Norsut syövät karkkia

”Varainkeruu”, ”lahjoitus” ja ”hyväntekeväisyys” ovat hyviä sanoja. Ainakin näitä sanoja käyttävät ihmiset ovat useimmiten hyvällä asialla.

Toisaalta, varsinkin tuo ”varainkeruu” on oikea kirosana. Sana saa monelta karvat pystyyn siinä pelossa, että joku hörhö yrittää pian syyllistää kerjätäkseen rahaa.

Varainkeruu on yksinkertainen, mutta vaikea asia.

Uskon, että ihmisellä on luonnollinen taipumus tai halu auttaa. Joillakin se on pinnalla ja toisilla hiukan pinnan alla, mutta olemassa. Jos esimerkiksi eksynyt lapsi etsii vanhempiaan, on lähes luonnotonta olla auttamatta.

Aina välillä jokin kuitenkin estää meitä auttamasta, vaikka vaistomme toimisikin. Jos juopunut kaduntallaaja pyytää muutamaa euroa, emme välttämättä avaa kukkaromme nyörejä. Jotenkin helpommalta tuntuisi hakea kaverille täytetty sämpylä, vaikka jää sekin useimmiten tekemättä. Mistä sitten on kyse?

Olen törmännyt samaan ilmiöön Kapua -projektin aikana. Ihmisten on aluksi vaikea luottaa, vaikka heillä ei olisikaan huonoja kokemuksia hyväntekeväisyydestä. Ongelmana ei ole halu auttaa tai sen puute. Uskon, että ongelmana on raha. Rahasta luopuminen ei vain yksinkertaisesti tyydytä vaistonvaraista tarvetta auttaa ja luottaminen on vaikeampaa.

Kun hyväntekeväisyyden välineenä on raha, on myös Kapuajan tehtävä vaikeampi. Lahjoittajalle on annettava kokemuksia ja järkisyitä, jotka tukevat päätöstä lähteä mukaan. Jaamme tai oikeastaan myymme sitä hyvää oloa, jonka itse saamme osallistumisesta Kapua-projektiin.

Kapuajana olemme siis onnekkaassa asemassa, sillä saamme auttaa lahjoittamalla omaa aikaamme ja tulemme näkemään työmme tuloksen. Ainakaan minun ei tarvitse kyseenalaistaa miksi tätä teen. Ja kyllä muidenkin luottamus kasvaa, kun he ymmärtävät, miksi Kapua tätä tekee.

”Kapuan avulla lehmästä tehdään biokaasuvoimala ja puunhalaaja, norsut syövät karkkia ja yrttipuska suojelee viljasatoa. Tule mukaan tukemaan!”

Eikös tämä kuulostakin oikealta Kapua -kieleltä?

Hauskoja hetkiä toivottaen!
Jere

Riittääkö vain kiitos?

Ensimmäiset eurot ovat kilahtaneet keräystililleni, luojan kiitos. Joku todellakin jakoi omastaan. Ja vielä aivan vapaaehtoisesti vailla vastinetta. Mieletöntä! Se on siis mahdollista, huomaan ajattelevani epäuskoisena. Valtaisaan kiitollisuuteeni sekoittuu ripaus helpotusta. Totta puhuen keräystavoite hirvitti. Minulla ei ollut aavistustakaan, miten onnistuisin keräämään riittävästi lahjoittajia. Seurasi heikottava epävarmuus, päästäänkö tässä edes alkuun. Yrittäjänä olen niin tottunut siihen, että asiakas haluaa aina rahalleen jotain vastineeksi. Joten tässä uudessa tilanteessa piisaa kyllä opettelemista. Riittääkö, jos rahalla saa vain kiitosta. Vai saako sillä kenties sittenkin jotain muutakin?

Tuo s-kirjaimeen päättyvä suomenkielen kummajainen on kaikessa yksinkertaisuudessaan kuitenkin varsin voimakas sana. Ainakin silloin kun se sisältää tunteen, johon sanalla viitataan. Tiedätkö sen tunteen, mitä tarkoitan? Se on se kokonaisvaltainen ylitsepyyhkivä helpotus, suunnaton arvostus siitä, että toinen uhrasi jotain omastaan odottamatta mitään takaisin. Esimerkiksi festareilla, kun joku päästä kilometrikaupalla aluetta kiertävässä vessajonossa eteensä, juuri kun meinaat haljeta. Kyllä se kiitos tulee silloin suoraa sydämestä. Kiitollisuus on universaalia ja toimii kaikilla kielillä, sen näkee silmistä ennen kuin suu edes hymyilee. Se on vastavuoroista. Se on jaettua. Se on yhteinen kokemus.

Suurin osa ehkä tietää myös, miltä tuntuu kun auttaa. Useimmiten odottamaton tilanne, jossa voi toimia arjen sankarina ilahduttaa auttajaakin. Siitä tulee hyvä mieli ja voimakas olo. Minun teollani on merkitys. Harvemmin sitä poimii ylös jonkun huomaamatta pudonneen hanskan tai kurottaa ojentamaa ylähyllyltä tavaran, jonne toinen ei yllä, koska odottaa saavansa siitä jotain takaisin. Kanssaihmisen hymy ja kiitos riittää valaisemaan avun tarjoajankin päivän.

