Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kapua. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kapua. Näytä kaikki tekstit

maanantai 12. joulukuuta 2011

Kotiinpaluun haikeus ja vaikeus


Vuorelle meneminen ei ole helppoa, mutta ei ole sieltä palaaminenkaan. On kulttuurishokkia,normaalielämän rutiineihin tottumisen hankaluutta, kotimaan pöpöt ja ennenkaikkea -ikävä vuorelle. Yöt kuluvat vuorilla, letkassa kävellessä; päivät jonkinlaisessa haavetilassa.

On hämmentävää miten vähän sitä miettiikään kolmessa viikossa kun pääasiallinen tekeminen on käveleminen. Askelta toisen eteen laittaessa ei juuri mieti mitään; lähinnä ajattelee ohimennen mihin seuraavan askelen asettaa, jotta käyttäisi mahdollisimman vähän ylimääräistä energiaa. Jos ihmisen elämän ja kuoleman määrittää sisäänhengityksen ja uloshengityksen välinen hetki ja jos musiikissa tärkeintä on tauko, kävellessä tärkeintä on kahden askelen väli.

Ajattelemattomuudessa lienee aina piillyt vaeltamisen viehätys. Käveleminen itsessään on tärkeintä -ei perillepääsy eikä se, mitä on kotona, vaan äärimmäisen yksinkertainen toiminta: jalan toisen eteen pistäminen. Parhaimmillaan siihen saa hypnoottisen rytmin, joka toistuu askel askelen jälkeen ja tunti toisensa perään. Ja pian huomaat olevasi uudessa kylässä, vuoren toisella puolen -nostat katseesi ja kohtaat jotain täysin uutta ja ihmeellistä. Olet tullut sinne ihan itse, kävelemällä, kenestäkään tai mistään muusta riippumattomana.

Kolme viikkoa käveltyään siitä on hankala päästää irti. Mieli miettii hyvin vastahakoisesti taas monimutkaisia työhaasteita, jouluaskareita, maailman uutistulvaa -tulee informaatioähky, ruokaähky ja tavaranpaljouden ähky. Muistaa koko ajan, miten hyvältä tuntui fyysinen rasitus ja sen jälkeinen ruoka ja uni -ja tyytyväisyys siitä että se oli kaikki, mitä tarvitsi tehdä.

Että pelkkä olemassaolo riitti.

Mutta vuoret säilyvät. Ne ovat olleet ennen meitä ja ovat meidän jälkeemme, ja ne odottavat.
Ennen uutta nousua voi muistella edellistä ja niitä askelten välejä: tuossa on matalampi askelma, tuohon asetan jalkani. En ahnehdi, en pyri enempään kuin pystyn, en riuhdo turhan takia. Astun hitaasti, hitaasti -bistadi, bistadi-, en nopeasti. Ei ole kiirettä, vuorelle ehtii aina.

Hitaasti arkeen tottuva
Kapuaja-Marika

maanantai 9. toukokuuta 2011

Mata Tirtha Puja - Äitienpäivä nepalilaiseen tapaan


Juhlistimme eilen äitienpäivää lounastamalla perheen kanssa Porvoon idyllisessä vanhassa kaupungissa. Auringon paistaessa lempeästi ja kirkkaasti maailman huolet tuntuivat kovin kaukaisilta istuskellessamme Porvoon tuomiokirkon edustalla lounaan jälkeen.

Seurasin mielenkiinnolla vaimoni ja aikuisen poikani kevyttä rupattelua ja sain taas todeta, että äidin ja lapsen suhteessa on jotain erityistä ja syvää. Jotain sellaista, joka liittyy elämän mysteeriin ja sen liekin ylläpitämiseen.

Ajatukseni lensivät Nepaliin ja jäin miettimään, että kuinka siellä vietetään äitienpäivää?

