lähteä vasta, kun lammet alkaa jäätyä.
Juoksen loivaa vastamäkeä, joka johtaa 124 portaan kautta Kangasalan Kirkkoharjun lenkkipolulle. Tuntuu kuin portaita olisi nyt enemmän - pakko kävellä, puuskutan silti, kyllä niitä on edelleen 124. Nyt alkaa helpottava alamäki ja sitten jonkin matkaa tasaista. Syke tasaantuu. Polku joustaa jalkojen alla, tunnen olevani yhtä polun kanssa. On helppo juosta. Kuuset ja männyt polun vierellä ovat aivan hiiskumatta. Miten malawilainen juoksija mahtaisi kokea tämän? Pari lenkkeilijää tulee vastaan, sanomme hyvät huomenet. Täällä aamulenkkeileilijät tervehtivät, iltapäivällä se ei näytä kuuluvan tapoihin. Pitäisiköhän tapaa muuttaa!
Muistan yöllisen unen: "Istun reppu selässä jossain kaukana Mulanjen vuoristossa. Hiki valuu päältä, en tiedä minne minun pitäisi mennä, en pysty liikkumaan paikaltani!" Jäikö jotain minusta Malawiin? Mitä sain mukaani? Muistan tytön, joka juoksi vierelläni kylän läpi Malawi-järven rantaan. Olen unohtanut hänen nimensä, mutta hymyä ja katsetta ei voi unohtaa! Hän kertoi olevansa toisella luokalla, mutta mielestäni hän oli isompi ja voimakkaampi--hän suorastaan uhkui voimaa! Hänen kaltaisensa voi muuttaa maailmaa! Toivottavasti hän saa käydä koulua, toivottavasti hän pääsee osalliseksi Väestöliiton "sanomasta", toivottavasti hänen aikuistuttuaan elämä Malawissa on helpompaa!
Loppumatkan juoksen asfaltilla-on pakko lyhentää ja tihentää askelta, sopeuttaa jalka kovalle alustalle. Näinkö menee muussakin elämässä? Kun alusta kovenee, meidän on sopeuduttava siihen? Muuten menee rikki!
Kaarran kotipihaan. Naapuruston lapset eivät ole vielä tulleet pihaan leikkimään, onhan lauantaiaamu- nyt perheet nukkuvat pitkään. Mutta kun olen päivälenkillä vanhan mäyräkoirani Allun kanssa, niin pihan kuin muutkin vastaantulevat lapset usein pysäyttävät meidät ja kysyvät: Saako sitä silittää? Ihana koira! Mikä sen nimi on? Mistä te tulette? Minne te menette? Saako sitä taluttaa?
Lapset ovat välittömiä, iloisia, elämää pursuavia niin täällä koto-Suomessa kuin Malawissa. Miten me aikuiset pystyisimme olemaan olemaan yhteydessä omaan lapseemme sisimmässämme, että myös me pysyisimme avoimina, että silmämme loistaisivat vastaantuleville, että pysähtyisimme kuuntelemaan ja kenties silittämään lähimmäistämme. Miten voisimme omissa ympyröissämme lisätä yhteisöllisyyttä, ettei ketään kiusattaisi, syrjittäisi että voisimme olla tukemassa sitä, jolla on vaikeaa.
Luin " Hyvä terveys"- lehdestä, että meillä Suomessa äitiysneuvolatoiminnalla on uudet ongelmat: Suomessa joka vuosi syntyy 600 eri tavoin alkoholin vaurioittamaa lasta. Maassamme kasvaa siis noin 10 000 alle 16vuotiasta lasta, jotka ovat vaurioituneet sikiöaikana. Näillä lapsilla on 10% FAS-diagnoosi, joka tarkoittaa erilaisia keskushermosto-oireita, rakenteellisia muutoksia sydämessä ja luustossa, he syntyvät usein keskosina ja heidän päänsä on tavallista pienempi. Alkoholille altistuneista lapsista suurella osalla on vain osa oireista. Heillä voi olla pelkästään rakenteellisa poikkeamia, kuten sydänvika tai neurologisia ongelmia, kuten oppimisvaikeuksia. Vain 10 % suomalaisista naisista on täysraittiita. Naisten alkoholinkäyttö on muuttunut entistä humalahakuisemmaksi. Käsitys alkoholiannoksen suuruudesta on hämärtynyt, kun juodaan puolen litran tuopeista ja viiniä 24 cl annoksina. Tutkimusprofessori Ilona Autti-Rämön ohje on, että jos nainen tietää voivansa tulla raskaaksi, ei pidä juoda itseään humalaan ja kun raskaustesti näyttää positiivista, pitäisi lopettaa kokonaan. Voimmeko olla lähipiirimme tukijoita myös tässä asiassa? Mehän olemme ulkoistaneet kaikki ongelmat viranomaisten hoitoon! Me suojaudumme yksityisyyden suojamuurin taakse- meidän ei tarvitse välittää!
Mutta palatkaamme lasten maailmaan. "Suuressa kirjassa" sanotaan, että antakaa lasten tulla minun tyköni, älkääkä estäkö heitä, sillä sen kaltaisten on taivasten valtakunta! Me olemme muutoksen tiellä. Me ollaan etuoikeutettuja, kun pääsimme tälle matkalle, joka muuttaa meitä sisältä käsin.
Kiitos kaikille meidän kautta lahjoituksia tehneille ystäville ja yrityksille-muutos parempaan Malawissa jatkuu. Kiitos kanssamatkaajille-matka jatkuu!
Elvi

