Metsästä kuuluu

Kirjoitan tätä blogikirjoitusta helteisestä metsästä. Näyttää siltä, että edes osa liikenevästä ajasta on käytettävä hyödyksi paikasta riippumatta. Ei sinänsä mikään huono paikka, valitsen tämän mieluummin kuin meluisan kaupungin keskustan. ;-) Tämä on varmasti sitä itse itsellemme aiheuttamaa kiirettä.

Olen varma, että odotuksemme palkitaan hiljaisella ja rauhallisella vuorella kun pääsemme matkaan. Uskon muidenkin ryhmän jäsenten odottavan samaa hetkeä kun laskemme jalkamme Nepalin maaperälle ja haistelemme Himalajan raikkaita ilmavirtauksia. Työ kuitenkin jatkuu lähtöön saakka. Hankkeen parissa ja omassa päivittäisessä työssä.

Ensi lauantaina kavutaan hankkeen hyväksi Nokialla. Tuntuu hyvältä voida toteuttaa tällainen tempaus hankkeen hyväksi. Monia kavuttuja metrejä odottelen viikonlopulta ja innokkaita ilmeitä ihmisten kasvoilla. Tervetuloa KAPUA - kalliokiipeilykokeiluun!

Merakuumetta Jurvassakin

Olen ollut vakavasti sairaana koko kesän. Oireina on ollut pakonomainen tarve pitkiin pyöräretkiin ja muuhun kuntoiluun. Sipa-kapuaja antoi taudille nimen Merakuume. On hyvä tietää, että samaa oireyhtymää on laajemmaltikin liikkeellä.

Marraskuista matkaa varten lähdin hankkimaan uusia kenkiä. Kaupasta löytyikin kapuajan jalkoisin sopivat vaelluskengät, joille annoin nimen Meeri. Meerit ovat seuraavat kuukaudet parhaat kaverini. Niiden kanssa kuljen ensin kotoisia teitä ja polkuja ja taidanpa pitää Meerit mukana leipoessani Kapua-limppuja. Hiomme yhteistyömme saumattomaksi, jotta pääsemme lopulta yhteiseen tavoitteeseemme, Mera Peakiin.

Meerien pohjiin tarttuu aluksi koto-Suomen maaperää. Marraskuussa niiden muistiin jää paloja Nepalin vuoristosta. Sinne jää muistijälkiä Thukdingista, Khari Tengistä, Thakorin alppiruusumetsiköstä, jotka tällä hetkellä ovat aavistuksenomaisia unelmia. Toivon, että Meerien kanssa teemme turvallisesti matkan ja nämä unelmat muuttuvat mieleenpainuviksi muistoiksi.

Matkan jälkeen Meerit saavat kunniapaikan eteiseni vitriinikaapissa. Siinä ne muistuttavat minua ja läheisiäni matkasta, seikkailusta ja matkan tarkoituksesta -kapuamisella auttamisesta.

Ei muuta kuin Merakuumetta hoitelemaan, siihen auttaa metsälenkki Meerien kanssa!

Sipe-kapuaja

MERA PEAK; tuo marraskuinen unelmamme

Aloitin mäkitreenit viime viikolla. Repussa painoa hieman alle 20 kiloa ja Paloheinän sitä jyrkempää mäkeä ylös-alas...!? Olen löytänyt taas pakaralihakseni, joita olen viimeksi käyttänyt squash vuosinani. Tuosta löydöksestä kertoo hilpeä vihlaisu joka askeleella!? =) Aikaisemmin heinäkuussa Jere pohti, että kuka hullu juoksee. Tällä hetkellä moni kaverini kysyy, että mikä minua vaivaa kun rämmin sauvat kädessä heinän keskellä kuumana kesäpäivänä. Minua vaivaa merakuume (latinaksi Meramus Peakamus Feverus). ;) Reissuunlähtijät ovat kyllä saaneet jo tietoa Mera Peak -vaelluksesta mutta kerrotaan siitä vielä näin suurelle kansalle.

