VUORILTA MARATONILLE

Namaste kaikille tutuille ja tuntemattomille ja puolitutuille siinä välimaastossa. Olin viime viikon flunssassa ja en päässyt treenaamaan normaalisti. Ekaa kertaa vuosiin tuli huono omatunto treenaamattomuudesta!? Viimeksi oli samanlainen olo kun vielä urheilin aktiivisesti ja treenasin 2-3 kertaa päivässä. Tuo aktiiviura kuitenkin loppui kuin seinään eräälle turkulaiselle nurmelle vuonna 2002 kun paha loukkaantuminen päätti jalkapalloilun ainakin liigatasolla...!?

Sen jälkeen eli noin kymmenen vuoden ajan treenaaminen on ollut vain jotain mitä olen tottunut tekemään ilman sen suurempia tavoitteita. Ja jos treeni jäi väliin niin mitäs siitä, katsellaan sitten huomenna, jos vaikka ehtisi. Mutta tänään, kun juoksin aamulla lenkkiä, niin silmiini oli syttynyt taas vanha tuttu palo ja jokaisella askeleella oli merkitys; haluan jaksaa korkealla vuoristossa, haluan taas päästä samaan kuntoon kuin kymmenen vuotta sitten, haluan, että urheilu on taas kivaa ja merkityksellistä. Samalla kuitenkin pieni huoli nousi mieleen: mitä sitten Nepalin reissun jälkeen? Tipunko taas urheilulliseen tyhjiöön ilman sen suurempia tavoitteita?

Sitten sain hienon idean! Aion juosta ensi kesänä maratonin!!? :) Olen hieman pelännyt tuota reilua 42 kilometriä jalkaongelmien vuoksi...mutta kun eilen katsoin Suurinta Pudottajaa ja siinä vielä pari kuukautta aikaisemmin yli sata kiloa painaneet kilpailijat juoksivat maratonin niin miksi en minäkin!? Ja vielä Jeren hankkimien pohjallisten avulla jalkaongelmatkin voidaan toivottavasti saada kuriin..!? ;)

Joten tavoitteita urheilun saralla on ainakin ensi kesään asti. Ja jos ja kun maratoni onnistuu niin luin juuri artikkelin ultimate -juoksijoista, jotka juoksevat yli 100 kilometrin matkoja alle vuorokaudessa....hmmmm....!? :)

Tavoitteellista alkavaa syksyä ja tsemppiä kaikille kaikkeen mitä ikinä puuhailettekaan! =)

Luonto korjaa, ihminen ei.

"Elämän merkillisimpiä ihmeitä on elimistön kyky uudistua, korjata sattuneet vauriot ja jatkaa elämistään. Joka kerran kun leipää leikatessasi saat pienimmänkin haavan, tämä tapahtuma käynnistää rakennustoiminnan, joka monimutkaisuudessaan ylittää pilvenpiirtäjän rakentamiseen liittyvät vaikeudet moninkertaisesti. Meille tämä elimistön paranemiskyky on itsestään selvää ja kuitenkaan ilman sitä ei olisi kirurgiaa olemassa; vähäisinkin loukkaantuminen voisi johtaa kuolemaan.

Haavan ollessa vaarallinen, saa se aikaan nelinkertaisen hälytyksen elimistössä ja kaikkien käytettävissä olevien vastatoimenpiteiden mobilisoitumisen. Verenpaine alenee, jotta verenhukka jäisi mahdollisimman vähäiseksi. Veren hyytymisaika lyhenee minuuteista muutamaksi sekunniksi ja perna tyhjentää verivarastojaan korvatakseen menetetyn verimäärän. Torjuntatehtäviin erikoistuneiden valkosolujen tuotanto kiihtyy jopa kymmenen kertaa normaalia vilkkaammaksi.

Niin ihmeellisiä kuin nämä kaikki tapahtumat ovatkin, ne ovat vain ensiaputoimenpiteitä. Edessä on vielä suurin työ - vaurioiden korjaaminen. Elimistön kokonaistaloudessa haava on aina ensisijaisessa asemassa. Haavojen paranemiskyky säilyi jopa toisen maailmansodan keskitysleireillä nälkiintyneillä ihmisilläkin. Uuden kudoksen muodostuminen on todellisia luonnon ihmeitä. Säiesolut järjestäytyvät geometrisiin kuvioihin muodostaen monimutkaisen kudoksen ja sen ravitsemiseksi on järjestettävä täysin vastaava hiussuoniverkosto. Äärimmäisen ohuet verisuonet porautuvat kaikkialle uuteen kudokseen ja sattumanvaraisesti törmäävät toisiin hiussuoniin. Ja vieläkin monimutkaisempi tapahtumaketju liittyy hermojen tunkeutumiseen uudiskudokseen.

Tämä kaikki on tapahtunut syvällä haavaa peittävän ruven alla. Samanaikaisesti muodostuu välittömästi uutta ihoa ihosolujen pyrkiessä kohti haavan keskustaa aivan kuten kuin puun kuori pyrkii peittämään paljaaksi isketyn kohdan puunrungossa. Lopuksi hienonhienot lihassäikeet alkavat kasvaa haavaa kohti ja liittyvät lopulta yhteen."

Näin kuvasi haavan paranemisprosessia aikansa menestyksekkäimpiin tiedekirjoittajiin kuulunut tohtori J D Ratcliff tammikuussa 1960 ilmestyneessä koko kansan valistuslehdessä, Valituissa Paloissa.

Sysäyksen aiheesta kirjoittamiseen sain, kun olen tänä kesänä saanut tuta erilaisia kolhuja tavallista enemmän. Näyttää siltä todellakin, että tietyn ikäpyykin ohitettua sitä on alttiimpi loukkaantumisille. Kuhmuja, revähdyksiä, venähdyksiä, asfaltti-ihottumaa ja mustelmia ilmaantuu kuin pikkulapsille leikkiessään raisuja leikkejään. Konkattuani kotiin eilisestä jalkapallomatsista ja saatuani ensiavun siskoltani, heittäydyin sänkyn pohjalle ja tartuin yöpöydällä lojuneeseen Valittuihin Paloihin, jonka olin hankkinut aikoinaan jostain divarista nostalgisessa olotilassa. Ratcliffin hieman vanhahtava, mutta faktat tarkasti esiintuova artikkeli sai minut ajattelemaan elimistön nerokkuutta ja sen itsekorjaavaa voimaa.

Runsas kuukausi sitten tehtyäni lähempää tuttavuutta asfalttiin, sillä näkyvällä seurauksella, että asfaltti-ihottumaa oli sääressä 30 neliösentin alueella ja polvissa syvempiä haavoja, huolestuin toipumisen vauhdista ja pelästyin tulevan Nepalin matkani olevan vaarassa, etenkin jos jotain olisi murtunut. Onneksi näin ei kuitenkaan ollut. Eilen olin taas samassa tilanteessa jalkapallokentällä maatessani.Miten ehtisin nyt kuntoutua ja milloin voisin taas alkaa treenaamaan ollakseni hyvässä kunnossa kun lähdetään vaeltamaan ja kiipeämään Himalajan vuoristoon?

Aikaa on 72 aamua ja herätys. Luonto on säätänyt niin, että elimistö yleensä korjaa vahingot ja pyrkii tasapainotilaan, kunhan vain annamme sille tilaisuuden. Joskus tuntuu siltä, että meidät on luotu täydellisiksi syntyessämme ja annettu eväät tasapainoiseen elämään, useimmiten ainakin fyysisessä mielessä. Emme kuitenkaan kuuntele herkkiä tai toisinaan kauaksikin kaikuvia signaaleja, mitä elimistömme, aivomme yrittävät meille viestiä. Suljemme korvamme ja olemme turruttaneet aistimme ja olemisemme epäolennaisella ja yhteys katkeaa. Kanavat ovat kiinni ja viestintuoja tärkeine viesteineen jää porstuaan.
Tarvitaan herätys, ravistus tai lepo, jotta pääsemme takaisin keskustelu- ja oppimisyhteyteen sisimpämme kanssa. Toisille se on metsissä samoilu, sapatti, yhdessäolo ja opastava keskustelu lähimmäisten, ystävien kanssa, elimistöä kunnioittava liikunta, nikkarointi tai kirjaan syventyminen. Toisille se voi olla musiikin kuuntelua, soittamista tai laulamista. Ja usein tarvitaan vastoinkäyminen. Kuten loukkaantuminen. Tai useampia sellaisia.

Toivon kaikille kapuaja-kollegoilleni ja arvon lukijoille tasapainoista syksyä. Kuunnelkaa itseänne ja toisianne. Ja antakaa ihmeiden tapahtua. But be careful out there!

Kalle Kapuaja. Ei jalkapalloilija, ainakaan tänä syksynä.

Lykkäys

Ylihuomenna, juuri niin, vasta ylihuomenna...
Huomisen minä vietän ylihuomista ajatellen
ja niin se käy mahdolliseksi, mutta ei tänään.
Ei, ei tänään, tänään en voi.

Tänään haluan valmistautua,
haluan valmistautua ajattelemaan huomenna seuraavaa päivää...
Juuri se on ratkaiseva.
Olen jo hahmotellut suunnitelman, mutta ei
tänään en hahmottele suunnitelmia...
Suunnitelmien päivä on huomenna.
Huomenna istun työpöytäni ääreen valloittaakseni koko maailman,
mutta maailman minä valloitan vasta ylihuomenna...

Ei ole mielessä koko maailman valloitus Pessoan tavoin, mutta hänen tässä lyhennettynä lainattu runonsa napittaa hyvin niitä tuntoja, mitä varainhankkijana ajoittain kokee. Pää on yhtä sotkuista vyyhtiä, kun ryhtyy miettimään, mitä reittiä käyttäen voisi tehokkaimmin tavoittaa Nepalin asialle vastaanottavimman tai yhteistyöhaluisimman
henkilön milloin missäkin yrityksessä. Skeptikko miettii etukäteen kaikkia niitä tapoja ja sanakäänteitä, miten voi tulla torjutuksi. Lainaan tähän kohtaan Mirkka Rekolaa:

Maailma jonne minä tulin oli imperfektissä
puhelin soitin heijastin valaisin
mennyt mennyt
ilmoitti kaikki jo tehneensä
siellä minä lähetin siellä minä vastaanotin
maailman muistissa
lennätin sinulle
korusähkeen kukan ennen lähtöä

Runoilijan älyllistä sanoilla leikittelyä ei voi olla rakastamatta, mutta sisältöä ei myöskään tunnistamatta. On jo autettu, annettu, budjetoitu... Oikein hyvä sinänsä niin, että imperfekti hoidettu. Me kapualaiset olemme tähyämässä tulevaisuuteen eikä ole asialle hyväksi ryhtyä nahjustelijaksi, joka huomenna valmistautuu ajattelemaan ylihuomista.

Tänään sain tuoretta asennetta peliin. Katselin netistä Nepal-08 kuvia yhdessä erittäin ihastuttavan kirkassilmän kanssa, jolla ikää neljä vuotta. Tarkoituksena oli rupatella näkemästämme ja siinä ohessa kirjoittelin (mielestäni vaivihkaa) muutamalla sanalla ylös hänen näkemyksiään siitä, mitä kuvien ihmiset tekevät tai mitä on meneillään tyyliin 'tyttö ja elevanttinorsuleikki' 'hassunnäköisiä telttoja' 'täytyy varmaan pitää pipo päässä'. Kun neljäs kuva oli menossa, tirppana nappasi aikailematta kynäni ja kirjoitti paperiin itse omat kommenttinsa, kuten I AAA =kivaa (kuva huipulta), O R = on vähän höpsöä (paljasjalkaiset tytöt) T I ja UM IA (ei muistikuvaa kommentista, koodi ei aukea!) jne.
Siinäpä varainkeräjälle oikeaa preesensissä tekemisen mallia!

Älä emmi, epäröi, toimi heti!

Kiitos hienosta hetkestä ja opetuksesta, IN KAA (ohoh, yksi A liikaa, kuten sattui sinullekin :)

Elina

Kannustusta konkareilta

Viime viikonloppuna kaikkien aikojen kapuajat kokoontuivat yhteen Rukalle mukavan yhdessäolon merkeissä. Mukava on kyllä kovin laimea sana kuvaamaan tuota reissua. Olihan mahtava reissu, mutta tulipa tehtyä! Koskenlaskun tiimellyksessä ja Pienen Karhunkierroksen jäljiltä kyytiä saaneiden lihasten kipristely oli pientä verrattuna treeniin, jota pallea-, vatsa- ja poskilihakset viikonlopun aikana katkeamattomana raikuneen naurun johdosta saivat.

