Keskikesää kohden

Tänään työssä ollessani kaksi asiakasta, pariskunta, kysyi hyviä sukkia sillä he olivat lähdössä Nepaliin vaeltamaan. Varusteiden parissa työskennellessäni ehdotin kokeilemaan merinovillaisia teknisiä sukkia. Keskustelu pyöri matkan ja erilaisten varusteiden ympärillä. Mitenkä innostavaa onkaan kun on jokin yhdistävä kokemus tai tapahtuma. Vieläpä täysin tuntemattoman henkilön kanssa, mutta silti asiasta voi avoimesti puhua.

Avoimuuteen haluan kannustaa myös arkisessa elämässä. Liian moni lähipiirissä oleva ihminen jää huomioimatta liiallisen kiireen tai turhan stressin takia. Mikä on tehnyt yhteiskunnasta niin kiireisen nykypäivänä? Tuntuu, että ihmisille ei jää aikaa nauttia hetkestä, olla läsnä tilanteessa. Luulen, että jostain syystä matkan jälkeen Kapuaja saattaa helposti havaita tämän turhan kiireen. : ) Kokonaan toinen kulttuuri tekee varmasti vaikutuksensa.

Vielä yksi työpäivä ja kohti keskikesän juhlaa siirtyminen voi alkaa.

Toivon kaikille rentouttavaa ja turvallista Juhannusta!

Kuva: KAPUA 2008 Nepal

Sisäänajoa

Olen ajanut viime aikoina sisään uusia vaelluskenkiäni. Väistämättä tulee tuskastuttavia hetkiä kun jokaisena päivänä kengät painavat eri kohdista kuin edellisenä päivänä, jalat tuntuvat raskailta ja jäykiltä eikä kengillä saa maatuntumaa.

Olen testannut niitä ns. anna-koiran-viedä-menetelmällä, eli olemme menneet metsässä sieltä mistä koira haluaa mennä. Kengät ovat saaneet kivuta varsinaissuomalaisille kalliolle, laskeutua sammaleen peittämiä rinteitä ja kahlata kesäsateisella niityllä. Ajatuksetkin ovat saaneet samalla vaellella omia polkujaan ja aika usein mielessä on käynyt, minkälaisille poluille nuo kengät pääsevät Nepalissa. Varmasti edessä on kuivaa, kuumaa, märkää ja kylmää -varmasti myös jalan alla luistavaa sammalta ja upottavaa suota, ihan niin kuin täälläkin.

Niinpä myös kunto-ohjelmasta on yritettävä pitää kiinni vaikka arki kuinka yrittää lannistaa ja painaa päälle. Pitää muistaa kehittää sitkeyttä, joustavuutta, hapenottokykyä ja isoja lihaksia. Pitää muistaa pitää huolta nivelistä ja nivelsiteistä -puhumattakaan mielestä ja mielialasta. On nimittäin niitäkin hetkiä, kun alkaa epäillä omia rajojaan ja kykyään suoriutua tästä kaikesta. Sitten havahtuu hiukan häpeillen muistamaan että vaikka minun kenkäni ja arkeni painaisivat kuinka paljon, niistä kengistä ja siitä arjesta olisi moni ympäri maailmaa kiitollinen. Minulla on mahdollisuus auttaa, vaikkei se aina niin helpolta tunnukaan.

Siksi onkin ollut ihanaa kun ystävät ja tutut ovat kantaneet oman kortensa KAPUA-kekoon: äiti on virkannut pieniä "toivon perhosia" myytäväksi; ystävät antavat kaapintäytteitään kirpputorilla myytäväksi ja fysioterapeuttikin muistaa joka kerta kysyä että milloin "se vuorikiipeilyhomma olikaan, että saadaan sut kuntoon".

Sanoma leviää, avustuspotti karttuu, kengät muotoutuvat ja mieli samalla, pikkuhiljaa, lähtövalmiiksi.