Mera Peak on Nepalin korkein vaellushuippu. Vaellushuippu tarkoittaa sitä, että vuori ei ole teknisesti niin vaikea ja kiipeilylupamaksu ei ole niin korkea. Esimerkiksi Mount Everestille matkatessasi pelkkä kiipeilylupa maksaa lähes 10 000 euroa!? Korkeutta Mera Peakilla on 6461 metriä. Tässä hieman meidän matkasuunnitelmaa ja vaellusreitti:

• Ensimmäisenä matkapäivänä lennämme Katmandusta Luklaan, joka sijaitsee 2800 metrin korkeudessa. Totuttelemme ohueen ilmanalaan ja vierailemme paikallisessa luostarissa
• Toisena päivänä vaellamme Thukdingiin, joka on 3300 metrin korkeudessa
• Jyrkkä nousu Khari Tengiin 4050 metrin korkeuteen, jossa vietämme seuraavan päivän vain lepäillen ja ohueen ilmanalaan totutellen
• Viidentenä matkapäivänä nousemme ensin 4580 metrin korkeuteen, jonka jälkeen laskeudumme alppiruusumetsikköön ja yövymme Thakorin leiripaikalla 3650 metrin korkeudessa
• Kuudentena päivänä laskeudumme hieman lisää ja yövymme vierasmajassa Khotessa 3580 metrin korkeudessa. Vietämme myös seuraavan päivän kohteessa vain lepäillen.
• Kahdeksantena päivänä melko tasainen reitti vie meidät 4300 metrin korkeuteen Tangnakiin. Vierailemme myös pienessä luostarissa. Vietämme Tangnakissa yhden päivän lepäillen ja tutustuen ympäristöön.
• Kymmenes päivä vie meidät Khareen, jossa majotumme jälleen vierasmajaan. Korkeutta tällä hetkellä on 4850 metriä. Kharessa vietämme taas yhden päivän harjoitellen kiipelytekniikoita huiputuspäivää varten.
• Päivä 12 johdattaa meidät Meran jäätikölle, jonne myös perustamme perusleirin 5250 metrin korkeuteen.
• Päivä 13 ja nousemme ohi Mera Lan solan kohti yläleiriä. Näkymät Mount Everestille ja muille maailman korkeimmille vuorille. Yläleiri sijaitsee 5800 metrin korkeudessa. Tankkaamme energiavarastoja ja lepäilemme.
• THE DAY! Eli huiputuspäivä. Herätys aamuyöstä, hieman "aamupalaa" ja lähtö huipulle klo 02.00. =) Kuljemme köysistönä jyrkkää lumi/jäärinnettä etelähuippua kohti. Huipun juurelta nousemme kiinteän köyden avulla viimeiset kymmenen metriä Mear Peakin keskihuipulle, joka sijaitsee 6461 metrin korkeudessa. Huiputuksen (ja tuuletuksen) jälkeen palaamme yläleiriin, josta vielä jatkamme pienen lepotauon jälkeen aina Khareen saakka.
• Päivä 15 ja jatkamme laskeutumista Khoteen saakka.
• Päivä 16 ja matkaamme Thakorin leiripaikan ohi Chetralaan, joka sijaitsee 4300 metrin korkeudessa.
• Päivä 17 vie meidät aina Luklaan asti, josta meillä on paluulento Katmanduun.

Matkasuunnitelmaan kuuluu myös pari varapäivää esimerkiksi sitä varten, että sää huononee tai muuten vain tarvitsemme lepopäivän. Päivämatkojen ajallinen pituus vaihtelee 3-9 tunnin välillä. Eli tällainen vaellus meillä olisi edessä. Ja nyt kun taas luin tämän matkaohjelman, niin tekee vain mieli mennä heti harjoittelemaan matkaa varten!? =)

Eli ystävät rakkaat..en ole sekaisin kun rämmin mäkeä ylösalas...olen vain Mear Peakin pauloissa!? =)

Miesten vuoro, osa 2.

Keskustelimme eilen saunan lempeissä löylyissä kokeneen ystäväni kanssa vapaaehtoistyöstä ja ihmisten auttamisesta eri kulttuureissa.Keskustelu sai pontta kerrottuani olevani mukana KAPUA-hankkeessa ja lehtiartikkelista, jonka mukaan ihmisten auttaminen vapaaehtoisesti ja pyyteettä tuntuu olevan vahvistuva trendi yhteiskunnassamme.

Puhuimme kiukaan sihistessä auttamisen tavoista, motiiveista, tavoitteista sekä vastineista. Tärkeintähän on viime kädessä, että avun tarpeessa olevat saavat apua. Ja maan rajojen ulkopuoleltakin, jos sitä omasta maasta ei pystytä tarjoamaan. Ja riippumatta siitä, millä tavoin tai motiivein ollaan liikkeellä.Näistä asioista oli turvallista jutella kahden kesken lämmön syleillessä, mutta tilanne on toinen, kun ajatuksiaan avaa tässä äärettömässä virtuaalimaailmassa.

Kuinka pyyteettömästi ja millä tavoin apua voidaan antaa tai kanavoida ilman, että avun saaja, henkilökohtaisesti tai yhteisön, yhteiskunnan tasolla joutuu ikiaikaiseen kiitollisuuden velkaan tai joutuu muuttamaan asenteitaan, tottumuksiaan, lakejaan, uskontoaan tai poliittista järjestelmäänsä? Vai onko niitä muutettava? Kuinka pitkälle me, länsimaiselta arvopohjalta, länsimaiseen oikeuskäytäntöön nojaten ja länsimaisessa vauraudessa elävät yksilöt, yhteisöt, avunantajat voimme määrittää, miten apua tulisi jakaa ja tarjota ja mihin sillä pyritään vieraissa kulttuureissa? Ja tuleeko apua antaa, jos avunsaaja ei taivu sanelemiimme avun antamisen ehtoihin?

Nämä ovat todella polttavia kysymyksiä, joihin ei varmasti ole helppoja ja yksiselitteisiä vastauksia. Keskustelumme laineili saunan ylisillä ja kuumiakin esimerkkejä kehitysyhteis- ja vapaaehtoistyön vinoumista ja anomalioista löytyi.

Viimeisiä löylyjä lyödessä päädyimme siihen, että auttaa pitää, aina ja kaikkialla. Mutta ei hinnalla millä hyvänsä. Vaan kunnioittaen avustusmaan tapoja, kulttuuria ja järjestelmää, vaikka se toisinaan saattaisi olla epäedullista, ainakin lyhyellä tähtäimellä auttamisen perillemenon tai sen tahdin kannalta. Ja avunsaajan tulisi voida tasavertaisena partnerina enemmän vaikuttaa siihen, että miten, mitä ja millä hinnalla autetaan. Näinhän menestyvissä työyhteisöissäkin tehdään. Otetaan porukkaa mukaan kaikilta tasoilta ja tehdään päätökset yhdessä. Syntyy kestävämpiä ja parempia ratkaisuja.

Haasteena on löytää oikeat väylät ja luotettavat yhteiskumppanit, jotka ovat kykeneviä, lahjomattomia ja ihmisen hädän ja tuskan aidosti tuntevia ja jotka eivät kaipaa itselleen siitä kunniaa tai mammonaa. Pikemminkin iloa, että lähimmäinen voi paremmin. Ja ymmärrystä, että kaikkien hyvinvointi kasvaa yhden yksittäisen yksilön aseman parantuessa.

KAPUA-hankkeessa Nepalissa suomalaiset järjestöt, Väestöliitto ja Suomen WWF ovat tiiviissä yhteistyössä paikallisten, vastaavien organisaatioiden kanssa. Näin voidaan varmistaa, että apu menee perille ja se tavoittaa juuri ne kohteet, jossa sitä kipeimmin tarvitaan.

Kiitos kun autat. Saunakin auttaa.

Kalle Kapuaja

PS Lopuksi yksi lukuvinkki luonnon auttamisesta. Tom Henriksson ja Leo Stranius kirjassaan Ekopop (Avain) haastavat meitä oivallisesti pohtimaan ekologista ja onnellista elämää.

LUKUTOUKKAA NAKERTAA...

Lukutoukan kesäsalaattiin revin vain tuoreita sanomalehtiä. Mausta tuli hapahkon kipakkaa, pala palalta nieleskeltävää, mutta näitä aineksia siihen löytyi helposti.


Iisha-tyttö syntyi akasiapuun alla viime viikolla. Sitä ennen Iishan äiti oli kävellyt viikkojen matkan pelkän veden voimalla kuivuuden koettelemasta kotimaastaan kohti Keniaa. Viimeisillään raskaana ollut äiti oli kuljettanut mukanaan viittä lasta kohti maailman suurinta pakolaisleiriä. Monet perheet olivat joutuneet jättämään sairaita lapsia tielle, jotta voisivat pelastaa muut lapsensa. Kriisin uskotaan pahenevan Afrikan sarvessa tulevina kuukausina.


Suomessa Niemiset esittelevät lehdessä neljänsadan neliön kotiaan kuntosaleineen ja kotikylpylöineen. Jape kertoo saaneensa rahoitusalan työstään niin tuntuvat bonukset, että niiden sijoittamista pitää oikein miettiä.