Meille kapuajille 2011 - "junnukapuajille" - tapaaminen oli ainutlaatuinen tilaisuus kuulla konkarikapuajien kokemuksia valmistautumisesta edellisiin koitoksiin ja saada vinkkejä mm. rahankeruuseen. Sen lisäksi tapahtuma toimi tärkeänä vapaamuotoisena tilaisuutena ryhmämme keskinäisen positiivisen kemian kehittämiseen. Uskon, että siinä onnistuimme täydellisesti. Kunpa vain kaikki meistä olisivat päässeet mukaan! Toinkin esiin sunnuntain lyhyissä kiitossanoissa sen, että viikonloppu näytti myös sen kuinka meillä noviiseilla on kova tarve tutustua entistä paremmin myös toisiimme. Tästä osoituksena oli mm. oman lautan kaappaus koskenlaskuun. Siltäkin osin tapahtuma toteutti tehtävänsä, ryhmämme tottelee sujuvasti komentoja "Kaikki meloo!" ja sen toista versiota "Kaikki saunoo!". Tsemppi, jota tapaamisesta saimme, olikin aivan mahtavaa ja auttaa taatusti edessämme olevassa 2,5 kuukauden loppurutistuksessa ennen matkaanlähtöä marraskuun alussa.

Jatkoimme tsemppaamista pääkaupunkiseudun kapuajien kera jo heti maanantaina varainkeruuasioita juonien. Siinä ohessa tuli tietysti hehkutettua mennyttä viikonloppua, mutta myös keskusteltua elintenluovutuksen eettisyydestä ja mm. pernan repeämisestä...

Kaarina-kapuajalle vielä kerran kiitos Kaikkien Aikojen Kapuajien tapaamisen järjestelyistä ja siitä, että moisella revohkalla oli mahdollisuus vallata mökki viikonlopuksi käyttöön. Kiitos myös kaikille muille konkareille siitä avosydämisyydestä, jolla otitte meidät vastaan Kaikkien Aikojen Kapuajien joukkoon!

Ensi vuonna Kaikkien Aikojen Kapuaja-tapaamisen järjestävät 2011-kapuajat. Olemme jo alkaneetkin suunnitella tilaisuutta ja vuorossa lienee todennäköisimmin täydellinen hiljaisuuden retriitti, jonka rikkoo ainoastaan hetkittäinen synkistely. Nauraminen, laulaminen ja runonlausunta tulee tietysti olemaan ehdottomasti kiellettyä.

Salla-kapuaja

Myötätuntoa ja välittämistä

Vaikka välillä tämä varainkeruu tuntuu raskaalta, niin on mukava havaita, että ilon aiheitakin löytyy ja jopa aivan läheltä.

Kun olen kertonut tästä WWF:n ja Väestöliiton hyväntekeväisyysprojektista Nepalissa, olen kuullut, että serkkuni on tehnyt töitä juuri Nepalin kehitysavussa. Hänen elämänsä päättyi traagisesti parantumattomaan sairauteen, mutta hän testamenttasi puolet omaisuudestaan eräälle nepalilaiselle perheelle, johon oli tutustunut ja ystävystynyt Nepal vuosiensa aikana. Näistä varoista on varmasti ollut ja on edelleenkin suuri apu tälle Nepalissa asuvalle perheelle.

Tällä viikolla kuulin, että siskoni kummityttö on Nepalissa perustamassa sinne kuvataideopetusta johonkin paikalliseen kouluu. Nepalissa ei kuulemma ole laisinkaan taideopetusta kouluissa, mutta hänen tehtävänään on puolen vuoden opinnäytetyönä aikaansaada kouluun kuvataideluokka ja miettiä myös sen jatkomahdollisuuksia käytännössä. Tämän kaiken hän tekee ilman palkkaa! Haasteellista on, että kuvataideluokan toiminta ei saa maksaa mitään kyseiselle koululle ja kaikki materiaali on saatava kasaan lahjoituksien turvin. Sinnikäs tyttö, jolla varmasti on suomalaista sisua jaettavana myös nepalilaisille.

Myötätuntoa ja välittämistä kaukaisiakin maita kohtaan löytyy siis edelleenkin ja tästä asiasta tulee hyvälle tuulelle päivittäin. Vaikka meillä KAPUAlaisilla voi välillä olla vähän vaikeaa ja haastavaa varainkeruun kanssa, niin muistakaa se, että teemme tätä pyyteettömästi.

Tätä kaikkea kun miettii, niin tulee edelleenkin päivittäin hyvälle tuulelle :) Muistakaa, että pieninkin aikaansaamamme keräyslahjoitus on merkityksellinen ja tärkeä Nepalin kansalle ja luonnolle.

Velalla saa ja mopedilla pääsee

Maailma on täynnä erilaisia syy-seuraus suhteita, joita on välillä vaikea ymmärtää. ”Ajan henki” videosarja antaa mielenkiintoisen näkemyksen maailman nykytilasta ja sen tulevaisuudesta, jossa ihmisellä ja talousjärjestelmillä on haastava suhde.

Ota esiin pussillinen luomuherkkuja, istua alas ja käytä pari tuntia näihin videopätkiin.

http://www.ajanhenki.com/

Vaikka maailma loppuisi huomenna, tänään istuttaisin puun

Kapuan edetessä yksi alati vahvistuvista teemoista, kenties myös musertavien väkivaltauutisten ja vihapuheiden vastalääkkeenä, tuntuu olevan kokemus mahdollisuudesta vaikuttaa omalla tekemisellään. Tilaisuuksia on tarjolla niinkin kätevästi, että ei tarvitsisi kotikorttelia kauemmas kurottaa. Sama mikä ajoi minut toteuttamaan Himalajan haaveeni nimenomaan Kapuamalla, löytyi lauantai-illan vapaaehtoisduunista Kallion Block Partyn lavalta. Sillä on väliä, mitä minä teen, vaikka olenkin vain yksi ihminen.



Pääsin mukaan tekemään naapurustoni yhteisöllisyydestä näkyvää. Siihen kului kesästäni kokonaiset viisi tuntia aikaa. Se on mielestäni melko kohtuullista. Erityisesti tässä kontekstissa minua lämmittää ajatus, että Nepalista on kiva palata kotiin, kotiin Kallioon.

Meillä kaikilla on samat 24 tuntia vuorokaudessa käytettävänämme. Jokainen päättää itse, miten oman aikansa käyttää. Jos haluat osallistua, vaikuttaa, auttaa tai välittää siihen on loistavia tilaisuuksia tarjolla joka päivä. Eikä tarvitse välttämättä kiivetä Nepalin korkeimmalle vaellushuipulle.

Luovuta verta. Kuuntele ystävääsi. Soita mummollesi. Istuta kukkia. Huomaa lähikaupan kassan uusi kampaus. Tarjoudu vahtimaan veljesi lapsia. Osallistu lipaskerääjänä vaikkapa lahjoittamalla tunti aikaasi. Hymyile bussikuskille.

Mahdollisuutesi kavuta hyvän asian puolesta voi aueta vaikkapa aivan omalla kotiovellasi. Mikä tuntuisi sinusta tärkeältä, jos ei korttelijuhlat, eikä Nepalin metsät? Nuoret, mielenterveys, ihmisoikeudet, ilmastonmuutos, itämeri, eläimet, tyttöjen koulutus vai naisten pankki. Valinnanvaraa on. Tärkeintä on osallistua siihen toimintaa, jossa sydämesi jo on.

Me kaikenlaiset tavalliset tallaajat saamme joka päivä mahdollisuuden osallistua näyttämään minkälaisessa maailmassa haluamme elää.

Even if I knew that tomorrow the world would go to pieces, I would still plant my apple tree.
-Martin Luther King

Yhteisöllisin terveisin,
Nuppu kalliostakukkulalle.com

Tuntemattoman pelko on hirviöistä pahin

Liittynee henkiseen kapuamisvalmistautumiseen, mutta olen viime aikoina miettinyt paljon maailmamme pienuutta ja uskomatonta kauneutta, kulttuurien moninaisuutta ja toisaalta tuntemattoman pelkoa.

