Kävin äitienpäivänä Turussa katsomassa kaksi lyhytelokuvaa "Unohdettu elämä" -elokuvafestivaaleilla. Kyseessä on Suomen Punaisen Ristin vuonna 2010 käynnistynyt humanitaarinen elokuvafestivaali maailman unohdetuille.
Tuo äitienpäivän näytös oli Amnesty Internationalin erikoisnäytös, ja lyhytelokuvissa "The Invisibles" ja "Barzackh" käsiteltiin eri puolilla maailmaa, Meksikossa ja Tsetseniassa, tapahtuvia kidnappauksia ja katoamisia.
Festivaalin käsiohjelmassa kansanedustaja Pekka Haavisto, joka vieraili festivaalilla myös luennoimassa aiheesta "Siviilit ja sota", pohti avun antamista ja vastaanottamista. Sitä, miten tärkeä vaikkapa pakolaiseirillä on pressu tai vesikanisteri, ja miten tärkeää on avun saajalle mahdollisuus kiittää avun antajaa. "Kiitoksia sinne Eurooppaan!", hänelle sanoi Darfurin pakolaisileirillä nainen, joka oli saanut EU:lta sinisen pressun ja tehnyt siitä perheelleen kodin.
Haavisto pohtii sitä, miten vaikealta tuntui ottaa kiitos vastaan niin pienestä. Olisiko pressusta naiselle ja hänen perheelleen mitään hyötyä, kun rankkasateet ja tulvat taas iskisivät pakolaisleiriin? Toisaalta, hän sanoo, onhan niitäkin, jotka eivät lahjoittaisi edes sitä pressua, niitä, jotka sanovat ettei siitä ole mitään hyötyä. Niitä, jotka sanovat että lahjoittaisivat kyllä mutta kun eivät tiedä mihin rahat menevät.
Me KAPUAlaiset tiedämme tarkkaan, mihin KAPUAan lahjoitetut varat menevät. Ne menevät biokaasu-uuneihin, metsäkäytäviin ja uuden metsän istutukseen; seksuaaliterveysvalistukseen ja terveyspalveluiden saavuttamiseen, muun muassa. Ja me KAPUAjat menemme omilla varoillamme, emme keräysvaroilla, katsomaan mihin nuo lahjoitukset ovat päätyneet, mitä niillä on saatu aikaan ja mitä ne Nepalissa merkitsevät paikallisille. Lupaamme myös tuoda terveiset ja kiitokset Eurooppaan jos niitä meille halutaan antaa lähetettäväksi. Jokainen teko, pienikin, voi olla tarvitsevalle tärkeä. Jopa elintärkeä.
Marika-kapuaja
P.S. Koska elokuvalla on minuun usein niin vahva vaikutus, niin ajattelin että ehkä sillä on muihinkin. Järjestän kesän ja syksyn aikana KAPUA-iltoja "A small act"-dokumenttielokuvan ympärille. Tuo elokuva kertoo siitä miten yhden ihmisen pienellä teolla voi olla suuri vaikutus toisen ihmisen -tai monen- elämään. Tämä on minun pieni tekoni.
maanantai 16. toukokuuta 2011
sunnuntai 15. toukokuuta 2011
Sipen sirpaleita
Minulla on kotipihassa pieni kivipuutarha. Tein pihassani kevätsiivoja ja katseeni pysähtyi vähän väliä pieniin pyöreisiin kiviin. Ne toivat mieleeni eräät toiset pyöreät pienet virtaavan veden siloittavat kivet. Minua on puhutellut voimakkaasti Suomen Kuvalehden kuukauden takaisessa numerossa 16-17 ollut kirjoitus Tulevaisuus siruina, tarina nepalilaisesta kivenhakkaajien kylästä.
Siinä kerrottiin kivenhakkaajanaisesta Sunitasta, joka hakkaa joenpohjasta keräämistään kivistä vasaralla sepeliä teiden rakennusaineeksi. Hän hakkaa kiviä sirpaleiksi seitsemänä päivänä viikossa aamusta iltaan yhdessä lastensa kanssa. Hän on tehnyt sitä työtä jo 15 vuotta. Hän saa työstään palkkaa euron päivässä. Sunitan suurin huoli on, että kivet alkavat loppua joenpohjasta.