Teknisten laitteiden maailmassa olemme pikkuhiljaa siirtymässä aiempaa enemmän kosketusohjattuun tietokoneiden käyttöön ja median kulutukseen. Pari viikkoa sitten eräs käyttöjärjestelmäkehittäjä sai lopulta varmistettua patentin näissä laitteissa käytettäville kosketuseleille. Nyt sormien liikkeiden patentit vaikeuttavat tuotekehittelyä. Patenttia voi verrata siihen, että yksi kustantaja olisi patentoinut sivun kääntämisen kirjoissaan, nyt muiden kustantajien tulisi miettiä, miten lukija voi eri tavalla liikkua sivulta seuraavalle.


Nykyaikana monella on iso auto, joka ei tavalliseen ruutuun mahdukaan. Väärin pysäköivä oululainen tunnustaa ajavansa aina perheruutuun, koska on hankkinut uuden auton eikä halua sen kylkiin naapuriauton tekemiä naarmuja. Hän tunnustaa pysäköivänsä keskelle ruutua vieden kaksi paikkaa, jos perheparkeissa ei ole tilaa. Toivottaa lopuksi mukavia ostosreissuja kaikille väärin parkkeeraaville.


Kun Soulissa asuva sinkkuäiti Kim kertoi omalle äidilleen raskaudestaan, äiti ilmoitti, ettei Kim ole enää hänen tyttärensä. Kolmannesta raskauskuukaudesta synnytykseen asti hän nukkui ystäviensä sohvilla. Sinkkuäidit ovat pohjasakkaa, joka ei saa työtä tai asuntoa ja jonka lasten on vaikea päästä kouluihin. Sinkkuäitien tarkkaa määrää ei tiedetä, koska vain avioliitossa syntyneet lapset rekisteröidään. Etelä-Korea on ryhtynyt toimiin maansisäisen adoption lisäämiseksi ja syntyvyyden kasvattamiseksi. Adoptiovanhemmat saavat kuukausirahan, joka on kaksi kertaa suurempi kuin sinkkuäidin saama korvaus.


Hepokattien siritystä voi myös virittää, jos tuntee alan salaisuudet. Kiinalainen hepokattikauppias Meng maksoi reilut 160 euroa salaisesta yrttireseptistä, jonka mukaan valmistetulla voiteella hepokattien sirityksen saa entistäkin kauniimmaksi ja kauppa käy yhä vain paremmin.

Hohhoijaa! Salaatti teki tehtävänsä. Viimeistään ensi kesänä istutan pihalle nepalinhanhikin (Potentilla nepalensis), mätäsmäisesti kasvavan helppohoitoisen klassikon, jonka voi istuttaa kuivahkoon perennaryhmään, missä se luonnehdinnan mukaan kukkii heinäkuusta syyskuusta. Sen pitkää kukintaa katsellessa voi miettiä, mitähän kuuluu Iisha-tytölle ja hänen perheelleen, Kimille ja hänen rekisteröimättömälle lapselleen, ovatko Mengin hepokatit onnellisia uusista, ihmisten tuunaamista soundeistaan.
Niin vähään tyytyvän kukan äärellä ei luultavasti voi ajatella ahneiden elämää.

Elina

Vuorista ja rahavuorista

Meillä kapuajilla on ennen tulevaa marraskuussa odottavaa oikealle vuorelle, Mera Peakille, nousemista kavuttavanamme toinenkin vuori, nimittäin rahavuori. Jotta saavuttaisimme asetetun 100.000 euron tavoitteen, on meistä jokaisen tavoitteena kerätä WWF:n ja Väestöliiton projektille 6.462 euroa. Siis saman verran kuin Himalajalla kapuajia odottavalla Mera Peakilla on korkeutta.

Saimme juuri muutama päivä sitten päivitykset siitä, miten rahankeruu on poppooltamme edistynyt ja nyt yhteisestä 100.000 euron potista on kasassa jo lähes 23.000 euroa. Hienoa! Silti samaan hengenvetoon voi todeta, että kavuttavaa 100.000 euron saavuttamiseksi riittää rahavuorella edelleen. Kovaa vauhtia kuitenkin lähestymme neljänneksen rajaa koko potista ja meistä jokainen ponnistelee kovasti tavoitteeseen pääsemiseksi. On ollut hauskaa seurata ryhmäläistemme eri tapoja kerätä rahaa; yksi leipoo limppuja, toinen puhuu lakkaamatta, kolmas järjestää leffailtaa, neljäs ja viides myyvät käsittämättömiä tavaroita kirpparilla, kuudennella on hyvät yrityskontaktit jne.