Nepalilaisessa yhteisössä perhettä ja äidin roolia perheen koossa pitävänä voimana on pidetty hyvin tärkeänä. Tämä johtuu paitsi uskonnollisesta kasvatuksesta, myös monista kymmenistä festivaaleista ja seremonioista, joissa perheet kokoontuvat yhteen ja täten vahvistavat tiiviitä perhesuhteita.

Ei olekaan kovin yllättävää, että Mata Tirtha Puja, äitienpäivä, on yksi Nepalin tärkeimmistä festivaaleista. Äitienpäivä ajoittuu huhti-toukokuun vaihteeseen ja tuolloin perheet kokoontuvat yhteiselle lounaalle äitien luokse juhlamielellä kunnioittamaan ja kiittämään äitejään.

Ne perheet, joilla ei enää ole äitiä, vaeltavat Katmandun lähelle Mata Tirthaan (Mata=äiti, Tirtha=pyhiinvaellus) siinä uskossa, että käynti ja kylpeminen tässä pyhässä paikassa antaa rauhan heidän edesmenneiden äitiensä sieluille. Vanhojen kirjoitusten mukaan äitienpäivänä köyhille annettu lahjoitus tavoittaa äidin taivaallisen kodin ja lahjoituksen tekijää siunataan onnellisella elämällä.

Äitien asema on siis tärkeä ja sitä vaalitaan Nepalissa, mutta valitettavan usein äidiksi tullaan varsinkin köyhällä Terain maaseudulla melko nuorena ja äidin osa on kovin raskas. Avioitumisen keski-ikä naisten keskuudessa on 16,7 vuotta nuorimpien ollessa vasta 13-vuotiaita avioituessaan. Äideiksi tullaan keskimäärin 18 vuoden iässä, jos synnytyksestä selvitään hengissä. Maaseudulla on kuulemma sanonta, että raskaus on uhkapeliä kuoleman kanssa.

Synnytyksistä 81 % tapahtuu kotona ja koulutettua henkilökuntaa on läsnä vain joka seitsemännessä synnytyksessä. Aviomies tekee usein viime kädessä päätöksen siitä, että tarvitaanko ulkopuolista ammattiapua. Äitiyskuolleisuusluvut ovat Nepalissa hälyttävän korkealla. Yli 800 naista kuolee raskaudesta johtuvista syistä 100 000 synnytystä kohden Suomessa vastaavan luvun ollessa 7.

Ja kun nuori äiti on selvinnyt nuorena naimisesta ja synnytyksestä hengissä, niin hänen taakkansa jatkuu raskaana. Monipäisen lapsikatraan hoitaminen, puiden nouto, ruuan valmistaminen ja niukasta elannosta kärsiminen ovat nepalilaisen maaseudulla asuvan lukutaidottoman nuoren äidin arkipäivää. Äitienpäivä on juhla, jolloin arkea voi paeta hetkeksi.

KAPUAn yhteistyöjärjestöjen, Väestöliiton ja WWF Suomen yhteinen hanke Nepalissa pureutuu erityisesti naisten aseman parantamiseen Nepalin köyhällä maaseudulla.

Osallistumalla tähän hyväntekeväisyyshankkeeseen voit vähentää nepalilaisen äidin taakkaa ja teet äidit entistä iloisemmaksi Mata Tirtha Pujana.

Hyvää kesän odotusta!

Kapuaja-Kalle

keskiviikko 4. toukokuuta 2011

Pikkuriikkisen äitiysterveydestä

Kapua-hankkeessa mukanaolo tuo mukanaan valtavasti uusia kokemuksia. Niistä yksi on blogin kirjoittaminen yhdessä muiden kanssakapuajien kanssa. Siis härkää sarvista ja elämäni ensimmäistä blogitekstiä tuottamaan!

Tyhjän kuvaruudun tuskaa helpottaakseni päätin, että aloitan kirjoittamalla vähän siitä mikä minua vuoden 2011 Kapua -hankkeessa kosketti niin, että päätin hakea mukaan. Vuoden 2011 hankehan yhdistää erinomaisella tavalla kahden erillisen järjestön, Suomen WWF:n ja Väestöliiton, projektit. Yhdessä tekemällä tehdään enemmän hyvää!