Suomen YK-liiton sivuilta löysin seuraavan (vähän pitkän, mutta hienon) tarinan Vuoren hirviöstä:

Vuoren hirviö

Asuipa kerran hedelmätarhojen ja oliivilehtojen reunustamassa hiljaisessa kylässä poika nimeltään Hasan. Aivan kylän vieressä oli Vuori.
Aikaisin aamulla miehet ja naiset kiiruhtivat pelloille. Nuoret tytöt kulkivat laiskasti lähteelle hakemaan päivittäistä vesiannosta, ja lapset leikkivät pihoilla. Elämä kylässä näytti oikein onnelliselta. Oli kuitenkin yksi asia, joka synkisti kyläläisten mielet. Se oli iso ja ruma hirviö, jonka ihmiset uskoivat asuvan Vuorella. Kaikki pelkäsivät hirviötä. Kyläläiset riensivät töihinsä olkansa yli vilkuillen, välillä varovasti varpaillaan hiipien, jotta Hirviö ei yllättäisi heitä. He hyssyttelivät lapsiaan sanomalla: "Älä mekasta! Jos mekastat, Hirviö hermostuu ja hyökkää kylään." Tai jos lapset olivat ilkeitä tai kieltäytyivät nukkumasta illalla, vanhemmat uhkasivat heitä sanomalla: "Jos et tottele, niin Hirviö tulee ja syö sinut." Silloin lapset säikähtivät ja alkoivat taas käyttäytyä.

Eräänä päivänä oliivien sadonkorjuun aikaan Hasan kysyi tädiltään Um Hamedilta: "Kerrohan täti, miksi kyläläiset pelkäävät Hirviötä niin paljon?" Um Hamed huokaisi ja sanoi: "Voi Hasan, kuinka monta kertaa jaksat kysyä tuota samaa? Hirviö on valtavan kokoinen karvainen olio. Sillä on yksi silmä keskellä otsaa, pitkät terävät kynnet ja isot torahampaat. Sinun Hasan pitäisi varsinkin olla peloissaan, sillä sen lempiruokaa ovat sinun kaltaisesi nuoret pojat. Nyt lopeta vaivaamasta minua ikuisilla kysymyksilläsi ja jatka hommia."

Hasan ei ollut tyytyväinen Um Hamedin vastaukseen, vaan halusi tietää Hirviöstä lisää. Niinpä hän kysyi isältään Yahalta, oliko tämä koskaan nähnyt Hirviötä. Isä mietti hetken, kakisti kurkkuaan ja sanoi: "En Hasan, en ole koskaan nähnyt sitä, mutta tiedän varmasti, että se on todella pelottava ja vaarallinen."
Hasan kääntyi äitinsä puoleen ja kysyi: "Entä sinä äiti, oletko koskaan kuullut Hirviötä?" Hasanin äiti säpsähti ja vastasi sitten: "Ei, en ole kuullut sitä, mutta tiedän varmasti, että sen karjaisu on yhtä kova kuin leijonalla. Hyvän tähden Hasan, älä vaan mene häiritsemään Hirviötä."

Hasan mietti itsekseen: "Näyttää siltä, että kyläläiset pelkäävät Hirviötä, vaikka kukaan ei ole koskaan nähnyt tai kuullut sitä. Ehkä koko hirviötä ei ole olemassakaan. Tai ehkä Hirviö on olemassa, mutta se ei ole ollenkaan niin pelottava kuin kyläläiset luulevat. Minun täytyy ottaa asiasta selvää. Olen kyllästynyt kuiskuttelemaan ja olemaan varuillani. Haluan hyppiä ja nauraa silloin, kun minusta siltä tuntuu. Huomenna aikaisin lähden Vuorelle, eikä kukaan voi estää minua."

Kun kyläläiset saivat vihiä Hasanin aikeista, osa heistä ihaili hänen rohkeuttaan. Toiset puolestaan sanoivat: "Mikä typerä kovapäinen kakara! Sano minun sanoneen, että Hirviö vielä syö hänet ja suuttuu sitten meille muillekin kyläläisille."