Huomaan, että siltikin minun on vaikea pyytää. Suomalaisena olen tottunut siihen, että jokaisen tulisi pärjätä omillaan, eikä ajautua tilanteeseen, jossa tarvitsee apua. Vaikka kyse olisi pienestäkin, ystävällinen kanssasisar avaamassa ovea kun huomaa, että tasapainottelen valtavien kauppakassien kanssa rapun ovella ja kananmunat ovat vaarassa mätkähtää asfaltille. Saattaisin katsoa spontaania avun tarjoajaa kenties kulmieni alta hieman nolona, mutta kasvoni valaiseva hymyni kertoisi aidosta tunteestani. Kiitos kun teit mutkan omalla matkallasi ja pysähdyit auttamaan.

Kun meinaan tuntea vanhasta tottumuksesta syyllisyyttä ja häpeää siitä, että pyydän apua Nepaliin, että pyydän toista antamaan omastaan, ajattelen omaa sankariani. Sitä nuorta miestä, joka juoksi minut kiinni, kun olin unohtanut lompakkoni R-kioskin tiskille. Olin neuvoton tämän valtavan kiitollisuuteni äärellä, en voinut antaa hänelle mitään vastineeksi siitä, että hän oli pelastanut rahani, korttini, valokuvani ja päiväni. Hän vain hymyili ja sanoi, ”Ei kestä kiittää”.

Kiitosta ja apua ei voi palauttaa sen antajalle. Se laitetaan kiertoon ja uskotaan siihen, että se lopulta palautuu myös alkujuurilleen. Kiitos kaikille antajille ja auttajille, lupaan, että laitan saamani kiertoon. Tarjoan kinttujani kapuamaan yhteisen hyvän nimissä niin korkealle kuin vain jaksan.

kevätterkuin,
Nuppu

Ps. Seuraa seikkailua blogissani Kalliosta kukkulalle

Avoin mieli, toteutunut tavoite.

Muutama vuosi sitten kuulin projektista nimeltä KAPUA. Aika-ajoin seurailin projektin kulkua sivusilmällä ja nyt muutaman vuoden jälkeen tuntuu yllättävältä, mutta erittäin antoisalta olla mukana samaisessa hankkeessa. Ryhmän positiivinen ja kannustava henki nostaa mielialaa korkealle. Tältä pohjalta on hyvä lähteä eteenpäin omissa henkilökohtaisissa tavoitteissaan.

Osallistuessani varainhankintaan nostaa projekti kieltämättä jännittävät, jopa hermostuneet tunteet pintaan. Pitäisikö minun kohdata suuria vaikuttajia, yritysten johtajia jopa kasvotusten ja saada heidät kiinnostumaan Nepalista sekä tuon niin kaukaisen väestön elinolosuhteista? Ja antaa heille vielä perustelut miksi lähteä mukaan yhteistyöhön. Enhän minä ole esiintyjätyyppiä. Ja jännittääkin. Kuitenkin mitä pidemmälle asiaa ajattelen ja mitä enemmän tietoisuuteni kohdemaasta lisääntyy, sitä tärkeämmäksi näen velvollisuutemme pyrkiä vaikuttamaan. Eräs toimittaja kysyi minulta, että onko ihmisten suhtautuminen asiaamme nostanut kyynisyyden pintaan. Vaikka olen itsekin vain yksi ihminen, toivon voivani innostaa muita ihmisiä tulemaan mukaan seuraamaan hanketta avoimin mielin. Sillä mielellä ainakin pyrin itse heitä kohtaamaan.

Matkan fyysinen osuus tulee ajankohtaiseksi vasta myöhemmin marraskuussa kun ryhmämme lähtee kiipeämään vuoren nyppylälle Himalajalla avustuskohteessa vierailun jälkeen. Jotakin mitä en osannut odottaa tapahtuvaksi omalle kohdalleni näin pian elämäni varrella. Toki tuo kohde on, voisiko sanoa kiipeilijän ja vaeltajan mekka, ja sinne pääsyä odottaa. Kulttuurin monimuotoisuutta unohtamatta. Ryhmämme jäsenten tekemä kuntotesti ja siitä saadut tulokset antavat osviittaa eteen päin. Tämä luo tavoitteet, joka taas lisää motivaatiota parantaa omaa kuntoa.

Avustuskohteen elinolot tuntuvat vielä hyvin kaukaisilta, vaikka tämä herättää paljon ajatuksia ja mietteitä jo nyt omassa mielessä. Valokuvien, luentomateriaalien ja itse hankittujen perustietojen pohjalta muodostunut kuva varmasti muuttuu monesti matkan varrella ja jää mieleeni pysyvästi. Aina ensimmäisestä KAPUA-tapaamisesta sinne vuorelta alas laskeutumiseen saakka.

Näitä ajatuksia pui mielessään lomalainen tunturissa.

Innostuneita yhteistyötahoja täällä Suomessa ja makoisia maisemia Himalajan nyppylöillä odotellessa.

Vesa