Norsut syövät karkkia

”Varainkeruu”, ”lahjoitus” ja ”hyväntekeväisyys” ovat hyviä sanoja. Ainakin näitä sanoja käyttävät ihmiset ovat useimmiten hyvällä asialla.

Toisaalta, varsinkin tuo ”varainkeruu” on oikea kirosana. Sana saa monelta karvat pystyyn siinä pelossa, että joku hörhö yrittää pian syyllistää kerjätäkseen rahaa.

Varainkeruu on yksinkertainen, mutta vaikea asia.

Uskon, että ihmisellä on luonnollinen taipumus tai halu auttaa. Joillakin se on pinnalla ja toisilla hiukan pinnan alla, mutta olemassa. Jos esimerkiksi eksynyt lapsi etsii vanhempiaan, on lähes luonnotonta olla auttamatta.

Aina välillä jokin kuitenkin estää meitä auttamasta, vaikka vaistomme toimisikin. Jos juopunut kaduntallaaja pyytää muutamaa euroa, emme välttämättä avaa kukkaromme nyörejä. Jotenkin helpommalta tuntuisi hakea kaverille täytetty sämpylä, vaikka jää sekin useimmiten tekemättä. Mistä sitten on kyse?

Olen törmännyt samaan ilmiöön Kapua -projektin aikana. Ihmisten on aluksi vaikea luottaa, vaikka heillä ei olisikaan huonoja kokemuksia hyväntekeväisyydestä. Ongelmana ei ole halu auttaa tai sen puute. Uskon, että ongelmana on raha. Rahasta luopuminen ei vain yksinkertaisesti tyydytä vaistonvaraista tarvetta auttaa ja luottaminen on vaikeampaa.

Kun hyväntekeväisyyden välineenä on raha, on myös Kapuajan tehtävä vaikeampi. Lahjoittajalle on annettava kokemuksia ja järkisyitä, jotka tukevat päätöstä lähteä mukaan. Jaamme tai oikeastaan myymme sitä hyvää oloa, jonka itse saamme osallistumisesta Kapua-projektiin.

Kapuajana olemme siis onnekkaassa asemassa, sillä saamme auttaa lahjoittamalla omaa aikaamme ja tulemme näkemään työmme tuloksen. Ainakaan minun ei tarvitse kyseenalaistaa miksi tätä teen. Ja kyllä muidenkin luottamus kasvaa, kun he ymmärtävät, miksi Kapua tätä tekee.

”Kapuan avulla lehmästä tehdään biokaasuvoimala ja puunhalaaja, norsut syövät karkkia ja yrttipuska suojelee viljasatoa. Tule mukaan tukemaan!”

Eikös tämä kuulostakin oikealta Kapua -kieleltä?

Hauskoja hetkiä toivottaen!
Jere

Kansalaispelkuruudesta kansalaisrohkeuteen

Pysähdytkö kadulla auttamaan jos joku kaatuu? Huudatko huomiota herättävästi ihmisen perään, jolta on juuri tipahtanut toinen hanska kadulle? Puututko tilanteeseen, jossa toinen ihminen käyttäytyy pelottavasti toista, yleensä itseään pienempää kohtaan? Soitatko poliisit kun naapurissa on väkivaltatilanne? Painatko ratikan oven avaa-nappia kun joku juoksee ehtiäkseen vaunuun? Olitpa itse kyydissä tai pysäkillä odottamassa.

Vastausvaihtoehtoja on tasan kaksi: Kyllä tai ei. Jälkimmäiseen voi liittää erilaisia selityksiä, mutta kyllä-vastauksen kanssa päästää silti itsensä helpommalla: Kyllä, sillä minun kuuluu tehdä niin. Ei-vastaus on päinvastoin raskas. Vaikka kuinka ajattelee, että ei, joku muu hoitaa, jää mieleen silti epäilys: Mitä jos ei hoidakaan? Ehkä minun olisi pitänyt? Olisin voinut. Olisi pitänyt.

Huh, jo tilanteen kuvittelukin on raskasta, sillä tiedän miltä se tuntuu. Se, että jättää auttamatta, sydämen tai selkärangan tai oikeudenmukaisuuden tajun lähettämästä viestistä huolimatta. Siitä eräänlaisesta sisäisestä nytkähdyksestä huolimatta. Tiedän miltä se tuntuu kun jättää puuttumatta, joskus jopa yhdessä toisten kanssa, silloin kun kukaan meistä ympärillä olevista kanssaihmisistä ei tartu asiaan. Silloin kun olemme oikein porukalla ohi kulkijoita.

Jos elämässä jotain kadun, niin niitä tilanteita joissa olen jättänyt auttamatta toista ihmistä. Onneksi minulle tarjoutuu koko ajan uusia mahdollisuuksia, pienempiä ja isompia. Ja onneksi olen oppinut tottelemaan paremmin sitä pientä nytkähdystä joka tuntuu kumpuavan sisältäni automaattisesti, samalla kun aivoille vasta alkaa hahmottua, että tässähän voisi jotain tehdäkin. Yritän jatkuvasti opettaa itselleni, että sitä nytkähdystä pitää vain seurata. Uskon nimittäin, että se edustaa minussa ja jokaisessa meistä parasta, ihan ihmisyyden ydintä.

Uskon, että meissä kaikissa on sisäänrakennettuna oikein tekemisen vaisto. Toivon vain, että eläisimme hiukan enemmän sen varassa.