Matkalla jo,
Marika

USKALLA UNELMOIDA

On vuosi 1996. Istun lukioni liikuntasalissa yhdessä kaikkien muiden oppilaiden kanssa. Koululle oli tulossa eräs henkilö pitämään luentoa motivaatiosta ja unelmien saavuttamisesta. Tuo henkilö oli Veikka Gustafsson. Luennon aikana Veikka kertoi vuorikiipeilystä ja millä tavoin hän oli saavuttanut omia unelmiaan. Siihen oli sisältynyt paljon määrätietoista työtä, rankkaa harjoittelua sekä sponsoreiden hankkimista. Takaiskujakin oli tullut mutta Veikka piti aina mielessään tavoitteensa eikä antanut takaiskujen häiritä niiden saavuttamista. Veikka näytti myös paljon kuvia reissuiltaan, etenkin Everestiltä, jonka hän oli savuuttanut ensimmäisenä suomalaisena vuonna 1993. Luennon aikana sisälläni syttyi jokin pieni liekki. Tuonne minäkin haluan jonain päivänä, vaeltamaan korkeille lumihuippuisille vuorille.

On vuosi 2011. Istun illalla koneeni ääressä ja käyn läpi sähköposteja. WWF:ltä on tullut on tullut kuukausikirje, jossa puhutaan jostain KAPUAsta ja elämäsi tilaisuudesta ja kehitysyhteistyöprojektista Nepalissa. Viimeiset 15 vuotta sisälläni palanut pieni liekki roihahtaa ja tiedän, että tätä olen odottanut! Mahdollisuus osallistua hyväntekeväisyysprojektiin ja päästä vielä kiipeämään maailman korkeimmalle vaellushuipulle Mera Peakille. Where to sign, I´m IN!!! :)

Vaikka välissä vierähtikin 15 vuotta, niin en koskaan unohtanut unelmaani matkustaa Nepaliin ja kiivetä Himalajalla. Ja nyt se on toteutumassa. Sattumalta tein myös kesäsiivouksen viime viikolla ja löysin erään paperin, jonka olin kirjoittanut vuonna 2003. Siihen oli listattu 50 asiaa, jotka ainakin haluan tehdä tämän maallisen vaellukseni aikana. Tein kyseisen paperin kaverini kanssa hieman puolivitsinä mutta listatut asiat ovat kuitenkin tärkeitä minulle. Huomasin myös ilokseni, että jotkin asiat olivat jo toteutuneet ja pystyin vetämään viivan niiden yli. Vähän hymyilytti, kun huomasin, että kohdassa 14 luki "vaellus Himalajalla". Unelmilla on tapana toteutua...mutta niihin täytyy uskoa ja luottaa. Eikä niitä saa unohtaa..!? ;)

On 4. joulukuuta vuonna 2011. Olemme juuri tulleet takaisin Nepalin matkalta. Tulen kotiin ja kaivan kyseisen paperin esiin. Hymyillen vedän viivan kohdan 14 yli. Samalla myös hieman kurkkaan, että mitäs muita kohtia on vielä toteuttamatta..!? =)

"You gotta dance like nobody´s watching. Love like it´s never going to hurt. Live like you´re going to die tomorrow. Dream like you will live forever."

Meme Grifsters

Kohtaamisia ja kalentereita

Toukokuun lopussa järjestetyssä Maailma kylässä-festivaalissa oli oiva mahdollisuus erilaisisten kulttuurien kohtaamisiin, joihin harvemmin normaalissa arjessa olisi tilaisuus. Ainakaan suurimmalle osalle meistä. KAPUA-osastoa pystyttäessämme paikalle pelmahti nuori mies kahden kaverinsa kanssa. Ystävällinen ja hieman hintelän oloinen nuori opiskelija kertoi olevansa kotoisin Nepalista ja opiskelevansa nyt Suomessa.

Minuun teki suuren vaikutuksen se, kuinka kiinostunut ja kuinka aidon kiitollinen hän oli siitä työstä, mitä olemme tekemässä Nepalin hyväksi KAPUA-hankkeen puitteissa.Se oli lyhyt ja miellyttävä kohtaaminen, joka antoi energiaa ja vahvisti uskoa siihen, että tällä hankkeella on merkitystä ja että maailma on loppujen lopuksi vain pieni hiekkalaatikko, jossa voi törmätä keneen tahansa, milloin ja missä tahansa.