Suomessa vauvojen ja äitien terveydenhuolto on tänä päivänä yleisesti erinomaisella tasolla. Neuvolapalvelut ovat kaikkien odottavien äitien ja pienten lasten saatavilla. Lapset syntyvät vain harvoin muualla kuin sairaaloissa, joten Suomessa synnyttäjillä on ammattitaitoinen henkilökunta seuraamassa ja avustamassa synnytyksessä. Äitiyskuolleisuus onkin Suomessa yhdessä muiden Pohjoismaiden kanssa kansainvälisesti vertaillen matalimmalla tasolla, sillä Väestöliiton julkaisun "Politiikkaa ja työtä kestävän kehityksen puolesta - suomalaisia saavutuksia" mukaan Suomessa kuolee alle kymmenen 100 000 elävänä syntyvää kohden. Toki jokainen kuolema on turha ja kehittämisen varaa on aina, mutta globaalisti voimme Suomessa varmasti asiantilaan olla tyytyväisiä.

Aina ei kuitenkaan ole ollut näin. Sotien jälkeen 1940-luvulla Suomessakin äitiyskuolleisuus oli ongelma: noin 300 kuollutta 100 000 elävänä syntynyttä kohden. Asialle alettiin kuitenkin konkreettisesti tehdä jotain. Vuonna 1944 astui voimaan laki kunnallisista äitiys- ja lastenneuvoloista, jonka mukaan jokaisella paikkakunnalla tuli tästedes olla äitiys- ja lastenneuvola. Lailla saatiinkin aikaan hyviä tuloksia, sillä neuvoloiden määrä kymmenkertaistui muutamassa vuodessa.

Valitettavasti esimerkiksi neuvolatoiminta ei ole itsestäänselvyys kehittyvien maiden naisille ja lapsille. Kehitysmaassa lapsen saanti on edelleen yleisin kuolinsyy lisääntymisikäisille naisille. Raskauden ja synnytyksen aiheuttamien kuolemien ehkäisyyn on kuitenkin keinoja, sillä varmasti suurin osa näistä kuolemista voitaisiin estää oikea-aikaisella ja oikealla hoidolla. Suomen äitiyskuolleisuutta kuvaavat luvut 1940-luvulta vastaavat sitä, miltä tilanne näyttää tällä hetkellä esimerkiksi Pakistanissa. Huolimatta siitä, että äitiysterveyden kehittäminen on ollut monenkin järjestön agendalla, kuolee mm. UNFPA:n tilastojen mukaan raskauteen ja synnytykseen noin 550 00o tyttöä ja naista vuodessa. Yhdessä sukupolvessa menetetään siis 10 miljoonaa naista raskauden ja synnytyksen seurauksena. Päivittäin yli tuhat perhettä menettää äidin, vaimon, siskon tai tyttären ja miljoonia lapsia jää vuosittain orvoiksi. Ja nämä ovat vasta tilastoituja kuolemia. Puhumattakaan sitten raskauden ja synnytyksen aiheuttamista vammoista, jotka vaikuttavat miljoonien naisten elämään. Pahin tilanne on Afrikan mantereella Saharan eteläpuolella ja toisaalta Etelä-Aasiassa.

Kapua kerää tänä vuonna varoja mm. sille työlle, jota Väestöliitto tekee äitiysterveyden lisäämiseksi Nepalissa. Kapuamme mm. siksi, että raskaana olevilla nepalilaisilla syrjäseuduillakin asuvilla naisilla olisi mahdollisuus päästä ammattitaitoisen terveydenhuollon pariin jo odotusaikana. Vuodelta 2008 oleva UNFPA:n tilasto kertoo, että kun Suomessa koulutetun henkilökunnan läsnäoloprosentti synnytyksessä oli 100 prosenttia oli vastaava luku Nepalissa 19.