Omakohtaisesti koin positiivisen yllätyksen, sillä olen onnistunut keräämään kasaan jo reilut 4.300 euroa eli noin 67 % koko omasta tavoitteesta. Siitäkin huolimatta, että olin asettanut itselleni tavoitteeksi kerätä puolet tavoitteesta kasaan ennen edessä häämöttävää kesälomareissua, oli yllätys mieluinen kun varoja oli kerääntynyt useampi sata euroa enemmän kuin osasin odottaakaan. Aivan mahtavaa! Kiitos siis kaikille teille, jotka olette auttaneet minut rahavuorellani jo tuonne reilun 4.300 metrin korkeuteen ja kantamaan oman korteni kekoon kokonaispotista. Kiitos myös siitä tsempistä mikä eurojen lisäksi on tullut - sitä tarvitaan!

Oikealla vuorella noissa yli 4.000 metrin korkeuksissa oman vaatimattoman vuorikiipeilykokemukseni siivittämänä voin todeta, että askel painaa jo selvästi enemmän kuin täällä merenpinnan korkeuksilla ja kummasti sitä hengästyy pienelläkin matkalla. Saattaapa välillä vähän päätäkin särkeä, ruokahalu kadota ja illalla voi uni antaa odotuttaa itseään. Rahavuorenkin kanssa voi välillä olla vähän samoja tuntemuksia; päänsärkyä siitä mistä niitä lahjoitusvaroja oikein saa kehitettyä ja unettomuutta ajatellessa edessä olevia koitoksia. Ruokahalua hankkeen hyväksi ei parane kuitenkaan menettää vaan hyvällä tsempillä vaan eteenpäin. Palkinto odottaa Nepalissa; hyvä fiilis siitä, että on todella laitettu itsemme likoon hyvän asian edessä.

Toivottelen kaikille kanssakapuajilleni tsemppiä varainkeruuseen - kyllä me homma hoidetaan, yhdessä!

Salla-kapuaja

Pieruista, rakkaudesta ja siitä miten ne liittyvät toisiinsa

Olen mietiskellyt varainhankintaan liittyvää kangertelua pitkään. Joskus tuntuu, että kun oikein yrität saada jonkun vakuuttuneeksi, niin päädytkin kuulostamaan jopa omissa korvissasi epäuskottavalta. Korkealentoiset hyvän tarkoituksen kaikkivoipaiset vakuutukset muuttuvat sanahelinäksi, joka kaivaa maan omien jalkojensa alta. Jokin tässä tapahtumassa kuitenkin tuntui tutulta. Nimittäin rakkaudessa on sama ominaispiirre - kun vakuutat sitä oikein kovasti, niin se alkaa kuulostaa valheelta, koska rakkaus ei ole sanoja vaan tekoja. Aikoinaan meitä kehotettiinkin seksuaaliterapiaopinnoissa, että kun harhautuu liian yleväksi: Muista Mansikki. Eli vaikka juhlapuhetasolla rakkauden osoittaminen kuulostaa aina ylevältä ja hienolta, niin käytännössä rakkauden osoitus on lehmänlannan luomista. Niin nytkin. Käytännössä me keräämme rahaa käymälöille, pieruille ja lehmän lannalle, jotta ne aikaansaisivat biokaasua, jota voitaisiin käyttää ruoan valmistukseen, jotta tyttöjen ei tarvitsisi kerätä polttopuita, jotta he pääsisivät kouluun sen sijaan. Ylevät juhlapuheet kaatuvat käytännössä usein työhön ja arkeen - välittämisen osoittamiseen teoilla eikä sanoilla. Moni kapuajakin tietää, ettei se "tosi hyvä ja kiva ja kaikkea toi teidän juttu, mutta" -sepustus oikein lämmitä. Tarvittaisiin tekoja, tässä tapauksessa rahasta luopumisen tekoa. Tätä pohdiskellessa oivalsin pieruhuumorin perustan - jokaikinen juhlapuhe kaatuu yhteen hyvin ajoitettuun pieruun, koska pieru muistuttaa olemassa olollaan todellisuudesta. Keep it real!

Kuka hullu juoksee?

Polvia vihloo, rintaa puristaa ja kantapäässä muhii rakkula. Hiki kirvelee silmiä ja suukin on täynnä hyttysiä. Kaiken lisäksi pitäisi yrittää hymyillä vastaantuleville ja esittää olevansa teräsmies. Ei yli kolmekymppinen osaa enää juosta, kun on autot ja apuvälineet. Juoskoon nuoremmat.

