Riittääkö vain kiitos?

Ensimmäiset eurot ovat kilahtaneet keräystililleni, luojan kiitos. Joku todellakin jakoi omastaan. Ja vielä aivan vapaaehtoisesti vailla vastinetta. Mieletöntä! Se on siis mahdollista, huomaan ajattelevani epäuskoisena. Valtaisaan kiitollisuuteeni sekoittuu ripaus helpotusta. Totta puhuen keräystavoite hirvitti. Minulla ei ollut aavistustakaan, miten onnistuisin keräämään riittävästi lahjoittajia. Seurasi heikottava epävarmuus, päästäänkö tässä edes alkuun. Yrittäjänä olen niin tottunut siihen, että asiakas haluaa aina rahalleen jotain vastineeksi. Joten tässä uudessa tilanteessa piisaa kyllä opettelemista. Riittääkö, jos rahalla saa vain kiitosta. Vai saako sillä kenties sittenkin jotain muutakin?

Tuo s-kirjaimeen päättyvä suomenkielen kummajainen on kaikessa yksinkertaisuudessaan kuitenkin varsin voimakas sana. Ainakin silloin kun se sisältää tunteen, johon sanalla viitataan. Tiedätkö sen tunteen, mitä tarkoitan? Se on se kokonaisvaltainen ylitsepyyhkivä helpotus, suunnaton arvostus siitä, että toinen uhrasi jotain omastaan odottamatta mitään takaisin. Esimerkiksi festareilla, kun joku päästä kilometrikaupalla aluetta kiertävässä vessajonossa eteensä, juuri kun meinaat haljeta. Kyllä se kiitos tulee silloin suoraa sydämestä. Kiitollisuus on universaalia ja toimii kaikilla kielillä, sen näkee silmistä ennen kuin suu edes hymyilee. Se on vastavuoroista. Se on jaettua. Se on yhteinen kokemus.

Suurin osa ehkä tietää myös, miltä tuntuu kun auttaa. Useimmiten odottamaton tilanne, jossa voi toimia arjen sankarina ilahduttaa auttajaakin. Siitä tulee hyvä mieli ja voimakas olo. Minun teollani on merkitys. Harvemmin sitä poimii ylös jonkun huomaamatta pudonneen hanskan tai kurottaa ojentamaa ylähyllyltä tavaran, jonne toinen ei yllä, koska odottaa saavansa siitä jotain takaisin. Kanssaihmisen hymy ja kiitos riittää valaisemaan avun tarjoajankin päivän.

Huomaan, että siltikin minun on vaikea pyytää. Suomalaisena olen tottunut siihen, että jokaisen tulisi pärjätä omillaan, eikä ajautua tilanteeseen, jossa tarvitsee apua. Vaikka kyse olisi pienestäkin, ystävällinen kanssasisar avaamassa ovea kun huomaa, että tasapainottelen valtavien kauppakassien kanssa rapun ovella ja kananmunat ovat vaarassa mätkähtää asfaltille. Saattaisin katsoa spontaania avun tarjoajaa kenties kulmieni alta hieman nolona, mutta kasvoni valaiseva hymyni kertoisi aidosta tunteestani. Kiitos kun teit mutkan omalla matkallasi ja pysähdyit auttamaan.

Kun meinaan tuntea vanhasta tottumuksesta syyllisyyttä ja häpeää siitä, että pyydän apua Nepaliin, että pyydän toista antamaan omastaan, ajattelen omaa sankariani. Sitä nuorta miestä, joka juoksi minut kiinni, kun olin unohtanut lompakkoni R-kioskin tiskille. Olin neuvoton tämän valtavan kiitollisuuteni äärellä, en voinut antaa hänelle mitään vastineeksi siitä, että hän oli pelastanut rahani, korttini, valokuvani ja päiväni. Hän vain hymyili ja sanoi, ”Ei kestä kiittää”.

Kiitosta ja apua ei voi palauttaa sen antajalle. Se laitetaan kiertoon ja uskotaan siihen, että se lopulta palautuu myös alkujuurilleen. Kiitos kaikille antajille ja auttajille, lupaan, että laitan saamani kiertoon. Tarjoan kinttujani kapuamaan yhteisen hyvän nimissä niin korkealle kuin vain jaksan.

kevätterkuin,
Nuppu

Ps. Seuraa seikkailua blogissani Kalliosta kukkulalle