Lapin rauhassa kelaa kelaa ja kelaa

Taidan olla piirun verran onnekkaampi kuin kanssasisareni ja -veljeni, koska en joutunut suoraan samaan vanhaan pyöritykseen kiireen ja aikataulujen kanssa. Olen tämän viikon Pyhätunturilla, täällä tutuissa ympyröissä hiljaisen luonnon keskellä, nyt kun turistejakaan ei ole ja lähes kaikki paikat täällä kiinni. On ollut aikaa ja on aikaa antaa ajatusten tulla ja mennä, ja niitähän tulee ja menee !! 

En pysty oikein käsittämään vieläkään koko reissun satumaisuutta, oli se niin kertakaikkisen upea. Olen nähnyt ja kokenut sellaista mitä ei koko elinikänä voi unohtaa. Kuten Päivikin kirjoitti, tämä on muuttanut minuakin satavarmasti ja jättänyt jäljen jonnekin syvälle sieluun, ja olen tiellä josta ei ole paluuta. Aiemmat ratkaisuni työelämän suhteen vain tukevat tätä tunnetta ja tästä on tulossa mielenkiintoinen retki uuteen maailmaan.    

Kroppa on vieläkin hieman väsynyt, olihan meillä kolme 9 tunnin suhteellisen rankkaa vaelluspäivää pienillä yöunilla, 24 tunnin lennot ja minulla vielä 12 tuntia Pyhälle  istumista siihen päälle. Täällä vähän fillarointia, uimista ja nautiskelua. Säännöllisesti on myös ollut pakko päästä katsomaan kanssakapuajien fiilareita täällä blogissa, ja samansuuntaisia tunnelmia lienee monella - palikoiden paikoilleen laittamista, arvojen selkiytymistä, fiiliksien kelaamista ja tulkintaa. On myös ihana ajatus, että hyviä ystäviä tuli yhtäkkiä kasakaupalla lisää, sitä kun väitetään että aikuisiällä ei enää oikein ystävysty. Tämä ei onneksi ole totta! Kiitos siitä!

Eli iso halaus lukijoille ja erityisesti teille kaikille rakkaille Kapuajille täältä Pyhän rauhasta.

Erja    

Muumit laaksossa...

Kotiinpaluun jälkeen olen nyt ollut kaksi päivää töissä ja se Elinan mainitsema kalenterikiire on tempaissut jo liiankin voimakkaasti mukaansa. Kun ajanvarauksin asiakaspalvelutyötä tekevänä olen antanut uusia aikoja jo reilusti ensi vuoden puolelle, tuntuu pahalta, todella pahalta. Näinkö meillä täällä asiat ovat? Olenko itse jo ajautumassa samaan työstressiin kuin mitä oli ennen matkaa! Jotenkin on pettynyt olo, että mikään ei siinä suhteessa muuttunutkaan, sama tahti jatkuu edelleen. Haluanko paluuta enää entiseen!

Tunnen nyt, että kaikki kokemani on minua ihmisenä muuttanut. Toivon ja luulenkin, että olen suvaitsevaisempi, auttavaisempi, enemmän toisia huomioiva, ymmärtäväisempi. Matkakokemusten ja -tuntemusten välittäminen ystäville ja läheisille tuntuu tosi haastavalta, Heinin sanoin sanoja ei löydy. Toivonkin, että mahdollisimman monelle järjestyisi jollain tavoin tilaisuus kokea edes hivenen siitä mitä me koimme. Varmasti kaikki odotuksemme matkamme suhteen ylittyivät satakertaisesti. Tai tiesimmekö edes mitä olisimme odottaneet!