Aikaisin seuraavana aamuna Hasan lähti kuitenkin matkaan. Ihmiset katselivat hänen menoaan verhojen raoista. Hasania pelotti vähän, mutta koska hän ei halunnut näyttää sitä, hän alkoi laulaa niin kovaa kuin jaksoi: "Hirviötä ken pelkäisi, pelkäisi pelkäisi..." Hän kiipesi ja kiipesi, kunnes vihdoin saapui Vuoren laelle. Hän katseli ympärilleen, eikä nähnyt mitään pelottavaa. Hän huokaisi helpotuksesta ja huusi niin kovaa kuin keuhkoista lähti: "Minä en pelkää isoa, karvaista hirviötä! Minä olen Hasan peloton! Katso, kun hypin ja huudan ja nauran! Enkä pelkää ollenkaan!"
Äkkiä Hasan kuuli äänen takaansa. Hän kuuli jonkun todella painavan olion askeleita. Äkkiä hän kääntyi ja huomasi olevansa kasvotusten Hirviön kanssa. Hirviö näytti juuri siltä, miten kyläläiset olivat sen kuvailleetkin: se oli karvainen ja sillä oli pitkät terävät kynnet ja yksi silmä keskellä otsaa. Hasan jäykistyi pelosta. Nyt hän toivoi, että olisi kuunnellut kyläläisiä eikä olisi koskaan lähtenyt Vuorelle. Hirviö puolestaan tuli lähemmäs Hasania, vielä lähemmäs... Sitten se kiersi hänet varovasti ja lähtikin yhtäkkiä juoksemaan karkuun inisten ja parkuen. Hasan huokaisi helpotuksesta. Hän ei voinut uskoa, että Hirviö, jota kyläläiset niin pelkäsivät, oli samanlainen nuori poika kuin hän itsekin. Hasan seurasi Hirviötä luolalle ja huusi: "Hirviö! Missä sinä olet?" Hirviö vastasi värisevällä äänellä: "Mene pois, en ole tehnyt sinulle mitään pahaa." Hasan yllättyi ja sanoi: "Mutta sinähän se Hirviö olet, ja ihmiset pelkäävät sinua." Hirviö raapi hämmentyneenä päätään: "Pelkäävät minua? Kuinka omituista! Ihmiset pelkäävät minua, ja minä pelkään ihmisiä."
Hasan nauroi pitkään ja hartaasti ja kysyi sitten: "Miksi sinä pelkäät ihmisiä, kun olet kerran Hirviö?" Hirviö tärisi ja vastasi sitten: "Ihmiset näyttävät minusta niin pelottavilta. Heillä on yhden sijasta kaksi silmää, heillä ei ole paksua karvaa, ja heillä on niin kimeä ääni. Pelottavinta heissä on se, että he syövät hirviöitä."
Hasan nauroi ja sanoi sitten: "Tuohan on hullua, emme me syö hirviöitä, vaan hirviöt syövät ihmisiä!" Hirviö oli kummissaan: "Yäk! Emme me syö ihmisiä, vaan kasveja ja hyönteisiä." Tämän kuulleessaan Hasan ajatteli, että kyläläiset olisivat varmasi helpottuneita tästä uutisesta.
Hirviö katsoi Hasania pitkään, päästi kunnon röhönaurun ja sanoi: "Vaikka näytät oudolta ja pelottavalta, niin olet kyllä aika kiva." Sitten he molemmat nauroivat.
Siitä päivästä lähtien Hirviöstä tuli kyläläisten paras ystävä. Hän suojeli heitä vaaroilta, auttoi päivittäisissä askareissa ja leikki lasten kanssa.

---------------------

Minusta tarina kertoo hienosti siitä, miten pelkäämme tuntematonta enemmän kuin mitään muuta. Monikulttuurisuuskoulutukseen ja kehitysyhteistyöhön se sopii myös hienosti: koulutus ja tuntemattoman kohtaaminen tekee asiat tutuiksi, pienemmiksi ja helpommin kohdattaviksi. Kun oppii tuntemaan toisen, moni asia tuntuu vähemmän pelottavalta. Me kaikki olemme loppujen lopuksi samanlaisia -ja erilaisia- mutta jokaisella meillä on samanlaiset pelot, toiveet ja tunteet. Omiin leirihin piiloutuminen ja niiden puolustaminen ei auta ketään. Opitaan siis toisiltamme ja opetetaan muita; autetaan toisiamme pääsemään peloista eroon. Vain siten maailmasta voi tehdä yhteisen ja turvallisen.

" Älä mittaa vuoren korkeutta, ennen kuin olet päässyt huipulle.
Silloin näet, miten matala se oli."

-Dag Hammarskjöld-