Päätin kuitenkin vielä yrittää. Osallistuin Ilkka Järvimäen Juoksuklinikkaan ja sain hetkessä kuulla syyn polvien vihlontaan, hengen ahdistukseen ja turhaan hikoiluun. Katselimme koko kurssin voimin videolta, kun 190cm ”teräsmies” loikkii Eläintarhan radalla. Todellakin, loikkii! Ilkkakin kehui oikein malliesimerkiksi yleisimmästä virheestä, jonka perusjuoksijat tekevät – Liian pitkä askel. Liian pitkällä askeleella jalka osuu maahan painopisteen etupuolella kantapää edellä. Vauhti hidastuu iskusta ja polvet joutuvat koville.

On hassua, että elämän kiireet ja hässäkkä ovat muokanneet jo juoksutyyliäkin. Pitkällä askeleella nopeasti perille ja uuteen askareeseen, joka hoituu samalla askelluksella.

Harjoittelimme Ilkan kanssa uutta, lyhyempää askellusta. Lyhyellä ja nopealla askeleella energia ei huku kenkien paksuihin pohjiin ja matka sujuu kevyemmin. Ei turhaa hikoilua, eikä vihlovia polvia… Uskomatonta, juoksemisesta voi nauttia!

Seuraavaksi täytyy opetella uusi askellus tähän arkielämäänkin. Juostessa on nyt aikaa ajatella, kun askel on kevyt ja riittävän lyhyt.

Kamppailua suunnitelmallisuuden ja spontaaniuden välimaastossa

Kuinka paatunut spontaani luottaja suoriutuisi kunnialla suunnitelmallisista varustehankinnoista?

Myönnän nolona, olen todella huono valmistautumaan. Luotan matkoilla etupäässä intuitiooni ja suunnistan elämässänikin enimmäkseen fiilispohjalta. Olen todella huono tekemään järkiratkaisuja niin laitehankinnoissa kuin ihmissuhteissakin. Vaikka totta kai fiksuna ihmisenä ymmärrän, että järkevä toiminta varmasti silottaisi monia kuoppia elämässäni ja suoristaisi mutkia matkalla.

Olen enemmän niitä ihmisiä, jotka ostavat matkalipun jonnekin, pakkaavat kassiinsa jotain epämääräistä rojua sen pohjalta, mitä tekee mieli laittaa päälle, eikä esim. sen pohjalta minkälainen ilmasto kohteessa on ja alkaa ihmetellä hotellivarausta kaartaessaan sen pihaan. Harvemmin tiedän kaupunkilomillani, minkä patsaan edessä olisi syytä itsensä kuvauttaa ja missä ravintoloissa murkinoida. Suuntavaistoni on kaiken lisäksi surkea. Joten usein päädynkin istumaan kahviloihin, joissa ihmettelen ihmisiä ja tunnelmaa. Matkustaminen on minulle sitä, että voi kadota vieraaseen kaupunkiin vailla aikataulua ja päämäärää. Matkalla on sallittua päästää irti ja antaa asioiden tapahtua vastapainoksi sille kaikelle muuten tiukkaan kontrolloidulle elämälle.

Australiassa päädyin vahingossa kuukaudeksi merille, Meksikossa minun piti suunnitelmien mukaan kuvata vakavasti otettava dokumentti ja matkustinkin kuukauden polkka-punk-bändin keikkabussissa. Sehän on hauskaa, paitsi, jos on menossa Himalajan Mera Peakille, yli kuuden kilometrin korkeuteen. Siellä tuskin voi vetää fiilispohjalta. Vaeltaminen vaativissa olosuhteissa tarkoittaa pitkäjänteistä harjoittelua ja monen kuukauden ennakko-organisoitumista, suunnittelua, varustelistoja, valmistautumista ja aivan erityistä paneutumista pakkaamiseen.

Kuulemma suurin syy vuoristoretkikuntien epäonnistumiseen on varpaiden paleltuminen tai muuten vaan kehno varustautuminen. Matkan aikana sää voi vaihdella +20 asteesta -20 asteeseen. Saatamme kohdata lumimyrskyjä, kovia vesi- tai räntäsateista sekä vuoriston todella voimakkaita tuulia. Gulp. Ei kuulostakaan niin leppoiselta.