Aika karua. Näihin lukuihin törmättyäni tiesin, miksi haluan olla mukana juuri tämän vuoden Kapua-hankkeessa.

Seuraavassa blogikirjoituksessani taidan kertoa siitä, miten tutustumiseni WWF:n tekemään työhön Nepalissa on alkanut. Siihen asti kaikille iloa ja valoa!

Salla

perjantai 15. huhtikuuta 2011

"Uskalla jäädä koukkuun vapaaehtoistoimintaan"

sanoi Tasavallan presidentti Tarja halonen avatessaan vapaaehtoistoiminnan vuoden haastekampanjan maaliskuussa. Sitä minä tässä nyt yritän tehdä. Uskaltaa. Koukkuun olen jo jäänyt niin tiukasti ettei irti pyristely enää auta. Eikä hurjista tunnemyrskyistä huolimatta ole haluakaan pyristellä. Aikaisemmissa blogeissa jo kapuajaniystäväni ovat kertoneet aivan saman suuntaisista tunteista, joita omassa sielussakin parhaillaan myllää. Mera Peakin huippu on olemassa, google earthkin sen todistaa. Huippu tulee olemaan piste monen kuukauden työlle, jota eniten on käyty oman itseni kanssa.

Sähköposti, jossa kerrottiin, että juuri Minut on valittu mukaan tämän vuoden KAPUA projektiin laukaisi halun hyppiä ja pomppia onnesta. Haave päästä Nepaliin, tehdä jotain itse kehitysmaan ja sen ihmisten hyväksi oli toteutumassa. Aika ennen ensimmäistä tapaamista ja rahankeruun aloittamista oli onnellista aikaa. Pohdin kuitenkin mielessäni onko tunteeni oikeutettu. Saako tuntea onnellisuutta, jos toisella puolella maailmaa on kova hätä? Psykiatri ja filosofista vastaanottoa pitävä Antti Mattila vastaa kysymykseen näin: " Jos onnea häiritsee huono omatunto siitä, että täällä meillä asiat ovat paljon paremmin kuin heillä siellä, pohdi miksi tunnet syyllisyyttä. Oletko todella tehnyt jotakin, joka on aiheuttanut hätätilan? Jos et, ei ole syytä antaa turhalle syyllisyydelle tilaa. Ole onnellinen, mutta voit myös auttaa. Onni saattaa auttaessa jopa lisääntyä"

Minä pidin kynsin ja hampain kiinni tuosta viimeisestä lauseesta! Rahan keräämisen aloittaminen loi yllättävän paineen vuoden kiireisimpään työsesonkiaikaan. Meillä kapuajilla ei olekaan pelkästään vapaaehtoistyö, aikaisempiin projekteihin tutustuminen ja huipulle kiipeäminen niitä tavoitteita ja kalenteriin merkittyjä asioita. Kapuan sivuilta löytyy lisäksi viikoittain päivittyvä mittari, josta näkyy jokaisen kapuajan tilille kerätty rahamäärä. Oma onnellisuusmittarini pomppi muutaman päivän laidasta laitaan kun kauhulla kävin kurkkimassa joko mittari on ensimmäisen kerran päivitetty. Alkoi heräämään syyllisyys siitä olenko muistanut herätellä jo sopivan määrän ihmisiä osallistumaan keräykseen.

Olin eilisen ja tämän päivän työmatkalla ja mukanani messupöydän kulmalla oli laillinen keräyslipas mahdollisia lahjoittajia varten. Pois lähtiessäni kannoin tavaroita autolle lipas kädessäni, kun joku tarttui ranteeseeni. Nuori opiskelija, joka oli käynnyt aikaisemmin juttelemassa kanssani kysyi olenko keräämässä WWF:lle rahaa. Kerroin että tavallaan kyllä, projektissamme on mukana myös Väestöliitto. Kerroin muutamalla lauseella mitä varten rahaa kerätään ja mikä on oma roolini keräyksessä. Nuori harmitteli, ettei ollut aikaisemmin huomannut lipasta, kääntyi kannoillaan ja kävi tuomassa opiskelutoverinsa lippaani luo. Jokainen heistä antoi ainoat taskussaan olevat kolikot keräykseen. Ensin olin onnellinen jälleen. Sitten noloissani. Eihän sitä rahaa kerätä sitä varten, että minun nimeni alla oleva mittari värähtäisi ja lopulta nimikkotilille saataisiin 6462 euroa! Rahaa kerätään jotta kaikkien meidän kapuajien yhteinen potti auttaa WWF:n ja Väestöliiton projektien kautta Nepalin luontoa ja ihmisiä. Tärkeää on myös, että tietoisuus ja sanoma leviävät, sekä se, että ihmiset jotka haluavat auttaa ja osallistua keräykseen, voivat halutessaan niin myös tehdä. Mittareista viis!! Aion käyttää erilaisia rahankeräysmenetelmiä parhaani mukaan lähtöpäiväämme saakka, hankkia lisää tietoa ja jakaa sitä jokaiselle joka haluaa kuunnella. Nauttia edelleen siitä kuinka onnellinen olen tästä projektista ja aion pitää huolen että onnellisuuteni myös lisääntyy. Ilman syyllisyyttä.

Odotellessa seuraavaa henkilökohtaista kasvun paikkaa aion noudattaa mahdollisimman kirjaimellisesti saamaani kunto-ohjelmaa. Kevääseen heräävä luonto, raitis ilma ja kuntoilu laittavat asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Löytäkäämme lenkkipoluilta hyviä oivalluksia siitä, miksi on niin hyvä jäädä koukkuun vapaaehtoistoimintaan!

keskiviikko 13. huhtikuuta 2011

Avoin mieli, toteutunut tavoite.

Muutama vuosi sitten kuulin projektista nimeltä KAPUA. Aika-ajoin seurailin projektin kulkua sivusilmällä ja nyt muutaman vuoden jälkeen tuntuu yllättävältä, mutta erittäin antoisalta olla mukana samaisessa hankkeessa. Ryhmän positiivinen ja kannustava henki nostaa mielialaa korkealle. Tältä pohjalta on hyvä lähteä eteenpäin omissa henkilökohtaisissa tavoitteissaan.

Osallistuessani varainhankintaan nostaa projekti kieltämättä jännittävät, jopa hermostuneet tunteet pintaan. Pitäisikö minun kohdata suuria vaikuttajia, yritysten johtajia jopa kasvotusten ja saada heidät kiinnostumaan Nepalista sekä tuon niin kaukaisen väestön elinolosuhteista? Ja antaa heille vielä perustelut miksi lähteä mukaan yhteistyöhön. Enhän minä ole esiintyjätyyppiä. Ja jännittääkin. Kuitenkin mitä pidemmälle asiaa ajattelen ja mitä enemmän tietoisuuteni kohdemaasta lisääntyy, sitä tärkeämmäksi näen velvollisuutemme pyrkiä vaikuttamaan. Eräs toimittaja kysyi minulta, että onko ihmisten suhtautuminen asiaamme nostanut kyynisyyden pintaan. Vaikka olen itsekin vain yksi ihminen, toivon voivani innostaa muita ihmisiä tulemaan mukaan seuraamaan hanketta avoimin mielin. Sillä mielellä ainakin pyrin itse heitä kohtaamaan.

Matkan fyysinen osuus tulee ajankohtaiseksi vasta myöhemmin marraskuussa kun ryhmämme lähtee kiipeämään vuoren nyppylälle Himalajalla avustuskohteessa vierailun jälkeen. Jotakin mitä en osannut odottaa tapahtuvaksi omalle kohdalleni näin pian elämäni varrella. Toki tuo kohde on, voisiko sanoa kiipeilijän ja vaeltajan mekka, ja sinne pääsyä odottaa. Kulttuurin monimuotoisuutta unohtamatta. Ryhmämme jäsenten tekemä kuntotesti ja siitä saadut tulokset antavat osviittaa eteen päin. Tämä luo tavoitteet, joka taas lisää motivaatiota parantaa omaa kuntoa.