Kuten edellä olevasta varmasti voi lukea rivien välistäkin, niin mieli ja pää ovat edelleen kaikesta koetusta sekaisin eivätkä ajatukset ole mitenkään ojennuksessa. Huomenna ajelen mökille lähes kahdensadan kilometrin päähän, jospa viikonlopun aikana saisi "kaikki muumit laaksoon tai matot vintillä ainakin suoremmiksi"!

Rakkaat terveiset teille kaikille ihanille matkakumppaneille! On ihan tippisolo...

Päivi

Lämmin olo edelleen...

Sanat loppuvat kesken. Reissua kokemattomalle on hankala valoittaa koko tunnelmaa ja tunneskaalaa mitä olemme käyneet läpi. Malawi-reissu on elämäni ehdottomasti paras ja antoisin matka – ohittaen heittämällä kymmenet, ellei sadat aiemmat ulkomaan matkani.

Parasta Malawissa oli se, ettei sitä olla pilattu vielä turismilla. Näimme autenttisesti paikallisten elämää, sitä kenenkään siloittelematta meille. Saimme kunnian tutustua paikallisiin ihmisiin, joita ei turistimassat olleet vielä kyynistäneet koviksi. Saimme kunnian päästä kurkistamaan ihmisiä todella lähelle, koska meidän avunantoamme ja kädenojennustamme kunnioitettiin. Pääsimme katsomaan synnytyssairaalan tiloja, vastasynnyttäneitä, muutaman tunnin ikäisiä vauvoja, naisia pyykillä, ruuanlaittopuuhissa ja kuokan varressa. Saimme turistimatkoista poiketen juhlavastaanoton ja ihan meitä varten valmistellun paikallisen kyläjuhlan. Pääsimme juttelemaan kyläpäälliköiden kanssa. Saimme väsyneinä vuorelta laskeutujina lainata paikallisen savimajaperheen reikävessaa ja levähtää heidän olkimatollaan, sekä jopa kutsun heidän, meille ihan tuntemattomien, lounaspöytään. Vastaavaa vieraanvaraisuutta ja ystävällisyyttä on hankala löytää. Se jolla on vähän, antaa vähäisestäänkin toiselle.

Muistan matkan ajalta monta hetkeä, jolloin en vaan voinut olla hymyilemättä ja tuntematta itseäni onnelliseksi. Varsinkin lapset olivat kerrassaan valloittavia risaisissa vaatteissaan ja likaisissa varpaissaan. Mutta se ei heitä haitannut – he silti hymyilivät lakkaamatta, olivat iloisia, energisiä ja uteliaita – sekä valmiita oppimaan uusia asioita. Lasten tiedonjano oli valtava. Suomeakin he oppivat Reijon sulkeisissa tuosta vain, sekä Krissen numerokoulussa. Nämä lapset janoavat tietoa ja haluavat mennä kouluun.

Toinen mitä muistan hämmästelleeni on se, ettei AIDS näy. Vaikka HIV- ja AIDS-luvut ovat korkeat, ei sitä, eikä muitakaan tauteja näe missään. Liekkö pahasti sairaat vain majoissaan. Lisäksi turvallisuuden tunne oli käsin kosketeltavaa. Ei kertaakaan tullut tunne, että tarvitsisi pelätä fyysistä koskemattomuutta tai tavaroiden häviämistä. Ei ihmismassan keskellä, ei torikojujen keskellä, ei illan humussa.

Elämä tuntui olevan Malawissa onnellista. Lapset huolehtivat sisaruksistaan, heillä oli paljon tuttuja ihmisiä ympärillä, eikä nälänhätää näkynyt. Ei näkynyt luisevia riisitautisia lapsia, vaan iloisia terveennäköisiä lapsia, joille maailma hymyili. Kaikessa köyhyydessään Malawista tuli tunne, että ihmisillä on hyvä olla ja he ovat myönteisesti tulevaisuuteen katsovia ihmisiä. Tälle pohjalle on ollut ilo tarjota pientä lisähyvää terveydenhuoltoon ja äitiysterveyteen. Jospa meidän käynnillämme on oikeasti merkitystä, ja kauttamme lahjoitetut avustukset saavat turhia synnytyskuolemia vähennettyä, hygieniaa lisättyä, rokotteet ja lääkkeet yhä useampien saataville, sekä vastasynnyttäneiden äitien oloja parannettua. Olen iloinen voidessani olla hyvän ringissä mukana.