Viime torstaina kohtasimme pääkaupunkiseudulla asuvien kapuajien kanssa Kurvissa ja suunnittelimme tempauksia varainhankintaan. Riemukkaissa, ”mopo lähti käsistä”-keskusteluissa tuli esiin kalenterit ja joku kertoi, että Nepalissa mietitään tarkkaan kalenteri kädessä, minä päivinä kannattaa esimerkiksi viettää häitä, lähteä matkalle tai tehdä muita isoja päätöksiä elämänsä suhteen.

Tarkistin asian eri lähteistä (lue: kaikentietävä Google), joista selvisi, että Nepalissa on todellakin käytössä virallinen Vikram Samvat-kalenteri, joka auttaa yllämainituissa asioissa. Lisäksi käytössä on myös gregoriaaninen ja nepalilainen Sambat-kalenteri. Virallinen kalenteri on saanut nimensä intialaisen kuninkaan, Vikramadityan mukaan. Se otettiin käyttöön 56 vuotta ennen länsimaisen ajanlaskumme alkua ja sen mukaan eletään nyt vuotta 2068 ja ollen näin 56,7 vuotta edellä gregoriaanista kalenteria.

Jäin miettimään, että mitä Vikram Samvat-kalenteri olisi kertonut tuosta toukokuisesta päivästä ja varsinkin, mitä se kertoisi siitä päivästä, jolloin yritämme kavuta Mera Peakin huipulle yli 6 kilometrin korkeuteen. Tähän en ole vielä löytänyt vastausta, mutta jatkan etsimistä yhdessä kapuaja-ystävieni kanssa. Toivottavasti kalenteri on viritetty tälle porukalle suotuisaksi, niin varainhankinnan kuin kapuamisen suhteen. Aivan kuten tuossa lyhyessä kohtaamisessa.

Lopuksi, hyvät lukijat, käykääpä tutustumassa uuteen Kapua-kauppaan. Sieltä voit hankkia Nepal-aiheisia tuotteita ja tukea KAPUA-hanketta. Ja ehkäpä voit sieltä jonain päivänä hankkia myös Vikram Samvatin :-).

Hyviä kohtaamisia!

Kapuaja-Kalle

Yhdessä on hauskempaa

Minulle Kapuamisen yksi palkitsevimpia juttuja on ehdottomasti yhteisöllisyys. Inspiroidun kohtaamispisteissä. Kun kerroin maaliskuussa ystävilleni, että jännitin ensimmäisestä Kapua-tapaamista, joku kavereistani ihmetteli, miten voin edes harkita lähteväni kuukauden mittaiseen reissuun ihmisten kanssa, joita en ollut koskaan edes tavannut.

Helposti! On mieletöntä seurata, miten eri puolilta Suomea saman asian äärelle kokoontuneet viisitoista, aivan erilaista ihmistä, ikäjakaumalla 26-60 vuotta haluavat toimia yhdessä.

Olen aina ollut kiinnostunut ihmisistä, heidän tarinoistaan ja motiiveistaan. Se, mikä saa minut kiipeämään kuuden kilometrin korkeuteen ei ehkä olekaan sama asia, mikä liikuttaa 26-vuotiasta inkoolaispoikaa. Parasta työssäni toimittajana oli sukeltaa hetkeksi jonkun toisen elämään. Nyt saan tutustua viidentoista ihmisen elämään. Tunnen olevani etuoikeutettu, kun pääsen oppimaan heidän kanssaan, kuulemaan heidän unelmistaan ja jakamaan kokemamme.

Huomaan pyöritteleväni samoja ajatuksia kuin, mitä Salla pohtii edellisessä blogauksessaan lukemis-kampanjasta. Tärkeintä on yhdessä oppiminen, yhdessä oleminen ja toisen kohtaaminen.

Tässä meidän poppoota vatsan täynnä ja onnellisina.

Mitä mainiointa kesäpäivää kaikille!

Nuppu

Kalliosta kukkulalle.com

Luetaan yhdessä!

Elina kirjoitti edellisessä blogimerkinnässään niin tärkeästä asiasta, että jatkankin siitä vielä vähän. Minulla on nimittäin harrastukseni johdosta ollut aitiopaikka seurata erästä hanketta, johon muutama vuosi sitten ryhtyivät, samalla tavalla kuin me kapuajat omaan hankkeeseemme, ennakkoluulottomat tavalliset suomalaiset.

Asia, jota ei ehkä tule niin helposti ajatelleeksi, on Suomessakin esiintyvä luku- ja kirjoitustaidottomuus. Olemme tottuneet siihen, että peruskoulumme takaa kaikille mahdollisuuden tasapuoliseen oppimiseen ja siksi jokainen suomalaisen koulun käynyt oppii jo varhain lukemaan ja kirjoittamaan. Keskuudessamme on kuitenkin paljon eri maista saapuneita maahanmuuttajia, joilla ei ole ollut mahdollisuutta oppia luku- ja kirjoitustaitoa omalla äidinkielellään. Tästä syystä suomen tai ruotsin kielen oppiminen täällä muodostuu kovin vaikeaksi ja näin arkipäivän yksinkertaisistakin tilanteista selviytyminen voi olla kovin hankalaa tai suorastaan ylitsepääsemätöntä. Kuvittelepa itse ottavasi esimerkiksi bussi nro 65 oikealta puolelta tietä ja huristelevasi sillä juuri oikeaan ruokakauppaan keskustaan ja suoriutuvasi kaupassa kaikista elintarvikeostoksista, jos et tunnista numeroita etkä osaa paikallista kieltä ja pysty lukemaan elintarvikepakkausten tekstejä. Tai mieti, jos sinun pitäisi viranomaisessa asioidaksesi pyytää jokaisella kerralla pieni 10-vuotias kielen koulussa oppinut poikasi tulkiksesi. Hankalaksi menee!

Erityisesti pienten lasten äidit ja iäkkäät naiset ovat niitä maahanmuuttajia, jotka jäävät usein järjestetyn kielikoulutuksen ulkopuolelle ja ovat siksi vaarassa syrjäytyä yhteiskunnastamme. Tätä epäkohtaa lähti vuonna 2007 vapaaehtoispohjalta poistamaan Suomen UNIFEM ry ja Zonta International Piiri 20 ry:n yhteinen kampanja maahanmuuttajanaisten ja -tyttöjen luku- ja kirjoitustaidon kehittämiseksi. Kampanja sai nimen "Luetaan yhdessä - Vi läser tillsammans".

Kampanjassa näiden edellä mainittujen järjestöjen jäsenet toimivat vapaaehtoisina suomen tai ruotsin kielen opettajina ja avustajina arkisissa asioissa maahanmuuttajille. Opettajat eivät siis todellakaan ole ammattikieltenopettajia vaan tavallisia suomalaisia naisia, joskin ammattilaisiakin toki innostui mukaan hankkeeseen. Kampanjassa annettava kielenopetus lähtee liikkeelle oppilaiden tarpeista aina perusasioiden opettelusta kuten aakkosista ja numeroista monimutkaisempiin kielenkäyttötilanteisiin. Kantavana ideana opiskelussa on kuitenkin yhdessä oppiminen, yhdessä oleminen ja suomalaisten ja maahanmuuttajien kohtaaminen. Kampanja on ollut antoisa niin opiskelijoille kuin opettajillekin. Itsekin löysin itseni muutamia kertoja opettajan ja tukihenkilön roolista oppitunneilta, joskus toiste taas toimin oppilaiden lasten kaitsijoina, jotta äidit saivat opiskelurauhan.

Kampanjaa rahoitettiin vuoden 2010 loppuun asti Zonta-järjestön keräämillä varoilla. Opiskelijat saivat opiskelutarvikkeet ilmaiseksi tai muodollista korvausta vastaan. Opettajat toimivat vapaaehtoisina ilman rahakorvausta. Kampanjan ensimmäisten vuosien aikana yli 700 oppilasta on osallistunut kielikoulutukseen 80 eri puolille maata sijoittuneessa opetusryhmässä. Opettajia hankkeessa on ollut mukana kaikkiaan lähes 240. Onneksi Luetaan yhdessä -kampanja jatkuu edelleen, nyt vuosina 2011-2012 Suomen Kulttuurirahaston myöntämällä tuella Suomen Akateemisten Naisten Liiton vetämänä.

Halusin kertoa Luetaan yhdessä -kampanjasta, koska kampanja itsessään ja sen saavutukset ovat oiva esimerkki siitä, kuinka tavalliset ihmiset, kuten me kapuajatkin omassa projektissamme, saavat paljon hyvää aikaan yhdessä tekemällä.

Näiden mietteiden myötä toivottelen kaikille lämmintä kesäkuun alkua, aurinkoa ja vähän kärpäsiäkin!

- Salla

Pylpyrät ja väkäset

Kuvittele, ettet kykene lukemaan etkä siten myöskään kirjoittamaan! Elät hämmentävässä maailmassa, missä kirjaimet ovat merkityksettömiä pylpyröitä, ongenkoukkuja muistuttavia väkäsiä, ylös alas viskeltyjä pylväitä tai niiden pätkiä, pilkkuja päällä, poikkiviivaa keskellä, vierekkäin aseteltuina kuin hataraa risuaitaa vaan tämä aitapa on joka puolella estämässä sinua pääsemästä oman elämäsi parempaan hallintaan.

Tuskin lohduttaa kuulla, että maailmassa joka kuudes aikuinen on samanlainen pylpyröiden ihmettelijä, jakaa kanssasi samaa taidottomuutta. Naisena et saa lisälohtua siitäkään, kun kuulet enemmistön heistä olevan kanssasisariasi. Yllätytkö lievästi, että myös teollisuusmaissa on huomattavan paljon risuaidan vankeja, Euroopassakin yhdeksän miljoonaa? Nepalissa, meille yhä läheisemmäksi käyvässä maassa miehistä kaksi kolmesta mutta naisista vain joka kolmas osaa lukea. Näin siitäkin huolimatta, että jokainen lukutaitoinen nainen merkitsee voittoa köyhyydestä. Lukutaito muuttaa naisten itsensä lisäksi heidän perheittensä ja yhteisöjensä elämää. Naisista tulee taloudellisesti itsenäisempiä ja sitä kautta yhteiskunnallisesti aktiivisempia vaikuttajia. Lukutaitoiset naiset lähettävät lapsensa, erityisesti tyttärensä, kouluun. Hyvä tuottaa uutta hyvää.

Ei siitä ihan kohtuuttoman kauaa ole, kun kotomaamme Jukolan jullikat säntäsivät haarapusseineen lukkarin lukemaan pakottavaa kouraa pakoon. Omaehtoinen valinta se heiltä oli. Yksi veljeksistä ymmärsi kuitenkin jo siinä vaiheessa, että lukemisen taidossa olisi heidän ihmisarvonsa ja kunniansa alku. Tänä päivänä olemme edenneet A-p-c-kirjan tankkaamisesta PISA-tutkimusten kärkimaaksi.

Ihmisarvon ja kunnian alku, sanoi Aapo. Niinpä! On käsittämätöntä ja häpeällistä, että lukutaidottomuutta ei ole onnistuttu poistamaan maailmasta. Se aiheuttaa satojen miljoonien aikuisten syrjäytymisen ja hidastaa yleensäkin köyhyyden vähentämistä. Aikuisten lukutaidottomuuden ohella on syytä muistaa niitä sataa miljoonaa lasta, jotka eivät pääse osallisiksi perusopetuksesta.

Jos sinun pitäisi luopua joistakin elämäsi aikana hankituista taidoistasi, saisiko kaikki muut mennä, mutta luku- ja kirjoitustaidosta pitäisit viimeiseen asti kiinni? Minä ainakin, sillä niin arvokas se on.

Kirjoitti Elina