Avustuskohteen elinolot tuntuvat vielä hyvin kaukaisilta, vaikka tämä herättää paljon ajatuksia ja mietteitä jo nyt omassa mielessä. Valokuvien, luentomateriaalien ja itse hankittujen perustietojen pohjalta muodostunut kuva varmasti muuttuu monesti matkan varrella ja jää mieleeni pysyvästi. Aina ensimmäisestä KAPUA-tapaamisesta sinne vuorelta alas laskeutumiseen saakka.

Näitä ajatuksia pui mielessään lomalainen tunturissa.
Innostuneita yhteistyötahoja täällä Suomessa ja makoisia maisemia Himalajan nyppylöillä odotellessa.

Vesa

maanantai 11. huhtikuuta 2011

Pää täynnä kapuamista

Perjantaina Sipe kirjoitti KAPUA -blogissa vaelluksen henkisestä alkamisesta ja ajatusten täyttymisestä KAPUAmisajatuksilla. Huomasin saman itsessäni viikonloppuna: rämmin koiran perässä keväisillä pelloilla, mutta ajatukseni pyörivät jatkuvasti Nepalissa ja siihen liittyvissä asioissa: varainkeruussa, kunnonkohotuksessa ja tulevassa vaelluksessa.

Ahdisti.

Kaikkien aiempien kapuajien kirjoituksista olin saanut sen kuvan että KAPUA on mahtava kokemus, kertakaikkiaan hieno matka ja haaste. Ja minua ahdisti. Olen toki keskimääräistä herkempi (tai ehkä kuitenkin ihan normaaliherkkä) stressaamaan: tunnen syyllisyyttä jos missaan pyykkipäivän tai perun tapaamisen. Ei siis ollut varmaankaan mikään ihme että koin no, vuoren kokoisen velvollisuudentaakan laskeutuneen harteilleni, eikä se taakka liittynyt pelkästään maailmanparannukseen.

En ole koskaan ollut mikään välineurheilija ja muutenkin olen elämässäni yltiöpäistä kamanhaalimista vastaan. Ensimmäisenä KAPUA-kokoontumis- ja koulutusviikonloppuna sain käteeni kyynärvarren mittaisen listan vuorivaelluksella tarvittavista varusteista. Arvelin ettei vanha ja uskollinen, veden- ja tuulenpitävä fleecetakkini vastaa vedenpitävää kuoriasua, ja tiesin ettei makuupussini ole neljänvuodenajan pussi vaikka sillä suomalaisella majakalla pärjääkin. Ruksitin listasta kolme jo omistamaani varustetta: otsalamppu, untuvatakki ja intialainen munalukko. Sitten kuulin että halpa otsalamppu lakkaa toimimasta suurinpiirtein ensimmäisenä päivänä ohuessa ilmanalassa ja masennuin lisää. Omistin listalta kaksi tarvittavaa varustetta.

Koulutusviikonloppua seuraavalla viikolla kuljin urheilu- ja retkeilyvälineliikkeissä vertailemassa
hintoja. Bambuiset vaellussukat maksoivat tarjouksessa 17,90€/pari -vuorivaelluskoulutuksessa kuulimme että hyvä määrä reissulla on kahdeksan paria. Juomapulloni ja termospulloni olivat aivan vääränlaiset, kaikki reppuni ja rinkkani joko liian pieniä tai liian isoja.
Tekniset alusasut, silkkiset sisäpussit ja neloskategorian aurinkolasit pyörivät mielessäni päivittäin. Varsinaiset vuorikiipeilyvarusteet saisi kuitenkin vuokrattua, luojan kiitos. En ole koskaan halunnut varastooni tavaraa jota käytän kerran kolmessakymmenessäyhdeksässä vuodessa. (Vaikka mistä sen tietää, ehkä kiipeän tästä lähtien vuosittain vuorelle, parhaimpina kahdelle.)

