"Kuinka voit?"

Olin kävelemässä yhden kässäriryhmän tapaamiseen eilen illalla, kun Sellon edustalla vastaan kiiruhti teini-ikäinen, hymyilevä tyttö. Ajattelin aluksi, että hän tulee pummaamaan tupakkaa tai rahaa ja olin varautunut jo torjumaan hänen pyyntönsä. Sen sijaan hän halusikin tietää, että voinko hyvin ja halusi toivottaa hyvää iltaa. Teini oli päättänyt, että hän kysyy jokaiselta ohikulkijalta, kuinka he voivat. "Hmmhh, mitä se hänelle kuuluu ja aika erikoista", ajattelin ensin.

Tyttö, joka ei selvästi ollut minkään huumaavaan aineen vaikutuksen alainen, esitti kuitenkin kysymyksensä niin vilpittömästi ja luonnollisesti, ilman ilkkua ja ironiaa, joten kerroin voivani oikein hyvin. Olinhan käynyt päivällä hierottavana ja menossa tekemään jotain innostavaa kivan porukan kanssa. Vastavuoroisesti kysyin, miten hän itse voi ja toivottelin hänelle mukavaa iltaa ja tunsin häpeää siitä, että olin ajatellut ennakkoluuloisesti ja asenteellisesti alunperin. Lyhyen kohtaamisen jälkeen tyttö palasi ystäviensä luokse ja minä jatkoin hyvillä mielin hidasta etenemistäni kohti tapaamista.

Kuukausi sitten matkalla Helsinkiin istuin bussissa invalidipaikalla kyynärsauvoineni ja ortooseineni, kun nuori taidetta opiskeleva äiti kyseli, että saisiko hän istua viereeni, vaikka kyseessä on invalidipaikka. "Mikäs siinä, saa näillekin paikoille istua, vaikka ei olisikaan invalidi, ole hyvä vaan", sanoin. Selailin siinä sitten kalenteriani, yritin pysyä omissa oloissani ja olla häiritsemättä, kun nainen halusi tietää, että mitä minulle oli käynyt. Kerroin akillesjänteeni katkenneen jalkapallomatsissa ja siitä sitten sukeutui ikävästä sattumuksesta huolimatta mukava juttutuokio, jossa pääsin kertomaan myös KAPUAsta ja löysimme jopa yhteisiä tuttujakin. Matka sujui joutuisasti ja suu jäi oikein makeaksi jutustelusta.

Vastaavanlaisia kohtaamisia, empaattisia hymyjä ja ystävällisiä sanoja ja eleitä olen saanut osakseni tavallista enemmän viimeisen kahden kuukauden aikana. Ventovierailtakin ja niiltäkin tutuilta kasvoilta, jotka eivät aiemmin ole minua tervehtineet. On ollut ilo havaita, että ystävällisyys ja myötätunto, auttamisen halu piilee meissä kaikissa. Se syntyy tarpeesta suojella heikompia ja vähäosaisempia ja ymmärryksestä, että jokainen meistä voi olla avun tarpeessa jonain päivänä. Joskus avun tarjoaminen vaan tarvitsee sen, että pitää nähdä konkreettisesti, että toinen tarvitsee apua. Ja fyysinen vamma näkyy lähes aina ulospäin.

Olen todella kiitollinen siitä, miten kanssaihmiset ovat olleet tukemassa minua. Minusta tuntuu, että jalan toipuminen on varmasti edistynyt tavallista nopeammin tästä myötätunnon aallosta johtuen, vaikkei sitä lääketieteellisesti voisikaan ehkä todistaa.

Olisi upeaa, että jos olisimmme enemmän kiinnostuneita siitä, miten lähimmäisemme voivat ja kuinka voisimme auttaa heitä. Ja jopa ilman, että autettavalla olisi jotain näkyvää vammaa tai että autettava on jossain vieraassa kulttuurissa, kaukana silmiemme ja sydämiemme kantamattomissa. Tai sitten ihan vain kauppakeskus Sellon edessä.

Ja siinä ei todellaakaan voi olla mitään sopimatonta, että kysyy tuntemattomalta, kuinka hän voi. Se voi olla ja usein onkin lähimmäisenrakkautta.

Avusta ja myötätunnosta kiitollisena Nepalin matkaa odottaessa,

Kapuaja-Kalle

PS Apusi tulee nyt todella tarpeeseen. Maailman ruokaohjelma (WFP) ennusti toukokuussa, että puolta miljoonaa nepalilaista uhkaa nälänhätä lähikuukausina.