Seuraan hiljalleen mieleni kamppailua lukkoon lyötyjä aikatauluja ja varustehankintasuunnitelmia vastaan. Päässäni on ääni, joka sanoo, en ole vaan noin järjestäytynyt. Ääneni ei kuulemma usko liialliseen suunnitelmiin hirttäytymiseen, niistä seuraaviin valtaviin odotuksiin ja pettymyksiin vaan jäkättää itsepintaisesti, että haluaa antautua tien vietäväksi, olla vapaa. Toisin sanoen vapaa paleltumaan kuoliaaksi, sanon minä. (Olen myös huolissani äänistä päässäni, mutta tärkeimmät ensin. Hankitaan ne varusteet ja ihmetellään sitten, mitä äänille päässäni pitäisi tehdä. ;)

Meikäläisen olisi nyt sitten syytä opetella hieman toisenlaista matkustamista. Siihen kuuluu valmistautumista, matkaoppaiden lukemista, suunnitelmia, aikatauluja sekä varautumista varusteiden hankintaan – ajoissa. Huomaan sanovani itselleni, Nuppu nyt on heinäkuu, joten aikaa on vielä, nyt toimintaa. En jotenkin haluaisi havahtua lokakuun lopussa, että soittelen epätoivon vimmalla kavereitani läpi tai huutelen facebookissa, olisko jollain lainata vaikkapa vuorivaellus varusteita.

Jos jollain on hyviä idiksiä ja kokemuksia vuorivaellus varusteita ja niiden suunnitelmallisesta haalinnasta, nyt olisi hyvä tilaisuus sankarilliseen toimintaa! Kaikki apua otetaan vastaan. (:

Terveisin, paatunut haaveilija,
Nuppu

Lisää ajatuksiani blogissani:
http://kalliostakukkulalle.com/

Meillä on nyt kesä kesä kesä ... ihanan lämpimät ja kauniit kelit. Merivesi on lämmennyt ja aamulla voi heti herätessään pulahtaa aamu-uinnille :)

Vaan eipä joka hetki paista päivä. Viime lauantaina olimme lähdössä sukuloimaan, mutta päätimmekin jäädä kotiin vielä hetkeksi talonvahdiksi, koska ukkonen teki tuloaan. Eipä mennyt aikaakaan, kun taivas musteni ja ukkonen jyrisi lähes jatkuvalla rytinällä. Alkoi tuulla ja sataa rakeita, eikä mitä vain rakeita, vaan noin 2 cm halkaisijan kokoisia palluroita tippui taivaalta, niin ettei uskaltanut mennä ulos autoa siirtämään. Pienen tauon tullessa raesateeseen, auto oli kuitenkin pakko siirtää, koska oli vaarana, että pihan puut kaatuvat sen päälle. Tuuli noin 10-15 min niin kovin, että puut olivat yli 45 asteen kulmassa. Useita pihapuita meni rytäkässä poikki ja yksi suuri kataja kaatui juurineen. Kauempaa metsässä kaatui vielä lisää mäntyjä ja pikkuvene rannassa meni tuulen voimasta ympäri. Onneksi mitään pahempaa ei tapahtunut, mutta sukulointi jäi tällä kertaa väliin ja sunnuntaipäivä kuluikin puutalkoissa.

Mietin tuon tuulenpuuskan jälkeen tuiki arvaamattomia luonnonvoimia. En vielä koskaan elämässäni ole ollut tuollaisessa tuulessa. Marraskuussa meitä KAPUAjia saattaa odottaa kovinkin erilaiset luonnonilmiöt, mihin täällä kotisuomessa olemme tottuneet. Toivoa vain pitää, ettemme joudu keskelle mitään noin voimakasta, mitä koin lauantaina täällä Länsi-Suomessa. Pidetään peukkuja pystyssä hyvän ja turvallisen kelin toivossa :)

Pidetään myös peukkuja, jotta kaikki KAPUAjat saavuttavat keräystavoitteensa ja saamme kasaan tuon huikean 100 000€ Nepalin kansan ja ainutkertaisen, mutta yllätyksellisen ja arvaamattoman, luonnon hyväksi!

Hei yritysjohtajat, sponsorointi on in!

On olemassa investointipäätöksiä, jotka pitää tehdä luovasti ja sydämellä. Tällaisten investointien takaisinmaksuaikaa voi olla mahdotonta laskea ja muutoinkin voi olla juuri sillä hetkellä vaikea perustella järkevästi investointipäätöstä. Hyväntekeväisyyssponsorointi on yksi tällainen investointi. Mutta onko ihan sattumaa, että Ruotsin yksi halutuimmista it alan työnantajista ja huippuvauhtia kasvava yritys, Chas Visual Management AB, on aktiivinen yhteiskuntavastuunkantaja ja mukana lukuisissa hyväntekeväisyysprojekteissa?