Aikani tuskailtuani ja siinä tuskaillessa mulahdettuani sohjoiseen tulvaojaan päätin ajatella jotain muuta. Jotain positiivista. Ajattelin että jos minä haluan antaa ilolla pankkiautomaatilla asioidessani euron hyväntekeväisyyteen, varmasti samanlaisia ihmisiä on muitakin. Ja että jos sitkeästi etsisin, löytäisin ne ihmiset. Olihan meitä jo viisitoista samanlaista tässä projektissa, ja jos ajattelee kaikkia hakijoita vuosien varrella, meitä on jo monta sataa.
Ja sitten ajattelin että jos hyväntekeväisyyden suhteen meitä samanhenkisiä ihmisiä on satoja, varmasti on muitakin kamanhaalimista vastustavia. Kalsarit ja sukat ostaisin mielelläni, mutta vaellussauvat tai laskettelulasit voisin varmasti lainata. Ja kun seuraavana päivänä töissä aloitin joka-aamuisen kapuamispuheeni, yksi kollegoistani kertoi juuri ajatelleensa minua ja vuorivaellustani puhalleltuaan varastossa pölyjä rinkkansa päältä. Löysin myös www.kuinoma.fi -sivuston. Murheeni tavarakasasta tuntui heti pienemmältä ja varainkeruukin vähän helpommalta haasteelta.

Niin se menee. Kun pyytää, saa yleensä vastauksen. Minä olen iltaisin jo harjoitellut lyhyttä mutta ytimekästä varainkeruupuhetta, sellaista, minkä ehtii huikata keräyslippaan ja hymyn kera: "Hei. WWF:n ja Väestoliiton KAPUA-projekti kerää varoja Nepaliin. Haluatteko lahjoittaa?" Huomenna pidän ensimmäisen KAPUA-esitykseni. Matka on todellakin alkanut.

Marika,
pää (ja sydän) täynnänsä kapuamisajatuksia

perjantai 24. syyskuuta 2010

2 nights to go

So here I am, with a pile of different things that I am supposed to squeeze into my backbag; footballs for local kids, suntan lotions, sleeping bag, sleeping mattress, malaria pills, torch, batteries, salmiakki (the finnish liquerish sweet which one cannot survive without), hiking gear, swimming gear, all cameras and batteries and chargers, all other pills, some clothing for hot evenings etc etc. It is seldom one prepares for something this thoroughly, it is tough to recall even from my own life where I would have had 9 months this kind of clear goal in my head. OK, 2 occasions; pregnancy and while trying to get into law school. Anyhow this is quite rare in today's world where the cycles of things happening are quite short and sudden, especially in working life. 

Like Kaarina kapuaja said, also for me the mental preparation has become more important the closer we are getting to take-off. I find us all quite brave to be able to face the reality at the Family Federation's site. At least for us non-doctors nor nurses this may be something that changes something in our minds and souls altogether. It is difficult to even imagine what we may encounter. On the other hand I am also eager to see the happy kids around, all the good that has been achieved and of course the sports part will be fun.

I already want to express my huge thanks to all my supporters during these 9 months. I may have reached today my personal target 6000 euros for Malawi mothers, anyhow  it will be fulfilled during the trip I know. Warm thanks to MIC and Rainer, Tamarindo and Jaana, Vanajanlinna and Pekka&Maarit,  Viinitkotiin.com and Petra and you all wonderful individuals who made this possible. And not to mention my other half Anssi who has helped me enormously in fund raising efforts and encouraged during the times of disbelief. 

I am proud and happy that people care.

Now it is time for me to go and meet the press at Family Federation's premises! Hope there will be some present!

Pls follow our trip adventures via these internet pages in Matkaohjelma (Itenerary) part as we may not be able to upload Facebook for example. Will report more after trip!