Minulla on kotipihassa pieni kivipuutarha. Tein pihassani kevätsiivoja ja katseeni pysähtyi vähän väliä pieniin pyöreisiin kiviin. Ne toivat mieleeni eräät toiset pyöreät pienet virtaavan veden siloittavat kivet. Minua on puhutellut voimakkaasti Suomen Kuvalehden kuukauden takaisessa numerossa 16-17 ollut kirjoitus Tulevaisuus siruina, tarina nepalilaisesta kivenhakkaajien kylästä.
Siinä kerrottiin kivenhakkaajanaisesta Sunitasta, joka hakkaa joenpohjasta keräämistään kivistä vasaralla sepeliä teiden rakennusaineeksi. Hän hakkaa kiviä sirpaleiksi seitsemänä päivänä viikossa aamusta iltaan yhdessä lastensa kanssa. Hän on tehnyt sitä työtä jo 15 vuotta. Hän saa työstään palkkaa euron päivässä. Sunitan suurin huoli on, että kivet alkavat loppua joenpohjasta.
Pihani pyöreät kivet vaativat minua kokeilemaan Sunitan työtä. Otin pienen kasan pyöreitä kiviä ja hain vasaran. Hakkasin ja hakkasin, sain aikaan muutaman sirun.
Seuraava ajatus oli, että sepelin tekemiseen pitäisi saada kone, joka tekisi tämän raskaan työn. Mutta mitä sitten tapahtuisi Sunitalle, lukutaidottomalle köyhälle naiselle?
Tähän ei ole vastausta. Asiat eivät ole yksinkertaisia. Sunitan tarina vahvistaa ajatustani, unelmaani oman vaellukseni merkityksestä ja tarkoituksesta auttaa kapuamalla kanssasisaria Nepalissa.
"Mitä lähemmäksi unelmaansa pääsee, sitä enemmän elämäntiestä tulee todellinen olemassaolon tarkoitus." -Coelho-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti