"Kuinka voit?"

Olin kävelemässä yhden kässäriryhmän tapaamiseen eilen illalla, kun Sellon edustalla vastaan kiiruhti teini-ikäinen, hymyilevä tyttö. Ajattelin aluksi, että hän tulee pummaamaan tupakkaa tai rahaa ja olin varautunut jo torjumaan hänen pyyntönsä. Sen sijaan hän halusikin tietää, että voinko hyvin ja halusi toivottaa hyvää iltaa. Teini oli päättänyt, että hän kysyy jokaiselta ohikulkijalta, kuinka he voivat. "Hmmhh, mitä se hänelle kuuluu ja aika erikoista", ajattelin ensin.

Tyttö, joka ei selvästi ollut minkään huumaavaan aineen vaikutuksen alainen, esitti kuitenkin kysymyksensä niin vilpittömästi ja luonnollisesti, ilman ilkkua ja ironiaa, joten kerroin voivani oikein hyvin. Olinhan käynyt päivällä hierottavana ja menossa tekemään jotain innostavaa kivan porukan kanssa. Vastavuoroisesti kysyin, miten hän itse voi ja toivottelin hänelle mukavaa iltaa ja tunsin häpeää siitä, että olin ajatellut ennakkoluuloisesti ja asenteellisesti alunperin. Lyhyen kohtaamisen jälkeen tyttö palasi ystäviensä luokse ja minä jatkoin hyvillä mielin hidasta etenemistäni kohti tapaamista.

Kuukausi sitten matkalla Helsinkiin istuin bussissa invalidipaikalla kyynärsauvoineni ja ortooseineni, kun nuori taidetta opiskeleva äiti kyseli, että saisiko hän istua viereeni, vaikka kyseessä on invalidipaikka. "Mikäs siinä, saa näillekin paikoille istua, vaikka ei olisikaan invalidi, ole hyvä vaan", sanoin. Selailin siinä sitten kalenteriani, yritin pysyä omissa oloissani ja olla häiritsemättä, kun nainen halusi tietää, että mitä minulle oli käynyt. Kerroin akillesjänteeni katkenneen jalkapallomatsissa ja siitä sitten sukeutui ikävästä sattumuksesta huolimatta mukava juttutuokio, jossa pääsin kertomaan myös KAPUAsta ja löysimme jopa yhteisiä tuttujakin. Matka sujui joutuisasti ja suu jäi oikein makeaksi jutustelusta.

Vastaavanlaisia kohtaamisia, empaattisia hymyjä ja ystävällisiä sanoja ja eleitä olen saanut osakseni tavallista enemmän viimeisen kahden kuukauden aikana. Ventovierailtakin ja niiltäkin tutuilta kasvoilta, jotka eivät aiemmin ole minua tervehtineet. On ollut ilo havaita, että ystävällisyys ja myötätunto, auttamisen halu piilee meissä kaikissa. Se syntyy tarpeesta suojella heikompia ja vähäosaisempia ja ymmärryksestä, että jokainen meistä voi olla avun tarpeessa jonain päivänä. Joskus avun tarjoaminen vaan tarvitsee sen, että pitää nähdä konkreettisesti, että toinen tarvitsee apua. Ja fyysinen vamma näkyy lähes aina ulospäin.

Olen todella kiitollinen siitä, miten kanssaihmiset ovat olleet tukemassa minua. Minusta tuntuu, että jalan toipuminen on varmasti edistynyt tavallista nopeammin tästä myötätunnon aallosta johtuen, vaikkei sitä lääketieteellisesti voisikaan ehkä todistaa.

Olisi upeaa, että jos olisimmme enemmän kiinnostuneita siitä, miten lähimmäisemme voivat ja kuinka voisimme auttaa heitä. Ja jopa ilman, että autettavalla olisi jotain näkyvää vammaa tai että autettava on jossain vieraassa kulttuurissa, kaukana silmiemme ja sydämiemme kantamattomissa. Tai sitten ihan vain kauppakeskus Sellon edessä.

Ja siinä ei todellaakaan voi olla mitään sopimatonta, että kysyy tuntemattomalta, kuinka hän voi. Se voi olla ja usein onkin lähimmäisenrakkautta.

Avusta ja myötätunnosta kiitollisena Nepalin matkaa odottaessa,

Kapuaja-Kalle

PS Apusi tulee nyt todella tarpeeseen. Maailman ruokaohjelma (WFP) ennusti toukokuussa, että puolta miljoonaa nepalilaista uhkaa nälänhätä lähikuukausina.

Kapuaja kiipelissä

Tarkoitukseni oli alunpitäen kirjoittaa tämä blogimerkintä ihan eri aiheesta, mutta menneen viikonlopun sattumukset saivat toisiin ajatuksiin ja miettimään useammankin kerran vapaaehtoistoimintaa. Kuluvana vuotena olen toki monesti miettinyt - sattuneesta syystä - vapaaehtoistyötä, sen eri ilmenemismuotoja, vaikuttavuutta, mielekkyyttä ja sitä hyvää mikä toiminnasta lopputuotteena syntyy. Viikonlopun omakohtaiset kokemukset sekä auttajan että autettavan roolissa osoittivat kuitenkin konkreettisesti sen, kuinka eri tavoin vapaaehtoistyötä voikaan tehdä.

Ensimmäisen kerran vapaaehtoistoiminta oli mielessä heti perjantai-iltana, sillä ilta kului kapuajien tapaamisessa meidän yhteistä projektia fiilistellessä. Lauantaina taas pohdin sitä, kuinka arvokasta ja todella konkreettista vapaaehtoistyötä liittyykään Näkövammaisten Keskusliitto ry:n Opaskoirakoulun toimintaan. Ajatukseni siivitti tähän viikonloppuhoitoon luoksemme tullut 8-kuukautinen opaskoirakokelaspentu Ode, jonka touhujen seuraaminen kertakaikkiaan sulattaa sydämen. Kuinka tärkeää on, että on ihmisiä, jotka ottavat sijoitukseen opaskoiranpentuja, jotta näkövammaisilla olisi mahdollista saada arjen avuksi näitä upeita koiria. Minusta ei siihen olisi. Koiraihmisenä nimittäin kiintyisin koiraan aivan liikaa enkä mitenkään voisi luopua perheenjäseneksi kasvaneesta karvaturrista sitten kun opaskoiratestit on hyväksyttävästi suoritettu ja on palveluksen aika. Kuinka itsekäs olenkaan, sillä samaan aikaan ymmärrän erinomaisen hyvin kuinka tärkeää työtä nämä sijoituspentukodin tarjoavat ihmiset tekevätkään! Arvostan todella niitä perheitä, jotka kantavat oman kortensa kekoon näkövammaisten hyväksi tällä tavalla. Respect!

Lopuksi tämä kapuaja pääsi pohtimaan vapaaehtoistoimintaa jo reilusti sunnuntain puolelle venähtäneillä pikkutunneilla ajaessani viikonlopun vietosta maalta kaupunkiin. Sain omakohtaisesti kokea kuinka upeaa onkaan, että keskuudessamme on ihmisiä, jotka auttavat toisia vaikka keskellä yötä. Huristelin moottoritiellä ja kun matkaa oli jäljellä vielä noin 100 km kuului autostani kauhea pamaus. Jotain irtosi autostani, rojahti tielle ja jäi laahautumaan liikkuvan auton alle. Ei muuta kuin tienvarteen hätävilkut päällä ihmettelemään, että mitä tapahtui. Jokin putkihan (sillä oli jokin hienompikin nimitys, jota ei voi muistaa) se siellä keskellä autoa näytti tietä vasten repsottavan. Ymmärsin, ettei autolla sellaisenaan enää voi ajaa, mutta ennen kuin olin ehtinyt alkaa huolehtia siitä, kuinka pääsisimme keskellä yötä tien poskesta kotiin, näin takanani keltaiset vilkkuvalot kun paikalle kaartoi Suomen Autoliiton vapaaehtoinen tiepalvelumies. Tämä asiantunteva vapaaehtoinen tutki tilanteen, veti päälleen haalarin ja alkoi korjata autoani pimeässä, tien penkalla, jotta pääsisin väliaikaiskorjauksen jälkeen jatkamaan matkaa. Ja ennen kuin tunti oli ehtinyt vanheta matkan katkeamisesta, olin jo taas matkalla kotia kohti. Tämä ystävällinen vapaaehtoinen ajoi vielä perässäni pitkän matkan varmistaakseen, että autoni varmasti toimi tällä pienellä väliaikaishuollolla. Jälkikäteen ymmärsin, että minulla oli matkassani roppakaupalla onnea. Auto pysyi haverin hetkellä hallinnassa eikä vaaratilannetta syntynyt kuten olisi voinut käydä vaikkapa hiekkatiellä putken pureutuessa maahan saaden auton ympäri. Ja kuin salamaniskusta, keskellä yötä sain pikaisesti ammattitaitoista apua. Ilman tätä jo kotimatkallaan ollutta tiepalveluvapaaehtoista olisin varmasti edelleen tienposkessa asiaa ihmettelemässä tai ainakin monta sataa euroa köyhempi yöllisten yllättävien matkakustannusten vuoksi! Hänet oli paikalle soittanut ohitseni ajanut kiitollinen toinen autoilija, jota sama vapaaehtoinen oli juuri hetkeä ennen auttanut.

Kuluva vuosihan on Euroopan vapaaehtoistoiminnan teemavuosi. Euroopan vapaaehtoistoiminnan teemavuosi 2011 täydentää YK:n järjestämiä tapahtumia, joilla juhlistetaan sitä, että YK:n kansainvälinen vapaaehtoistoiminnan vuosi järjestettiin ensimmäisen kerran jo kymmenen vuotta sitten. Meneillään olevan teemavuoden aikana tuodaan esille vapaaehtoistyön yhteiskunnallista merkitystä ja kannustetaan entistä useampia osallistumaan vapaaehtoistyöhön. Euroopan Komission mukaan nyt noin 20 % eurooppalaisista osallistuu vapaaehtoistoimintaan monenlaisissa yhteisöissä kuten sairaaloissa, kouluissa, urheiluseuroissa ja avustus- ja hyväntekeväisyysjärjestöissä. Mittaamattoman arvokasta työtä!

Kiitollisena,

Salla-kapuaja

Kapua-metodilla elämä uusiksi!

Johannes ensimmäisessä Kapua-tapaamisessa keväällä 2011. kuva Nuppu Stenros

Olipa hauska lukea Johanneksen ajatuksia. Samanlaista pohdintoja on pyörinyt omassakin päässä viime aikoina. Itsellekin alkaa vasta vähitellen paljastumaan tämä KAPUA-efektin kokoluokka. Ei meikäläinen ainakaan ennakkoon osannut hahmottaa, mille vuorelle lupasi kiivetä ja miten kokonaisvaltainen vaikutus Kapualla tulisi olemaan elämässäni.

Nauroimme kaverini kanssa, että Kapua toimisi hyvin kymmenen askeleen elämänmuutosohjelmana. Jengi luopuu huonoista tavoista, aloittaa urheilemisen, irtisanoutuu duuneista, muuttaa maasta toiseen, laittaa parisuhteet koetukselle, ostaa omistusasuntojen sijaan unelmiensa veneitä, haluaa auttaa muita ja järjestelee arvojaan uudelleen.

Johanneksella oli vinha perä kirjoituksessaan, kun hän kysyi, milloin on hyvä hetki lähteä? Koska tulee se täydellinen ajoitus omassa elämässä, että olisi valmis heittäytymään uuteen seikkailuun? Milloin on se päivä kun aloitan laihdutuskuurin? Ehkä täydellistä pelipaikkaa ei koskaa tule ja sitten pitää vaan laukoa siitä kulmasta, missä sillä hetkellä sattuu olemaan. Kaikesta huolimatta lähteä tänään ja luottaa, että asiat kyllä järjestyy.

Kun päättää lakkata listaamasta tekosyitä sille, miksi ei toteuta elämässään unelmiaan vaan alkaa kulkea niitä kohti, lykkää tahattomasti liikkeelle domino-efektin. Toivottavasti ketjureaktio olisi sarja pieniä positiivisia muutoksia. Vielä ei ole vastauksia, en tiedä, mitkä kaikki nappulat tulevat vielä kaatumaan ja onko suuntaa oikea, mutta eiköhän se tässä pikku hiljaa selviä. Tuntuu, että tämä on ollut minulle aikamoista vuoristorataa. Isoja tunteita, suuria päätöksiä, monia valintoja. Ja monia valintoja vastoin totuttuja normeja.

Mielessä ajatus Tabermanilta.
"Tulla lujaksi, pysyä pehmeänä. Siinä on haavetta kylliksi yhdelle elämälle."

Kaaoksen ja suurien tunteiden keskeltä Hyvää syksyä kaikille, toivotteleepi Nuppu


Nuppu ennen reissua. Kuva Hans Kauppila

KAPUA kalenterin luukut vähenevät

Se olen minä, Tanja- kapuaja, yksi viidestätoista. Yksi meistä, joka elää KAPUA kalenterin päivä päivältä vähenevien luukkujen mukaan. On elänyt jo monta, monta kuukautta.

Blogeista on voinnut kuluneen vuoden aikana lukea hikisestä uurastuksesta kunnon kohottamisen eteen, rahan keräämisen vaikeudesta ja ihanuudesta. Välillä olemme kohonneet odotuksen ilmavirran nostamana korkeuksiin ja seuraavana päivänä vajonneet tekemättömänä odottavan puuhan ja toimen alle. Nepal, hyväntekeväisyyskeräys ja Mera Peak ovat lipsahtaneet puheissa jo niin usein, että työkaverien ja läheisten katse alkaa lasittua jo ennen kuin avaamme suumme. Me viisitoista olemme eläneet ja elämme parhaillaan intensiivistä aikaa.

Chek-in lista ennen matkaa tarkastettavista asioista yöpöydälle ja sitten on aika sanoa: "Olen human being, en human doing". Nyt riittää. Aion kurkkia kahdeksantoista viimeisen luukun taakse yksi kerrallaan, jännityksestä ja innosta kihisten. Aivan kuin lapsena ensimmäisen suklaajoulukalenterin luukkujen taakse. Riemumielin ja rennoin rantein.

Valmistautuminen seuraavaan päivään ja luukun aukaisemiseen alkaa jo illalla. Lämmitän saunan. Sytytän kynttilän. Himmennän valot ja vaiennan turhat äänet. Otan toiseen käteen kupin kuumaa teetä ja toiseen hyvän kirjan. Kääriydyn vilttiin ja rentoudun. Seuraavana aamuna herään tyytyväisenä siihen tietoon, että jälleen olemme päivän lähempänä tavoitettamme.

Olen otettu ja tyytyväinen kaikista heistä, jotka ovat osallistuneet tähän projektiin kuluneen vuoden aikana kuka minkäkin laisella panostuksella: lahjoittaen rahaa tai tavaroita, ostaen tuotteita, kannustaen huonona päivänä, iloinneet kanssani hyvänä päivänä ja eläneet rinnalla. Antaen meidän kaikkien kapuajien tuntea, että emme ole yksin.

Sallittehan silti, sen vuoksi ja kaikesta huolimatta, että vielä muutaman kerran lipsautan puheissani: Hyväntekeväisyyskeräys, Nepal ja Mera Peak... ja ostan kenties vielä yhdet sukat.. ihan vain varmuuden vuoksi. ;)

LAHJOITTAA SAA EDELLEEN! Kaikkien viidentoista profiilin kautta rahat ohjautuvat samaan pottiin. Yhteinen tavoite on edelleen se 100 000 euroa!!

Life is getting lighter

It’s been time since I posted something on this blog, call it a combination of “lack of inspiration” and too “busy at work”. But now I feel like sharing some thoughts since our D-Day is closing in.

A couple of weeks ago I handed in my work resignation, and as I’m writing this, I’m looking over an ocean of moving-boxes, book piles, clothing piles, sport equipment, you name it. I have no idea where I will be living, or working when I’m coming back from Nepal. It feels quite awesome not worrying about “earthly things” right now, because in less than a month the biggest adventure of my life (so far) is about to start.

The magnitude of Kapua and the impact that it will have on my life is slowly starting to get to me. A couple of days ago I had a “vaccine-orgy” for 250€, money well spent to become a Superhuman. However, I think I’m going to skip the malaria tablets. Apparently “some side effects” can occur e.g.: nausea, vomiting, diarrhea, stomach pain, loss of appetite, dizziness, drowsiness, headaches, insomnia, fatigue or weakness, fever, light-headedness, strange dreams and muscle aches. Hmm, I’ll rather take my chances and smack every mosquito I’ll encounter…

People have said to me many times that Kapua is a great initiative, and that they really envy what I’m doing and would also love to take time off to go on a similar adventure. But when I ask them why they don’t go on an adventure, or apply for Kapua next year, I always get the same answer: “Well, I don’t have the time” or “I don’t have the money right now”.

Well, here come some groundbreaking news; there will never be a perfect moment. Also, in fact, you do have the time and money to do what you want. It’s your life and it just depends on how you want to invest your time and money.

In a blog article, written in HBR-blog, Umair Haque said that “the "best" investment you can make isn't gold. It's the people you love, the dreams you have, and living a life that matters”. I could not agree more. What do you think would happen if everybody would invest in making each other happy and showing compassion to fellow human beings? Maybe I am just young and naive who wants to change the world. But the outcome is that it makes me and many others happy. Do you remember the feeling when you graduated from high school and felt that “here we come to save the world”? Why do people have to become so serious, some might even say, boring when they grow up?

Anyway, I recognize this blogpost is getting out of hand and perhaps too philosophical, so I will get back to you after I´ve had time to meditate over these issues the coming months…

Goodbye Stockholm, hello reality.

-Johannes

NEPAL MIELESSÄ

Enää 25 yötä siihen, kun KAPUA 2011 Nepal – ryhmä on lähtökuopissa Helsinki-Vantaan lentokentällä. Jännittäähän se jo! Pian olemme perillä tutustummassa avustuskohteisiin. Pääsemme esimerkiksi osallistumaan norsun lannasta tehtävän paperin valmistamiseen!

Matkavalmistelut kiihtyvät ja monenmoista alus-, väli- ja pääliasua tuntuu puuttuvan. Varustelussa olen yrittänyt panostaa laatuun ja kestävyyteen. Kuluttamisen puolustukseksi ajattelen, että varusteet kestävät vuosia ja tuottavat vielä monta kertaa iloa minulle. Uinuva kulutuskriitikkoni kysyy, miten voisi varmistua siitä, että tuotteet valmistetaan asiallisissa olosuhteissa. Voisiko joku valmistaja ottaa tästä markkinointivaltin itselleen?

Matkavalmistelujen lisäksi lähenee varainkeruun loppu. Keräystavoite on karttunut hienosti, mutta vielä tarvitaan lisäropoja keräykseen!

Mutta miksi juuri Nepaliin tulee kerätä varoja? Nepalissahan on tehty kehitysyhteistyötä pitkään. Vaikka maa onkin kehittynyt, siitä huolimatta maan sijainti, väestön etninen tausta, kasti ja sukupuoli vaikuttavat ihmisten elintasoon edelleen paljon. Inhimillisen kehityksen indeksillä (Human Development Index, HDI) mitattuna Nepal sijoittuu 169 maan joukossa sijalle 138. Tämä YK:n luoma indeksi mittaa valtioiden kehitysastetta terveyden, koulutuksen ja tulojen perusteella. Vertailun vuoksi; Suomi on tilastossa sijalla 16.

Vaikka Nepalissa köyhyys on viime vuosina vähentynyt, vajaa kolmannes asukkaista elää kansallisen köyhyysrajan alapuolella. Köyhyys on keskittynyt erityisesti maaseudulle, ja ero vauraan Katmandun laakson sekä muun maan välillä on huomattava. Maaseudulta puuttuvat yleisesti peruspalvelut, kuten terveys- ja koulutuspalvelut, juomavesi ja energia, tai niiden laatu on hyvin huono. Siksi.

Asioille voi kuitenkin tehdä jotain. Syyskuisessa Kapuajien tapaamisessa paljastui esimerkiksi, että WWF:n ja Väestöliiton yhteisessä hankkeessa on jo rakennettu kaivoja ja suodattimia ja tuettu vesitankin rakentamista kouluun ja koteihin. Yhteistyössä muiden rahoittajien kanssa on mikrolainojen avulla rakennettu jo 888 biokaasu-uunia!

Toivon, että mahdollisimman moni yritys ja yksityishenkilö, joka ei sitä ole vielä tehnyt, tukisi nyt keräystämme! Juuri nyt on mahdollista tukea hanketta, joka konkreettisella tavalla auttaa Nepalia, sen maaseudun ihmisiä ja upeaa luontoa!

Keräystämme voi ja kannattaa tukea lahjoittamalla haluamansa summan WWF:n tilille 405511-210669 viitteellä 1067.

Syysterkuin, Katja

Kuvat: Kapua 2008 Nepal

Lähteet: WWF:n ja Väestöliiton hankepäivitys 09/2011

Ulkoministeriö, kehitysviestintä

Suomi-Nepal Seura

Rauhallista viikonloppua :)

Eilen oli nimipäiväni ja joku KAPUAjista toivotti facebookissa minulle hyvää nimipäivää ja rauhallista viikonloppua... taisi laittaa viestin huumorimielellä :), sillä viikonloput ovat kaikkea muuta kuin rauhallista aikaa!

Perjantaina lopetin työpäiväni ajoissa, jotta pääsin paikallisen kaupan eteen hyvissä ajoin keräyslippaan kanssa. Seisoin siellä kylmissäni kaupan ovella 2,5 h. Satoi ja tuuli ... mietin, että kohtaamme varmasti samanlaista ja pahempaakin keliä Nepalin vuorella. Sisukkaasti seisoin siellä kunnes asiakasvirta alkoi tyrehtyä ja päätin lähteä kotiin saunan lämpöön. Nautin saunan lämmöstä varmasti yli tunnin, jotta lämpesin :) Meillä KAPUAjilla alkaa kohta aika, jolloin emme pääse saunaan, mutta onneksi Suomen Nepalin suurlähetystö on luvannut meille yhden saunaillan Katmandussa :) Kiitos heille siitä!

Lauantaina aamulla oli aikainen herätys, jotta ehdin tehdä vähän omiakin juttuja välillä. Sitten jälleen pariksi tunniksi lähikaupan eteen keräyslippaan kanssa. Mukavasti asiakkaat sinne tiputtelevat pikku hiljaa kolikoita ja lipas alkoi täyttyä. Parin tunnin keräyksen jälkeen oli aika hypätä autoon ja lähteä hakemaan Naantalista leffaillan suolaiset suupalat. Kun sieltä saavuin, oli jo kiire lähteä laittamaan opaskylttejä paikalleen leffaillan vieraita varten sekä järjestämään tapahtumanpaikkaa. Ystäväni oli antanut tilan käyttööni ja tuki näin KAPUA projektia.

Leffaillan aiheena oli tietysti KAPUA 2011 Nepal projekti ja samalla katsoimme leffan, mikä kertoi pienten tekojen merkityksestä. Paikalla oli pääasiassa tuttuja ja muutama asiasta kiinnostunut henkilö. Enemmänkin olisi tilaan mahtunut ja olisin mielelläni kertonut laajemmalle kuulijakunnalle projektistamme, mutta hyvä näinkin. Kiitos ystäville tuesta :)

Nyt kirjoitan blogia ja siten pitää vielä lastata auto kaikella lahjoituksena saadulla kirpparitavaralla. Herätys on klo 4.15 ja klo 4.45 lähden ajamaan kohti kirpparipaikkaa. Toivottavasti saan myytyä mahdollisimman paljon kirpputoritavaraa, koska kaikki myynnistä saadut eurot menevät KAPUA 2011 Nepal projektille :)

Sunnuntai-iltapäivä on sitten aivan omaa aikaa... ehkä vähän järjestelen loppuja kirpparijuttuja seuraavaa kirpputoria varten, haravoin lehtiä pihalta ja nautin syksystä :)

Vaikka välillä kiire pukkaa päälle, niin nautin kuitenkin tästä tekemisestä aivan valtavasti :). Tiedän, että jokainen meistä KAPUAjasta tekee täysillä tätä tärkeää työtä, jotta saavutamme 100 000€ tavoitteemme.