Sydämeni jäi Afrikan tähtitaivaan alle.

Heini

11.10.2010

Ruisleivän, Oltermannin ja nakkikeiton äärestä – Afrikan mullat kynsien alta pestynä.

Jälleen kotona. Eilen alkanut, pitkä ja raskas kotimatka tuotti tänään puolenpäivän jälkeen toivotun tuloksen kun väsyneet, mutta onnelliset Kapuajat saapuivat Helsinki-Vantaalle, vain puolisen tuntia myöhässä. Lento Lilongwesta Johannesburgiin ja sieltä edelleen Frankfurtin kautta Suomeen sujui mutkattomasti. Vaihtoihin oli runsaasti aikaa ja pääsimmepä me naiset toteuttamaan jälleen niin ominaista shoppailuviettiämmekin Johannesburgin kentällä – jälleen löytyi korua, vaatetusta, musiikkia ja mitä kullekin. Ehtivätpä nopeimmat huoltamaan jopa varpaanvälinsä paikallisen pedikyristin palveluksessa.

Frankfurtin kentällä itselleni iski todellisuus vasten kasvoja. Töniviä, kiireisiä, mukamas tärkeitä ihmisiä heilui salkkujensa kanssa. Missä oli tuo iloinen ja huoleton ”no problem, ten to fifteen minutes”-asenne? Taisikin jäädä Afrikan mantereelle. Länsimaiseen kulttuuriin sopeutuminen vaatinee hieman jälleen totuttelemista. Vai pitäisikö sittenkin sekoittaa hieman pakkaa ja lähteä vielä Helkamalla iltalenkille kelloa kilistellen, ihmisille vilkutellen ja tervehdyksiä huudellen? ;) Saattaisivat ne vähäisetkin tutut kaikota siinä vaiheessa näköpiiristä. 

Kapuajat ja Jopot, Afrikan taivaan alla

 

Kunpa muistaisin vielä huomenna tuon rennon asenteen eikä alkava työviikko saisi minua jälleen kalenterin orjaksi. Ihminen luo turhan usein itselleen kiirettä ja stressiä – joskus sitä nyhjäistään jopa tyhjästä. Ei tarvitse olla huoleton hoitaakseen asiat rennommalla asenteella ja mielenterveydellekin edullisemmalla tavalla. Afrikassa päivä alkaa, kun aurinko nousee ja loppuu, kun auringonlaskun jälkeen pimeys koittaa.

Kapuajat ja Baobab

Helsinki-Vantaalla meitä odotti iloinen tervehtijöiden joukko Mandalan ja Väestöliiton toimesta. Lehdistötilaisuuden vietimme keskenämme, tästä en henkilökohtaisesti hirmuisen pahoillani ollut, räjähtäneestä ulkoisesta habituksesta johtuen. Jäähyväiset olivat raskaat, kuten minulle aina, eikä kyyneliltä tälläkään kertaa vältytty. Väistämätön tosiseikka oli, että polut erkanisivat nyt ja ottaisi taas aikansa, kun tapaisimme. Kahden viikon aikana olimme kokeneet yhdessä enemmän kuin saatoimme kuvitellakaan ja ottaa varmasti aikansa, ennen kuin sen kaiken saa omiin lokeroihinsa. Tiivis yhdessäolo tuotti ystävyyssuhteita, joita ei niin vain unohda, eikä varmasti ole tarvettakaan. Kiitos rakkaat Kapuajat, yhdessä saimme aikaan tämän ja teimme kokemuksesta ikimuistoisen. Zikomo!

Pusuja ja haleja! Elina-Kapuaja

Greetings in English from Malawi – part 2 by Erja

HI ALL!

Already in Johannesburg, on the way to Frankfurt. I am continuing our English version of our story, now without my other half Kaneli as she stayed behind in Malawi for another 2 weeks.

 

We finished our previous story in Mvuu, where we stayed 2 nights, enjoying all kinds of morning, day and evening safari activities, encountering lots of hippos, crocodiles, elephants, antilopes, baboons, gudus, buffalos, zebras etc. As Malawi in general is extremely safe, it was really an experience to stay among the animals and this had to be taken into account when moving from one place to another in the area. It was strictly forbidden to walk alone in the dark, even from our dinner place to chalets, and we always had an armed guide with us for that tiny bit.The other night there was an elephant eating the top of my roof, quite an experience!

