7.10.2010

”Ei tätä nyt varsinaisesti kai poluksi voi sanoa...”

Erinäisten vaiheiden jälkeen nämä muhammedit siis saapuivat eilen vuoren luo - tarkemmin sanottuna Likhubulan majalle, missä nautittiin myöhäinen illallinen, ja jatkettiin jo lähes matkan tavaramerkiksi muodostunutta pakkaus– ja laukkuhärdelliä: kahden kapuajan vuorella tarvitsemat tavarat oli tungettava yhteen laukkuun kantajien urakan helpottamiseksi. Ylimääräiset tavarat piti luonnollisesti saada tungettua niin ikään yhteen laukkuun sekä muovipusseihin, mikä olikin melkoinen haaste jo esiin tullut ostohurmos huomioiden. Keinolla tai toisella homma saatiin kuitenkin hoidettua, ja tänä aamuna kello kuudelta oltiin kaikki särmästi aamiaisella. Aamupalalla oli aistittavissa sitä kuuluisaa suuren urheilujuhlan tuntua, kun kapuajajoukko valmistautui tulevaan koitokseensa. Vettä ostettiin, kävelysauvoja viriteltiin, paniikkipissalla käytiin (useampaan kertaan). Lähes suunnitellun aikataulun mukaisesti matkaan käytiin hieman yli aamuseitsemän.

Mulanjen alarinteillä

Huolimatta aikaisesta aamusta homman hikisyys kävi selväksi hyvinkin pian, mutta onneksi jo varsin tiiviiksi hioutuneessa joukossa kollektiivinen helpotus ongelmaan löytyi nopeasti: Päivin ylimääräisistä housuista revittiin koko porukalle hikipyyhkeet. Niille todella olikin käyttöä, sillä matkaa taitettiin monin paikoin hyvinkin jyrkästi. Luonto kaikessa pirullisuudessaan näytti myös kyntensä: upeita vesiputouksia seurasi aina pitkä ja tuskainen nousu. Ainakin allekirjoittaneen kohdalla tuska äityi jo ensimmäisen putouksen jälkeen niin suureksi, että meno näytti ilmeisesti niin epätoivoiselta, että Reijo tarjoutui kantamaan reppuani muka treenausmielessä, ja urhoollisesti kantoikin sitä koko pitkän urakan loppuun saakka.

Jossain vaiheessa matkaa joukkio hajaantui kahteen porukkaan toisten lähestyessä lounaspaikkaa jyrkemmän rinteen kautta, ja pienemmän valiojoukon (minä ja Erja) valitessa Amazing Racen hengessä detourin, eli kiertotien. Silläkin reissulla haastetta riitti reitin kulkiessa välillä lähes umpimetsässä. Epätoivon hetkellä seuraavalle pysähdyspaikalle kuluvaa matka-aikaa kysyttäessä paikallinen aikakäsitys osoitti jälleen pistämättömyytensä; vastaus oli aina sujuvasti: ”10 to 15 minutes”, mikä piti paikkansa vaihtelevalla menestyksellä – ollen kuitenkin useammin alakantissa. Loppumatkasta tästä turhanpäiväisestä kyselystä tajuttiinkin viimein luopua. 

Huippu häämöttää

Kevyen kenttälounaan jälkeen matka jatkui viimeisellä rutistuksella kohti päivän tavoitetta, 2200 metrin korkeudessa sijaitsevaa Chisebon vuoristomajaa. Loppumatka taittui fyysisestä haastavuudestaan (melko monta sataa metriä suhteellisen jyrkkää nousua) leppoisasti, ja majalle saapuikin noin 8 tunnin patikoinnin jälkeen koko joukko tyytyväisiä kapuajia. Eikä syyttä: olihan vuorta valloitettu päivän aikana kaikkiaan 1500 metrin verran. Matkaa huipulle on jäljellä vielä 800 metriä, mutta varmaa on, että horisontissa siintävä Mulanjen korkein huippu – Sapitwa – kohtaa huomenna valloittajansa.

Omasta päivän suorituksestaan edelleen aidosti hämmentyneenä ja huomenna pää toivottavasti kirjaimellisesti pilvissä,

Tuuli