Pää täynnä kapuamista

Perjantaina Sipe kirjoitti KAPUA -blogissa vaelluksen henkisestä alkamisesta ja ajatusten täyttymisestä KAPUAmisajatuksilla. Huomasin saman itsessäni viikonloppuna: rämmin koiran perässä keväisillä pelloilla, mutta ajatukseni pyörivät jatkuvasti Nepalissa ja siihen liittyvissä asioissa: varainkeruussa, kunnonkohotuksessa ja tulevassa vaelluksessa.

Ahdisti.

Kaikkien aiempien kapuajien kirjoituksista olin saanut sen kuvan että KAPUA on mahtava kokemus, kertakaikkiaan hieno matka ja haaste. Ja minua ahdisti. Olen toki keskimääräistä herkempi (tai ehkä kuitenkin ihan normaaliherkkä) stressaamaan: tunnen syyllisyyttä jos missaan pyykkipäivän tai perun tapaamisen. Ei siis ollut varmaankaan mikään ihme että koin no, vuoren kokoisen velvollisuudentaakan laskeutuneen harteilleni, eikä se taakka liittynyt pelkästään maailmanparannukseen.

En ole koskaan ollut mikään välineurheilija ja muutenkin olen elämässäni yltiöpäistä kamanhaalimista vastaan. Ensimmäisenä KAPUA-kokoontumis- ja koulutusviikonloppuna sain käteeni kyynärvarren mittaisen listan vuorivaelluksella tarvittavista varusteista. Arvelin ettei vanha ja uskollinen, veden- ja tuulenpitävä fleecetakkini vastaa vedenpitävää kuoriasua, ja tiesin ettei makuupussini ole neljänvuodenajan pussi vaikka sillä suomalaisella majakalla pärjääkin. Ruksitin listasta kolme jo omistamaani varustetta: otsalamppu, untuvatakki ja intialainen munalukko. Sitten kuulin että halpa otsalamppu lakkaa toimimasta suurinpiirtein ensimmäisenä päivänä ohuessa ilmanalassa ja masennuin lisää. Omistin listalta kaksi tarvittavaa varustetta.

Koulutusviikonloppua seuraavalla viikolla kuljin urheilu- ja retkeilyvälineliikkeissä vertailemassa
hintoja. Bambuiset vaellussukat maksoivat tarjouksessa 17,90€/pari -vuorivaelluskoulutuksessa kuulimme että hyvä määrä reissulla on kahdeksan paria. Juomapulloni ja termospulloni olivat aivan vääränlaiset, kaikki reppuni ja rinkkani joko liian pieniä tai liian isoja.
Tekniset alusasut, silkkiset sisäpussit ja neloskategorian aurinkolasit pyörivät mielessäni päivittäin. Varsinaiset vuorikiipeilyvarusteet saisi kuitenkin vuokrattua, luojan kiitos. En ole koskaan halunnut varastooni tavaraa jota käytän kerran kolmessakymmenessäyhdeksässä vuodessa. (Vaikka mistä sen tietää, ehkä kiipeän tästä lähtien vuosittain vuorelle, parhaimpina kahdelle.)

Aikani tuskailtuani ja siinä tuskaillessa mulahdettuani sohjoiseen tulvaojaan päätin ajatella jotain muuta. Jotain positiivista. Ajattelin että jos minä haluan antaa ilolla pankkiautomaatilla asioidessani euron hyväntekeväisyyteen, varmasti samanlaisia ihmisiä on muitakin. Ja että jos sitkeästi etsisin, löytäisin ne ihmiset. Olihan meitä jo viisitoista samanlaista tässä projektissa, ja jos ajattelee kaikkia hakijoita vuosien varrella, meitä on jo monta sataa.
Ja sitten ajattelin että jos hyväntekeväisyyden suhteen meitä samanhenkisiä ihmisiä on satoja, varmasti on muitakin kamanhaalimista vastustavia. Kalsarit ja sukat ostaisin mielelläni, mutta vaellussauvat tai laskettelulasit voisin varmasti lainata. Ja kun seuraavana päivänä töissä aloitin joka-aamuisen kapuamispuheeni, yksi kollegoistani kertoi juuri ajatelleensa minua ja vuorivaellustani puhalleltuaan varastossa pölyjä rinkkansa päältä. Löysin myös www.kuinoma.fi -sivuston. Murheeni tavarakasasta tuntui heti pienemmältä ja varainkeruukin vähän helpommalta haasteelta.

Niin se menee. Kun pyytää, saa yleensä vastauksen. Minä olen iltaisin jo harjoitellut lyhyttä mutta ytimekästä varainkeruupuhetta, sellaista, minkä ehtii huikata keräyslippaan ja hymyn kera: "Hei. WWF:n ja Väestoliiton KAPUA-projekti kerää varoja Nepaliin. Haluatteko lahjoittaa?" Huomenna pidän ensimmäisen KAPUA-esitykseni. Matka on todellakin alkanut.

Marika,
pää (ja sydän) täynnänsä kapuamisajatuksia

Ystäväni, olet äiti ja elossa

"Olen halunnut pitkään tehdä jotain konkreettista muiden, tässä hetkessä aika kaukaisiltakin tuntuvien ihmisten hyväksi." Näin kirjoitin yhdeksän kuukautta sitten motiivistani hakea mukaan Kapua-joukkueeseen.

Kapuamisen aikana ymmärrykseni Malawin äitiysterveyden parantamisen merkityksestä on syventynyt valtavasti. Tajusin, että ilman olemassa olevaa suomalaista äitiysterveydenhoitoa, moni ystävistäni ei enää olisi elossa. He olisivat äitejä, mutta juuri sen takia he eivät enää olisi keskuudessamme. Todella kamala ajatus.

Moni suomalainen nainen kokee vaikean synnytyksen. Ilman sairaalahoitoa he eivät aina selviytyisi synnytyksestään. Meillä Suomessakin olisi siis paljon enemmän äidittömiä lapsia ja leski-isiä.

Tämän ajatuksen ymmärtäminen toi malawilaiset lähelle - ilman, että olen heidän luonaan vielä käynytkään.

Nyt Malawiin lähdön aattona voin jo todeta, että tämä on ollut elämäni matka.

Kapuan alussa kirjoitin myös: "Uskon kyllä, että KAPUA auttaa ihmisiä ihan lähelläkin. Eikös yhdessä tekeminen ja auttaminen ole jokaiselle tärkeää?"

Kyllä se on. Yhdeksän kuukautta ja 60 000 euroa rikkaampina Kapua Malawi 2010-joukkue lähtee huomenna viemään avun lyhentämättömänä perille.

Kiitos.