Mata Tirtha Puja - Äitienpäivä nepalilaiseen tapaan

Juhlistimme eilen äitienpäivää lounastamalla perheen kanssa Porvoon idyllisessä vanhassa kaupungissa. Auringon paistaessa lempeästi ja kirkkaasti maailman huolet tuntuivat kovin kaukaisilta istuskellessamme Porvoon tuomiokirkon edustalla lounaan jälkeen.

Seurasin mielenkiinnolla vaimoni ja aikuisen poikani kevyttä rupattelua ja sain taas todeta, että äidin ja lapsen suhteessa on jotain erityistä ja syvää. Jotain sellaista, joka liittyy elämän mysteeriin ja sen liekin ylläpitämiseen.

Ajatukseni lensivät Nepaliin ja jäin miettimään, että kuinka siellä vietetään äitienpäivää?

Nepalilaisessa yhteisössä perhettä ja äidin roolia perheen koossa pitävänä voimana on pidetty hyvin tärkeänä. Tämä johtuu paitsi uskonnollisesta kasvatuksesta, myös monista kymmenistä festivaaleista ja seremonioista, joissa perheet kokoontuvat yhteen ja täten vahvistavat tiiviitä perhesuhteita.

Ei olekaan kovin yllättävää, että Mata Tirtha Puja, äitienpäivä, on yksi Nepalin tärkeimmistä festivaaleista. Äitienpäivä ajoittuu huhti-toukokuun vaihteeseen ja tuolloin perheet kokoontuvat yhteiselle lounaalle äitien luokse juhlamielellä kunnioittamaan ja kiittämään äitejään.

Ne perheet, joilla ei enää ole äitiä, vaeltavat Katmandun lähelle Mata Tirthaan (Mata=äiti, Tirtha=pyhiinvaellus) siinä uskossa, että käynti ja kylpeminen tässä pyhässä paikassa antaa rauhan heidän edesmenneiden äitiensä sieluille. Vanhojen kirjoitusten mukaan äitienpäivänä köyhille annettu lahjoitus tavoittaa äidin taivaallisen kodin ja lahjoituksen tekijää siunataan onnellisella elämällä.

Äitien asema on siis tärkeä ja sitä vaalitaan Nepalissa, mutta valitettavan usein äidiksi tullaan varsinkin köyhällä Terain maaseudulla melko nuorena ja äidin osa on kovin raskas. Avioitumisen keski-ikä naisten keskuudessa on 16,7 vuotta nuorimpien ollessa vasta 13-vuotiaita avioituessaan. Äideiksi tullaan keskimäärin 18 vuoden iässä, jos synnytyksestä selvitään hengissä. Maaseudulla on kuulemma sanonta, että raskaus on uhkapeliä kuoleman kanssa.

Synnytyksistä 81 % tapahtuu kotona ja koulutettua henkilökuntaa on läsnä vain joka seitsemännessä synnytyksessä. Aviomies tekee usein viime kädessä päätöksen siitä, että tarvitaanko ulkopuolista ammattiapua. Äitiyskuolleisuusluvut ovat Nepalissa hälyttävän korkealla. Yli 800 naista kuolee raskaudesta johtuvista syistä 100 000 synnytystä kohden Suomessa vastaavan luvun ollessa 7.

Ja kun nuori äiti on selvinnyt nuorena naimisesta ja synnytyksestä hengissä, niin hänen taakkansa jatkuu raskaana. Monipäisen lapsikatraan hoitaminen, puiden nouto, ruuan valmistaminen ja niukasta elannosta kärsiminen ovat nepalilaisen maaseudulla asuvan lukutaidottoman nuoren äidin arkipäivää. Äitienpäivä on juhla, jolloin arkea voi paeta hetkeksi.

KAPUAn yhteistyöjärjestöjen, Väestöliiton ja WWF Suomen yhteinen hanke Nepalissa pureutuu erityisesti naisten aseman parantamiseen Nepalin köyhällä maaseudulla.

Osallistumalla tähän hyväntekeväisyyshankkeeseen voit vähentää nepalilaisen äidin taakkaa ja teet äidit entistä iloisemmaksi Mata Tirtha Pujana.

Hyvää kesän odotusta!

Kapuaja-Kalle

Riittääkö vain kiitos?