I even ended up having an overnight visitor as Kaneli did not dare to change back to her chalet after finishing the previous blog together, we listened to the night sounds of all the animals and decided it is safer to stay until morning :-).

 

So we took off on the 6^th of October to Likhabula, our starting point for Mt. Mulanje. The trip was estimated to last 3,5 hours but took instead 8 hours due to various reasons, for example excited shopping from bus windows. It was pitch dark when we arrived on an absolutely bumpy road, and could barely see a silhouette of the mountains. After having dinner and combining 2 persons' stuff in one bag we had a good sleep, and took off at 7 am to reach the 2200 m high Tuchila hut.

 

We hiked in separate groups at the end, and it took 9 hours to reach the hut with our last group, in which we laughed a lot during the walk. Feeling at the top was excellent and excited, as everybody was mentally preparing for the next day's hike to the top, which we saw in front of us, a rocky, respectable top called Sapitwa. Some of us slept outside  on the ground and myself on the balcony outside, and watched the stars and the clear sky and had butterflies in our stomachs.

 

And so we took off at 6 am to reach to top on. Ascending time was given as 2 hours, but we were quite skeptical about that to start with (and probably learned already something about our guide's view compared to ours....

The terrain was extremely demanding, sometimes almost 40 degrees vertical, you just needed to grab anywhere possible on the rocky surface and use hands and feet as in real climbing. The path also circulated around bushes, under the rocks, over the rocks and sometimes help was absolutely needed; our guys and guides pushed and pulled us girls every now and then, without them this would not have been possible. It took us 5 hours to get to the top but WE ALL MADE IT! 

 

Feeling at the top was incredible but a bit confused, as at least for me some parts were quite scary on the way. And at the same time I tried NOT too think of the descend but knew it will be ahead. Anyhow  champagne and Finnish liquerish were  hot stuff on the top, but after some time we then started  descending. It took 4 hours for me to get down, and I could not believe I never was able to get up once seeing the path from this angle again.  Many times I had to put feet and hands and butt on the ground to be able to make it. One step at the time was the motto, and some cursing was heard in the air.....

 

Anyhow, what a group, everybody managed to do it, even poor Juhani, who had a horrible stomache problem and puked all the way up. Real Finnish SISU showed there and suprised even our guides I think!

 

After having dinner at the hut we all were ready for bed before 8 pm. I still had my balcony view and watched the bush fires in the mountains up there, which is really common here. At some point I realized that the fire had spread quite some, but just turned my back. To finish our trip on the mountains, mother nature created a  real show for us, as the fire actually spread next to our hut, and our guides had to create a counterfire to stop that. We were assured that this is  no problem, and of course had no other choice than believe it. True it was though.

 

In the morning we started the descend via a smoking terrain. We took a shortcut which descended 1 km in a 2 km path, which was breathtaking by view and killing on our legs :-), especially after previous days climb. On the way down I had a chance to talk a lot with one of our carrier boys (we had altogether 17 carriers, who took the same path as us, but with all our gear and some bare feet!). This Davie is 15 years and collects extra money for school by doing this during holidays. Many of the carriers were studying and one was getting PhD in biology.

Our energy level was close to zero at the end, and almost at the bottom of the path in the village one family offered us a resting spot by laying out a hay mattress for us girls and a plastic chair for our gentleman. There we sat or actually lied and laughed on the ground in the middle of the village with this great and friendly family. Will send a picture of them via our carrier boy as they asked us to do that. They would have offered even lunch, typical Malawian one, sima, which is kind of a porridge dumplings made of corn. Unfortunately we had to continue as others were already waiting for us.

 

So now I am on my way home, head full of images and thoughts and 1529 pictures in my memory cards -  body is tired, but the overall feeling is really happy and a bit confused. It is tough to understand this a(i)dventure is now over. It has exceeded all my expectations, being much more demanding physically and even more eye-opening than ever could imagine. And fun with the KAPUA team. Stomach muscles increased in size because of all the laughter!

 

Let us see what happens next and how to tie this all together so that one could utilize this experience in the most productive manner for ourselves and Malawi and Africa.

 

People will now scatter all around Finland as already in the plane, but the spirit will remain, and lots of ideas already in the air for new things together. Fortunately, as we are one family now. 

SUPER US, KAPUA 2010 ROCKS!

Greetings,

Erja