Ryhmän voima

Aika on siirtynyt lokakuun puolelle ja lähtöön on enään alle kuukausi aikaa. Aika on myös kulunut mielettömän nopeasti ja kesä meni huomaamatta ohi. Siihen on syynsä. Olen huomannut miten suuren väestömassan seassa olemme saman lailla ajatteleva ja yhteistä päämäärää tavoitteleva pieni ryhmä. Ryhmässä tuetaan ja kannustetaan toinen toisiaan. Täällä kotimaassa hanketyön merkeissä ja matkalla varmasti erityisesti fyysisten ponnistelujen aikana.

"Onnistuminen on sitä, että pidät siitä, mitä teet ja pidät siitä, miten sen teet."

Mietteitä keräyslippaan takaa

"Näinä taloudellisina aikoina" on välillä kovin haastavaa innostaa yrityksiä mukaan tukemaan KAPUAa tai muita varainkeruukohteita. Onneksi meillä kapuajilla on kuitenkin apunamme myös WWF:n keräyslipas ja siinä tuttu ja turvallinen panda-tarra, joka herättää ohikulkijoissa yleensä positiivisia mielikuvia. "Tosson pari egeä pandalle", sanoi eräskin lahjoittaja.

Keräyslippaan kanssa kauppakeskuksessa päivystäessä ehtii tavata monenlaisia ihmisiä, jutella monenlaisia juttuja ja ajatella monenlaisia ajatuksia. Vaikkapa tällaisia:

Ns. hissipitch, eli kahdenkymmenen sekunnin esittelypuhe on varainkerääjälle kullanarvoinen taito. Useimmat ihmiset kilauttavat kolikkonsa tutun järjestön lippaaseen sen enempää kyselemättä, mutta jotkut tahtovat tietää, mihin tarkoitukseen nyt kerätään. Silloin lyhyt ja ytimekäs, mieluiten yhden lauseen puhe on arvossaan. Omani menee aikalailla näin: "KAPUA-projekti kerää varoja WWF:n ja Väestöliiton yhteiseen hankkeeseen, jolla autetaan luontoa ja ihmisiä etelä-Nepalissa, Terainin alueella." Mikäli keskustelu jatkuu, kerron norsuista ja tiikereistä; salametsästäjistä, biokaasuyksiköistä ja vedenkeruualtaista; seksuaaliterveyskoulutuksista ja liikkuvista klinikoista.
Joskus joku jää juttelemaan pidemmäksikin aikaa; on ehkä käynyt Nepalissa tai lukenut kirjan vaikkapa Kirsti Kirjavaisesta, suomalaisesta kätilöstä, joka on tehnyt uraaurtavaa työtä Nepalissa jo yli kolmekymmentä vuotta. Kukaan ei ole kuitenkaan kyseenalaistanut keräystä, kohdetta tai meitä lippaidemme kanssa kauppojen edessä seisoskelevia kapuajia. Päinvastoin, ilahduttavan paljon tulee rohkaisun sanoja, "hyvää työtä" tai "siunausta". Se lämmittää; saa aikaan tunteen että minusta välitetään ja että työ jota teemme on tärkeää.

Jos lippaan kanssa viettää vaikkapa päivän, tulee kokeiltua monenlaista: kävelyä ja paikallaanseisomista; silmiinkatsomista ja ohikatsomista; hymyilyä ja vakavampaa ilmettä -mutta tekipä mitä tahansa, yleensä lahjoittajat tulevat joko täysin yllättävällä hetkellä tai sitten jo kaukana kukkaroaan avaten ja silmiin katsoen, hymyillen ja reippaasti kohti kävellen. Ihania hetkiä ovat ne, kun teini katsoo vähän ohi mutta tulee kohti ja ohimennessään ikään kuin
puolihuolimattomasti livauttaa rahaa lippaaseen tai ne lapset, jotka haluavat sinnikkäästi lahjoittaa ja kaivavat kolikot omasta pienestä kukkarostaan.

Semmoistakin tulee miettineeksi että missä norsun napa on; onko viisumihakemuksen kaikki liitteet jo hankittuna; montako eri heimoa Nepalissa asuu ja miten keräyslippaan kolina on ehkä maailman kaunein ääni. Se on toivon ääni.

Marika -kapuaja