Ensimmäiset eurot ovat kilahtaneet keräystililleni, luojan kiitos. Joku todellakin jakoi omastaan. Ja vielä aivan vapaaehtoisesti vailla vastinetta. Mieletöntä! Se on siis mahdollista, huomaan ajattelevani epäuskoisena. Valtaisaan kiitollisuuteeni sekoittuu ripaus helpotusta. Totta puhuen keräystavoite hirvitti. Minulla ei ollut aavistustakaan, miten onnistuisin keräämään riittävästi lahjoittajia. Seurasi heikottava epävarmuus, päästäänkö tässä edes alkuun. Yrittäjänä olen niin tottunut siihen, että asiakas haluaa aina rahalleen jotain vastineeksi. Joten tässä uudessa tilanteessa piisaa kyllä opettelemista. Riittääkö, jos rahalla saa vain kiitosta. Vai saako sillä kenties sittenkin jotain muutakin?

Tuo s-kirjaimeen päättyvä suomenkielen kummajainen on kaikessa yksinkertaisuudessaan kuitenkin varsin voimakas sana. Ainakin silloin kun se sisältää tunteen, johon sanalla viitataan. Tiedätkö sen tunteen, mitä tarkoitan? Se on se kokonaisvaltainen ylitsepyyhkivä helpotus, suunnaton arvostus siitä, että toinen uhrasi jotain omastaan odottamatta mitään takaisin. Esimerkiksi festareilla, kun joku päästä kilometrikaupalla aluetta kiertävässä vessajonossa eteensä, juuri kun meinaat haljeta. Kyllä se kiitos tulee silloin suoraa sydämestä. Kiitollisuus on universaalia ja toimii kaikilla kielillä, sen näkee silmistä ennen kuin suu edes hymyilee. Se on vastavuoroista. Se on jaettua. Se on yhteinen kokemus.

Suurin osa ehkä tietää myös, miltä tuntuu kun auttaa. Useimmiten odottamaton tilanne, jossa voi toimia arjen sankarina ilahduttaa auttajaakin. Siitä tulee hyvä mieli ja voimakas olo. Minun teollani on merkitys. Harvemmin sitä poimii ylös jonkun huomaamatta pudonneen hanskan tai kurottaa ojentamaa ylähyllyltä tavaran, jonne toinen ei yllä, koska odottaa saavansa siitä jotain takaisin. Kanssaihmisen hymy ja kiitos riittää valaisemaan avun tarjoajankin päivän.

Huomaan, että siltikin minun on vaikea pyytää. Suomalaisena olen tottunut siihen, että jokaisen tulisi pärjätä omillaan, eikä ajautua tilanteeseen, jossa tarvitsee apua. Vaikka kyse olisi pienestäkin, ystävällinen kanssasisar avaamassa ovea kun huomaa, että tasapainottelen valtavien kauppakassien kanssa rapun ovella ja kananmunat ovat vaarassa mätkähtää asfaltille. Saattaisin katsoa spontaania avun tarjoajaa kenties kulmieni alta hieman nolona, mutta kasvoni valaiseva hymyni kertoisi aidosta tunteestani. Kiitos kun teit mutkan omalla matkallasi ja pysähdyit auttamaan.

Kun meinaan tuntea vanhasta tottumuksesta syyllisyyttä ja häpeää siitä, että pyydän apua Nepaliin, että pyydän toista antamaan omastaan, ajattelen omaa sankariani. Sitä nuorta miestä, joka juoksi minut kiinni, kun olin unohtanut lompakkoni R-kioskin tiskille. Olin neuvoton tämän valtavan kiitollisuuteni äärellä, en voinut antaa hänelle mitään vastineeksi siitä, että hän oli pelastanut rahani, korttini, valokuvani ja päiväni. Hän vain hymyili ja sanoi, ”Ei kestä kiittää”.

Kiitosta ja apua ei voi palauttaa sen antajalle. Se laitetaan kiertoon ja uskotaan siihen, että se lopulta palautuu myös alkujuurilleen. Kiitos kaikille antajille ja auttajille, lupaan, että laitan saamani kiertoon. Tarjoan kinttujani kapuamaan yhteisen hyvän nimissä niin korkealle kuin vain jaksan.

kevätterkuin,
Nuppu

Ps. Seuraa seikkailua blogissani Kalliosta kukkulalle

Kansalaispelkuruudesta kansalaisrohkeuteen

Pysähdytkö kadulla auttamaan jos joku kaatuu? Huudatko huomiota herättävästi ihmisen perään, jolta on juuri tipahtanut toinen hanska kadulle? Puututko tilanteeseen, jossa toinen ihminen käyttäytyy pelottavasti toista, yleensä itseään pienempää kohtaan? Soitatko poliisit kun naapurissa on väkivaltatilanne? Painatko ratikan oven avaa-nappia kun joku juoksee ehtiäkseen vaunuun? Olitpa itse kyydissä tai pysäkillä odottamassa.

Vastausvaihtoehtoja on tasan kaksi: Kyllä tai ei. Jälkimmäiseen voi liittää erilaisia selityksiä, mutta kyllä-vastauksen kanssa päästää silti itsensä helpommalla: Kyllä, sillä minun kuuluu tehdä niin. Ei-vastaus on päinvastoin raskas. Vaikka kuinka ajattelee, että ei, joku muu hoitaa, jää mieleen silti epäilys: Mitä jos ei hoidakaan? Ehkä minun olisi pitänyt? Olisin voinut. Olisi pitänyt.

Huh, jo tilanteen kuvittelukin on raskasta, sillä tiedän miltä se tuntuu. Se, että jättää auttamatta, sydämen tai selkärangan tai oikeudenmukaisuuden tajun lähettämästä viestistä huolimatta. Siitä eräänlaisesta sisäisestä nytkähdyksestä huolimatta. Tiedän miltä se tuntuu kun jättää puuttumatta, joskus jopa yhdessä toisten kanssa, silloin kun kukaan meistä ympärillä olevista kanssaihmisistä ei tartu asiaan. Silloin kun olemme oikein porukalla ohi kulkijoita.

Jos elämässä jotain kadun, niin niitä tilanteita joissa olen jättänyt auttamatta toista ihmistä. Onneksi minulle tarjoutuu koko ajan uusia mahdollisuuksia, pienempiä ja isompia. Ja onneksi olen oppinut tottelemaan paremmin sitä pientä nytkähdystä joka tuntuu kumpuavan sisältäni automaattisesti, samalla kun aivoille vasta alkaa hahmottua, että tässähän voisi jotain tehdäkin. Yritän jatkuvasti opettaa itselleni, että sitä nytkähdystä pitää vain seurata. Uskon nimittäin, että se edustaa minussa ja jokaisessa meistä parasta, ihan ihmisyyden ydintä.

Uskon, että meissä kaikissa on sisäänrakennettuna oikein tekemisen vaisto. Toivon vain, että eläisimme hiukan enemmän sen varassa.

Ystäväni, olet äiti ja elossa

"Olen halunnut pitkään tehdä jotain konkreettista muiden, tässä hetkessä aika kaukaisiltakin tuntuvien ihmisten hyväksi." Näin kirjoitin yhdeksän kuukautta sitten motiivistani hakea mukaan Kapua-joukkueeseen.

Kapuamisen aikana ymmärrykseni Malawin äitiysterveyden parantamisen merkityksestä on syventynyt valtavasti. Tajusin, että ilman olemassa olevaa suomalaista äitiysterveydenhoitoa, moni ystävistäni ei enää olisi elossa. He olisivat äitejä, mutta juuri sen takia he eivät enää olisi keskuudessamme. Todella kamala ajatus.

Moni suomalainen nainen kokee vaikean synnytyksen. Ilman sairaalahoitoa he eivät aina selviytyisi synnytyksestään. Meillä Suomessakin olisi siis paljon enemmän äidittömiä lapsia ja leski-isiä.

Tämän ajatuksen ymmärtäminen toi malawilaiset lähelle - ilman, että olen heidän luonaan vielä käynytkään.

Nyt Malawiin lähdön aattona voin jo todeta, että tämä on ollut elämäni matka.

Kapuan alussa kirjoitin myös: "Uskon kyllä, että KAPUA auttaa ihmisiä ihan lähelläkin. Eikös yhdessä tekeminen ja auttaminen ole jokaiselle tärkeää?"

Kyllä se on. Yhdeksän kuukautta ja 60 000 euroa rikkaampina Kapua Malawi 2010-joukkue lähtee huomenna viemään avun lyhentämättömänä perille.

Kiitos.