Pihani pyöreät kivet vaativat minua kokeilemaan Sunitan työtä. Otin pienen kasan pyöreitä kiviä ja hain vasaran. Hakkasin ja hakkasin, sain aikaan muutaman sirun.
Seuraava ajatus oli, että sepelin tekemiseen pitäisi saada kone, joka tekisi tämän raskaan työn. Mutta mitä sitten tapahtuisi Sunitalle, lukutaidottomalle köyhälle naiselle?
Tähän ei ole vastausta. Asiat eivät ole yksinkertaisia. Sunitan tarina vahvistaa ajatustani, unelmaani oman vaellukseni merkityksestä ja tarkoituksesta auttaa kapuamalla kanssasisaria Nepalissa.
"Mitä lähemmäksi unelmaansa pääsee, sitä enemmän elämäntiestä tulee todellinen olemassaolon tarkoitus." -Coelho-
Siinä kerrottiin kivenhakkaajanaisesta Sunitasta, joka hakkaa joenpohjasta keräämistään kivistä vasaralla sepeliä teiden rakennusaineeksi. Hän hakkaa kiviä sirpaleiksi seitsemänä päivänä viikossa aamusta iltaan yhdessä lastensa kanssa. Hän on tehnyt sitä työtä jo 15 vuotta. Hän saa työstään palkkaa euron päivässä. Sunitan suurin huoli on, että kivet alkavat loppua joenpohjasta.
Pihani pyöreät kivet vaativat minua kokeilemaan Sunitan työtä. Otin pienen kasan pyöreitä kiviä ja hain vasaran. Hakkasin ja hakkasin, sain aikaan muutaman sirun.
Seuraava ajatus oli, että sepelin tekemiseen pitäisi saada kone, joka tekisi tämän raskaan työn. Mutta mitä sitten tapahtuisi Sunitalle, lukutaidottomalle köyhälle naiselle?
Tähän ei ole vastausta. Asiat eivät ole yksinkertaisia. Sunitan tarina vahvistaa ajatustani, unelmaani oman vaellukseni merkityksestä ja tarkoituksesta auttaa kapuamalla kanssasisaria Nepalissa.
"Mitä lähemmäksi unelmaansa pääsee, sitä enemmän elämäntiestä tulee todellinen olemassaolon tarkoitus." -Coelho-
keskiviikko 11. toukokuuta 2011
KAPUAjan arki
Kevätaurinko lämmittää ihanasti ja kesä kolkuttelee jo ovella. Ihmiset ovat päässeet eroon paksuista talvivaatteista ja suut hymyilevät kilpaa auringon kanssa. Mutta tiedän ainakin 15 ihmistä, joiden ajatukset vaeltavat kaukana lumisilla vuorilla vaikka juurihan me pääsimme korkeista nietoksista eroon ainakin muutamaksi kuukaudeksi.
Vaikka en nyt ihan joka päivä puuhailekkaan KAPUAn parissa niin projekti pyörii jatkuvasti syvällä takaraivon sopukoissa. Välillä huomaan vaeltavani Everestin juurella vaikka pitäisi tiskata. Yhtäkkiä kesken työpäivän tulee mieleen joku firma, johon voisi ottaa yhteyttä. Iltaisin raivaan tilaa muulta ohjelmalta, jotta pääsen kunto-ohjelmani pariin. Kalenteri täyttyy yhteydenotoista. Eli tekemistä riittää...! Mutta hymyilen silti hiljaa mielessäni. Arki ei ole enää samanlainen kuin ennen, ainakaan tänä vuonna. Arjelle on tullut uusi merkitys: Nepali.
Mutta kuinka pukea sanoiksi se, millainen KAPUAjan arki oikein on? Kuinka kertoa siitä muille ihmisille? Päätin siis tehdä aiheesta pienen videon! :) Kuvahan kertoo enemmän kuin tuhat sanaa...video vastaa siis noin miljoonaa sanaa..!? ;) Ja jos ihmettelette miksi juoksentelen ja puuhailen paksut talvirukkaset kädessä niin sille on ihan järkevä selitys: vuorikiipeilykouluttaja ehdotti, että kannattaa opetella tekemään ihan arkisia juttuja tumput kädessä, esimerkiksi pesemään hampaat! Ihan sen vuoksi, että korkealla vuoristossa tuuli puhaltaa lujaa ja näpit voivat jäätyä hyvinkin nopeasti...!?
Oikein ihanaa ja aurinkoista kevättä kaikille ja mielettömästi tsemppiä kanssa-KAPUAjille!!! :)
Sipa-kapuaja
p.s. laitathan tietokoneeseen äänet päälle kun katsot videota..! :)
maanantai 9. toukokuuta 2011
Mata Tirtha Puja - Äitienpäivä nepalilaiseen tapaan
Juhlistimme eilen äitienpäivää lounastamalla perheen kanssa Porvoon idyllisessä vanhassa kaupungissa. Auringon paistaessa lempeästi ja kirkkaasti maailman huolet tuntuivat kovin kaukaisilta istuskellessamme Porvoon tuomiokirkon edustalla lounaan jälkeen.
Seurasin mielenkiinnolla vaimoni ja aikuisen poikani kevyttä rupattelua ja sain taas todeta, että äidin ja lapsen suhteessa on jotain erityistä ja syvää. Jotain sellaista, joka liittyy elämän mysteeriin ja sen liekin ylläpitämiseen.
Ajatukseni lensivät Nepaliin ja jäin miettimään, että kuinka siellä vietetään äitienpäivää?
Nepalilaisessa yhteisössä perhettä ja äidin roolia perheen koossa pitävänä voimana on pidetty hyvin tärkeänä. Tämä johtuu paitsi uskonnollisesta kasvatuksesta, myös monista kymmenistä festivaaleista ja seremonioista, joissa perheet kokoontuvat yhteen ja täten vahvistavat tiiviitä perhesuhteita.
Ei olekaan kovin yllättävää, että Mata Tirtha Puja, äitienpäivä, on yksi Nepalin tärkeimmistä festivaaleista. Äitienpäivä ajoittuu huhti-toukokuun vaihteeseen ja tuolloin perheet kokoontuvat yhteiselle lounaalle äitien luokse juhlamielellä kunnioittamaan ja kiittämään äitejään.
Ne perheet, joilla ei enää ole äitiä, vaeltavat Katmandun lähelle Mata Tirthaan (Mata=äiti, Tirtha=pyhiinvaellus) siinä uskossa, että käynti ja kylpeminen tässä pyhässä paikassa antaa rauhan heidän edesmenneiden äitiensä sieluille. Vanhojen kirjoitusten mukaan äitienpäivänä köyhille annettu lahjoitus tavoittaa äidin taivaallisen kodin ja lahjoituksen tekijää siunataan onnellisella elämällä.
Äitien asema on siis tärkeä ja sitä vaalitaan Nepalissa, mutta valitettavan usein äidiksi tullaan varsinkin köyhällä Terain maaseudulla melko nuorena ja äidin osa on kovin raskas. Avioitumisen keski-ikä naisten keskuudessa on 16,7 vuotta nuorimpien ollessa vasta 13-vuotiaita avioituessaan. Äideiksi tullaan keskimäärin 18 vuoden iässä, jos synnytyksestä selvitään hengissä. Maaseudulla on kuulemma sanonta, että raskaus on uhkapeliä kuoleman kanssa.
Synnytyksistä 81 % tapahtuu kotona ja koulutettua henkilökuntaa on läsnä vain joka seitsemännessä synnytyksessä. Aviomies tekee usein viime kädessä päätöksen siitä, että tarvitaanko ulkopuolista ammattiapua. Äitiyskuolleisuusluvut ovat Nepalissa hälyttävän korkealla. Yli 800 naista kuolee raskaudesta johtuvista syistä 100 000 synnytystä kohden Suomessa vastaavan luvun ollessa 7.
Ja kun nuori äiti on selvinnyt nuorena naimisesta ja synnytyksestä hengissä, niin hänen taakkansa jatkuu raskaana. Monipäisen lapsikatraan hoitaminen, puiden nouto, ruuan valmistaminen ja niukasta elannosta kärsiminen ovat nepalilaisen maaseudulla asuvan lukutaidottoman nuoren äidin arkipäivää. Äitienpäivä on juhla, jolloin arkea voi paeta hetkeksi.
KAPUAn yhteistyöjärjestöjen, Väestöliiton ja WWF Suomen yhteinen hanke Nepalissa pureutuu erityisesti naisten aseman parantamiseen Nepalin köyhällä maaseudulla.
Osallistumalla tähän hyväntekeväisyyshankkeeseen voit vähentää nepalilaisen äidin taakkaa ja teet äidit entistä iloisemmaksi Mata Tirtha Pujana.
Hyvää kesän odotusta!
Kapuaja-Kalle
torstai 5. toukokuuta 2011
Matkalla huipulle
Kevät on saapunut Tukholmaan, terassit alkavat täyttymään latten nautiskelijoista ja kesälomat alkavat olla kiikarissa. Tämä kevät on todella ollut outo siksi että toivon kesän ja syksyn menevän nopeasti. Uskon että kaikilla kapuajilla on vähän samanlainen tunne – meidän tavoitteenamme on marraskuussa olla 6462 metrissä.
Henkilökohtaiset valmistelut ovat täydessä vauhdissa. Ensitapaamisellamme suoritettiin kuntotestit ja kaikki kapuajat saivat henkilökohtaista valmennusta miten kannattaa valmistua tulevaan koitokseen. Kaikki kapuajat ovat täydessä vauhdissa oman treeniohjelmansa kanssa, jotkut keskittyvät lihasvoiman kasvattamiseen ja toiset tekevät pitkäkestoisia urheilusuorituksia.
Itse kävin pääsiäisen aikoihin harrastamassa vähän vapaalaskua Pohjois-Norjassa Lyngenin seudulla. Siellä nähtiin jälleen kerran miten luonnon armoilla ollaan kun liikutaan vuorilla. Keli ei ollut sitä mitä oltiin tilattu. Tulopäivänä meitä tervehti Tamokdalenissa plussa asteet ja vesisade. Piti ottaa huumorin kannalta, sillä siellä kelit olisivat ainoastaan voineet muuttua parempaan päin.
Seuraavalle kolmelle päivälle olikin luvassa kovaa lumisadetta, mutta sitten yr.no (paikallinen Pekka Pouta) lupasi auringonpaistetta pilvettömältä taivaalta. Niinpä sillä aikaa kun tehtiin metsälaskuja lumimyräkässä kolmatta päivää, toivottiin että Norjalainen Pekka olisi oikeassa. Jos olisi niin se tarkoittaisi meille ”a shit load of powder” ja auringonpaistetta = hullun hyvää laskua!
Tuli kolmas päivä ja Pekka oli oikeassa, 60 cm uutta lunta ja pilvetön taivas. Oi oi, olipa mieletön lasku!
Seuraava reissukohde onkin sitten Mera Peak, mutta lauta taitaa jäädä Tukholmaan huoneeni nurkkaan pölyttymään odottamaan seuraavaa kautta.
Hauskoja treenihetkiä kaikille!
- Johannes
keskiviikko 4. toukokuuta 2011
Pikkuriikkisen äitiysterveydestä
Kapua-hankkeessa mukanaolo tuo mukanaan valtavasti uusia kokemuksia. Niistä yksi on blogin kirjoittaminen yhdessä muiden kanssakapuajien kanssa. Siis härkää sarvista ja elämäni ensimmäistä blogitekstiä tuottamaan!
Tyhjän kuvaruudun tuskaa helpottaakseni päätin, että aloitan kirjoittamalla vähän siitä mikä minua vuoden 2011 Kapua -hankkeessa kosketti niin, että päätin hakea mukaan. Vuoden 2011 hankehan yhdistää erinomaisella tavalla kahden erillisen järjestön, Suomen WWF:n ja Väestöliiton, projektit. Yhdessä tekemällä tehdään enemmän hyvää!
Suomessa vauvojen ja äitien terveydenhuolto on tänä päivänä yleisesti erinomaisella tasolla. Neuvolapalvelut ovat kaikkien odottavien äitien ja pienten lasten saatavilla. Lapset syntyvät vain harvoin muualla kuin sairaaloissa, joten Suomessa synnyttäjillä on ammattitaitoinen henkilökunta seuraamassa ja avustamassa synnytyksessä. Äitiyskuolleisuus onkin Suomessa yhdessä muiden Pohjoismaiden kanssa kansainvälisesti vertaillen matalimmalla tasolla, sillä Väestöliiton julkaisun "Politiikkaa ja työtä kestävän kehityksen puolesta - suomalaisia saavutuksia" mukaan Suomessa kuolee alle kymmenen 100 000 elävänä syntyvää kohden. Toki jokainen kuolema on turha ja kehittämisen varaa on aina, mutta globaalisti voimme Suomessa varmasti asiantilaan olla tyytyväisiä.
Aina ei kuitenkaan ole ollut näin. Sotien jälkeen 1940-luvulla Suomessakin äitiyskuolleisuus oli ongelma: noin 300 kuollutta 100 000 elävänä syntynyttä kohden. Asialle alettiin kuitenkin konkreettisesti tehdä jotain. Vuonna 1944 astui voimaan laki kunnallisista äitiys- ja lastenneuvoloista, jonka mukaan jokaisella paikkakunnalla tuli tästedes olla äitiys- ja lastenneuvola. Lailla saatiinkin aikaan hyviä tuloksia, sillä neuvoloiden määrä kymmenkertaistui muutamassa vuodessa.
Valitettavasti esimerkiksi neuvolatoiminta ei ole itsestäänselvyys kehittyvien maiden naisille ja lapsille. Kehitysmaassa lapsen saanti on edelleen yleisin kuolinsyy lisääntymisikäisille naisille. Raskauden ja synnytyksen aiheuttamien kuolemien ehkäisyyn on kuitenkin keinoja, sillä varmasti suurin osa näistä kuolemista voitaisiin estää oikea-aikaisella ja oikealla hoidolla. Suomen äitiyskuolleisuutta kuvaavat luvut 1940-luvulta vastaavat sitä, miltä tilanne näyttää tällä hetkellä esimerkiksi Pakistanissa. Huolimatta siitä, että äitiysterveyden kehittäminen on ollut monenkin järjestön agendalla, kuolee mm. UNFPA:n tilastojen mukaan raskauteen ja synnytykseen noin 550 00o tyttöä ja naista vuodessa. Yhdessä sukupolvessa menetetään siis 10 miljoonaa naista raskauden ja synnytyksen seurauksena. Päivittäin yli tuhat perhettä menettää äidin, vaimon, siskon tai tyttären ja miljoonia lapsia jää vuosittain orvoiksi. Ja nämä ovat vasta tilastoituja kuolemia. Puhumattakaan sitten raskauden ja synnytyksen aiheuttamista vammoista, jotka vaikuttavat miljoonien naisten elämään. Pahin tilanne on Afrikan mantereella Saharan eteläpuolella ja toisaalta Etelä-Aasiassa.
Kapua kerää tänä vuonna varoja mm. sille työlle, jota Väestöliitto tekee äitiysterveyden lisäämiseksi Nepalissa. Kapuamme mm. siksi, että raskaana olevilla nepalilaisilla syrjäseuduillakin asuvilla naisilla olisi mahdollisuus päästä ammattitaitoisen terveydenhuollon pariin jo odotusaikana. Vuodelta 2008 oleva UNFPA:n tilasto kertoo, että kun Suomessa koulutetun henkilökunnan läsnäoloprosentti synnytyksessä oli 100 prosenttia oli vastaava luku Nepalissa 19.
Aika karua. Näihin lukuihin törmättyäni tiesin, miksi haluan olla mukana juuri tämän vuoden Kapua-hankkeessa.
Seuraavassa blogikirjoituksessani taidan kertoa siitä, miten tutustumiseni WWF:n tekemään työhön Nepalissa on alkanut. Siihen asti kaikille iloa ja valoa!
Salla
Tyhjän kuvaruudun tuskaa helpottaakseni päätin, että aloitan kirjoittamalla vähän siitä mikä minua vuoden 2011 Kapua -hankkeessa kosketti niin, että päätin hakea mukaan. Vuoden 2011 hankehan yhdistää erinomaisella tavalla kahden erillisen järjestön, Suomen WWF:n ja Väestöliiton, projektit. Yhdessä tekemällä tehdään enemmän hyvää!
Suomessa vauvojen ja äitien terveydenhuolto on tänä päivänä yleisesti erinomaisella tasolla. Neuvolapalvelut ovat kaikkien odottavien äitien ja pienten lasten saatavilla. Lapset syntyvät vain harvoin muualla kuin sairaaloissa, joten Suomessa synnyttäjillä on ammattitaitoinen henkilökunta seuraamassa ja avustamassa synnytyksessä. Äitiyskuolleisuus onkin Suomessa yhdessä muiden Pohjoismaiden kanssa kansainvälisesti vertaillen matalimmalla tasolla, sillä Väestöliiton julkaisun "Politiikkaa ja työtä kestävän kehityksen puolesta - suomalaisia saavutuksia" mukaan Suomessa kuolee alle kymmenen 100 000 elävänä syntyvää kohden. Toki jokainen kuolema on turha ja kehittämisen varaa on aina, mutta globaalisti voimme Suomessa varmasti asiantilaan olla tyytyväisiä.
Aina ei kuitenkaan ole ollut näin. Sotien jälkeen 1940-luvulla Suomessakin äitiyskuolleisuus oli ongelma: noin 300 kuollutta 100 000 elävänä syntynyttä kohden. Asialle alettiin kuitenkin konkreettisesti tehdä jotain. Vuonna 1944 astui voimaan laki kunnallisista äitiys- ja lastenneuvoloista, jonka mukaan jokaisella paikkakunnalla tuli tästedes olla äitiys- ja lastenneuvola. Lailla saatiinkin aikaan hyviä tuloksia, sillä neuvoloiden määrä kymmenkertaistui muutamassa vuodessa.
Valitettavasti esimerkiksi neuvolatoiminta ei ole itsestäänselvyys kehittyvien maiden naisille ja lapsille. Kehitysmaassa lapsen saanti on edelleen yleisin kuolinsyy lisääntymisikäisille naisille. Raskauden ja synnytyksen aiheuttamien kuolemien ehkäisyyn on kuitenkin keinoja, sillä varmasti suurin osa näistä kuolemista voitaisiin estää oikea-aikaisella ja oikealla hoidolla. Suomen äitiyskuolleisuutta kuvaavat luvut 1940-luvulta vastaavat sitä, miltä tilanne näyttää tällä hetkellä esimerkiksi Pakistanissa. Huolimatta siitä, että äitiysterveyden kehittäminen on ollut monenkin järjestön agendalla, kuolee mm. UNFPA:n tilastojen mukaan raskauteen ja synnytykseen noin 550 00o tyttöä ja naista vuodessa. Yhdessä sukupolvessa menetetään siis 10 miljoonaa naista raskauden ja synnytyksen seurauksena. Päivittäin yli tuhat perhettä menettää äidin, vaimon, siskon tai tyttären ja miljoonia lapsia jää vuosittain orvoiksi. Ja nämä ovat vasta tilastoituja kuolemia. Puhumattakaan sitten raskauden ja synnytyksen aiheuttamista vammoista, jotka vaikuttavat miljoonien naisten elämään. Pahin tilanne on Afrikan mantereella Saharan eteläpuolella ja toisaalta Etelä-Aasiassa.
Kapua kerää tänä vuonna varoja mm. sille työlle, jota Väestöliitto tekee äitiysterveyden lisäämiseksi Nepalissa. Kapuamme mm. siksi, että raskaana olevilla nepalilaisilla syrjäseuduillakin asuvilla naisilla olisi mahdollisuus päästä ammattitaitoisen terveydenhuollon pariin jo odotusaikana. Vuodelta 2008 oleva UNFPA:n tilasto kertoo, että kun Suomessa koulutetun henkilökunnan läsnäoloprosentti synnytyksessä oli 100 prosenttia oli vastaava luku Nepalissa 19.
Aika karua. Näihin lukuihin törmättyäni tiesin, miksi haluan olla mukana juuri tämän vuoden Kapua-hankkeessa.
Seuraavassa blogikirjoituksessani taidan kertoa siitä, miten tutustumiseni WWF:n tekemään työhön Nepalissa on alkanut. Siihen asti kaikille iloa ja valoa!
Salla
tiistai 3. toukokuuta 2011
Norsut syövät karkkia
”Varainkeruu”, ”lahjoitus” ja ”hyväntekeväisyys” ovat hyviä sanoja. Ainakin näitä sanoja käyttävät ihmiset ovat useimmiten hyvällä asialla.
Toisaalta, varsinkin tuo ”varainkeruu” on oikea kirosana. Sana saa monelta karvat pystyyn siinä pelossa, että joku hörhö yrittää pian syyllistää kerjätäkseen rahaa.
Varainkeruu on yksinkertainen, mutta vaikea asia.
Uskon, että ihmisellä on luonnollinen taipumus tai halu auttaa. Joillakin se on pinnalla ja toisilla hiukan pinnan alla, mutta olemassa. Jos esimerkiksi eksynyt lapsi etsii vanhempiaan, on lähes luonnotonta olla auttamatta.
Aina välillä jokin kuitenkin estää meitä auttamasta, vaikka vaistomme toimisikin. Jos juopunut kaduntallaaja pyytää muutamaa euroa, emme välttämättä avaa kukkaromme nyörejä. Jotenkin helpommalta tuntuisi hakea kaverille täytetty sämpylä, vaikka jää sekin useimmiten tekemättä. Mistä sitten on kyse?
Olen törmännyt samaan ilmiöön Kapua -projektin aikana. Ihmisten on aluksi vaikea luottaa, vaikka heillä ei olisikaan huonoja kokemuksia hyväntekeväisyydestä. Ongelmana ei ole halu auttaa tai sen puute. Uskon, että ongelmana on raha. Rahasta luopuminen ei vain yksinkertaisesti tyydytä vaistonvaraista tarvetta auttaa ja luottaminen on vaikeampaa.
Kun hyväntekeväisyyden välineenä on raha, on myös Kapuajan tehtävä vaikeampi. Lahjoittajalle on annettava kokemuksia ja järkisyitä, jotka tukevat päätöstä lähteä mukaan. Jaamme tai oikeastaan myymme sitä hyvää oloa, jonka itse saamme osallistumisesta Kapua-projektiin.
Kapuajana olemme siis onnekkaassa asemassa, sillä saamme auttaa lahjoittamalla omaa aikaamme ja tulemme näkemään työmme tuloksen. Ainakaan minun ei tarvitse kyseenalaistaa miksi tätä teen. Ja kyllä muidenkin luottamus kasvaa, kun he ymmärtävät, miksi Kapua tätä tekee.
”Kapuan avulla lehmästä tehdään biokaasuvoimala ja puunhalaaja, norsut syövät karkkia ja yrttipuska suojelee viljasatoa. Tule mukaan tukemaan!”
Eikös tämä kuulostakin oikealta Kapua -kieleltä?
Hauskoja hetkiä toivottaen!
Jere
Toisaalta, varsinkin tuo ”varainkeruu” on oikea kirosana. Sana saa monelta karvat pystyyn siinä pelossa, että joku hörhö yrittää pian syyllistää kerjätäkseen rahaa.
Varainkeruu on yksinkertainen, mutta vaikea asia.
Uskon, että ihmisellä on luonnollinen taipumus tai halu auttaa. Joillakin se on pinnalla ja toisilla hiukan pinnan alla, mutta olemassa. Jos esimerkiksi eksynyt lapsi etsii vanhempiaan, on lähes luonnotonta olla auttamatta.
Aina välillä jokin kuitenkin estää meitä auttamasta, vaikka vaistomme toimisikin. Jos juopunut kaduntallaaja pyytää muutamaa euroa, emme välttämättä avaa kukkaromme nyörejä. Jotenkin helpommalta tuntuisi hakea kaverille täytetty sämpylä, vaikka jää sekin useimmiten tekemättä. Mistä sitten on kyse?
Olen törmännyt samaan ilmiöön Kapua -projektin aikana. Ihmisten on aluksi vaikea luottaa, vaikka heillä ei olisikaan huonoja kokemuksia hyväntekeväisyydestä. Ongelmana ei ole halu auttaa tai sen puute. Uskon, että ongelmana on raha. Rahasta luopuminen ei vain yksinkertaisesti tyydytä vaistonvaraista tarvetta auttaa ja luottaminen on vaikeampaa.
Kun hyväntekeväisyyden välineenä on raha, on myös Kapuajan tehtävä vaikeampi. Lahjoittajalle on annettava kokemuksia ja järkisyitä, jotka tukevat päätöstä lähteä mukaan. Jaamme tai oikeastaan myymme sitä hyvää oloa, jonka itse saamme osallistumisesta Kapua-projektiin.
Kapuajana olemme siis onnekkaassa asemassa, sillä saamme auttaa lahjoittamalla omaa aikaamme ja tulemme näkemään työmme tuloksen. Ainakaan minun ei tarvitse kyseenalaistaa miksi tätä teen. Ja kyllä muidenkin luottamus kasvaa, kun he ymmärtävät, miksi Kapua tätä tekee.
”Kapuan avulla lehmästä tehdään biokaasuvoimala ja puunhalaaja, norsut syövät karkkia ja yrttipuska suojelee viljasatoa. Tule mukaan tukemaan!”
Eikös tämä kuulostakin oikealta Kapua -kieleltä?
Hauskoja hetkiä toivottaen!
Jere
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)