Charlie Hansson, yrityksen perustaja, joka valittiin vuonna 2009 ”vuoden yrittäjäksi” ja ”tulevaisuuden johtajaksi”, on määrätietoisesti rakentanut yritysbrändin, joka viestittää vastuunkantoa, innovatiivista, inspiroivaa ja hauskaa työympäristöä. Ei ihme, että alan fiksuimmat työntekijät haluavat Chasiin töihin. Tapasin Charlien talvella ja hän vitsaili että on aika helppo johtaa yritystä missä työskentelee alan parhaat tyypit, ja mihin yritykset melkein tappelevat että pääsisivät asiakkaiksi.

Kilpailu asiakkaista kotimarkkinoilla ja eteenkin vientimarkkinoilla on murhaavaa ja kovenee koko ajan. Hyvä tapa erottautua kilpailijoista on rakentaa brändi välittävästä yrityksestä. Kannattaa lähteä mukaan sponsoroimaan Kapua 2011 -projektia ja luoda uutta kilpailuetua.







- Johannes

HELTEINEN KESÄPÄIVÄ

Ihanat helteiset kesäpäivät vaativat ihanasti veronsa. Ajatus harhailee ja katse hakeutuu tuijottamaan kaunista järvenselkää ja siniselle taivaalle eksyneitä yksinäisiä pilvenhattaroita.
Blogin aihetta oli vaikea keksiä, vaikka Nepalin matkaan liittyvät asiat, lähinnä varainkeruu ja treenipaineet, pyörivätkin mielessä.
Olen lukenut tällä viikolla pari Nepalista kertovaa kirjaa ja oppinut niistä paljon maan kultturista, ihmisistä ja arkisesta elämän kulusta.
Halusin lainata lukemastani kirjasta muutamia Nepalista ja nepalilaisista kertovia pätkiä, vaikka ne jutusta poimittuina ovatkin vähän irrallisia.



NEPAL, ULJAS VUORISTOMAA (Heimo Ujala/ Kustantaja Taito-Kale 2009).


Luonto ja vuoristo
"Tuhansia vuosia ovat nepalilaiset asuneet vuorilla. Maassa on ollut noin 70 erilaista kuningaskuntaa ja joka kuningaskunnalla on ollut oma kulttuurinsa ja omat tapansa.
Vieläkin nepalilaiset kuuluvat kasteihin, vaikka kastijako on maassa nykyisin kielletty.
Nyt Nepalissa on vain yksi virallinen hallitus. Kastittomat asuvat kaikkein korkeimmalla.
Siellä maanviljely onnistuu kaikkein huonoimmin".


"Maan ja taivaan rajattomuus puhuu Jumalan suuruudesta. Suuruutta ei voi olla ihmettelemättä Nepalin mahtavassa vuoristossa. Kaikki, mitä maailmankaikkeudessa on, on lähtöisin Jumalasta. Nepalissa saimme tutkia Jumalan luomaa maailmaa ja ottaa selvää sen ihmeellisyyksistä. Sen rauha ja monimuotoisuus vaikuttaa sen kansalaisiin rauhoittavasti ja sen huomaa Nepalissa kävijä nopeasti".


"Nepalissa maisemat ovat lumoavan kauniita väreineen, vuorineen, jokineen ja laaksoineen.
Mount Everest on Himalajan vuoriston korkein kohta; se on kuin syvyyden peili, joka heijastaa valon tai sammuttaa sen".


Ihmiset
"Ihmisillä on itseluottamusta. Kun aloitat ottamaan yhdestä valokuvaa ja aikailet kuvaamisen kanssa, on kuvattava jo jäänyt toisen taakse. Kaikki lähellä olijat haluavat myös tulla samaan kuvaan. Lapset eivät täällä ahnehtineet. Jos joku sai kaksi karkkia, heti he antoivat toisen kaverilleen".


"Nepalissa 91% väestöstä elää maataloudesta. Vain 40% miehistä osaa lukea ja naisista ainoastaan 20%. Keski-ikä on noin 53 vuotta.
Nepal on aina ollut itsenäinen maa, eivätkä miehittäjät ole tuoneet huonoja tapojaan kansan elämää pilaamaan. Ehkäpä noista vuosituhantisista omiin voimiin luottamisen perinteistä johtuukin, että nepalilaiset suhtautuvat vieraisiin ihmisiin lämpimästi ja avoimesti".


"Vuoristokylissä ei länsimaisesta ajanlaskusta tiedetä mitään. Heille vuosi 2009 oli heidän ajanlaskunsa mukaan 2063".


"Naiset itkevät, kun perheeseen syntyy tyttölapsi. Tytöllä ei ole merkitystä. Jos tyttö saa jäädä henkiin, niin hänet opetetaan kotona työntekoon ja laitetaan mahdollisimman pian naimisiin, joskus jopa alle kymmenvuotiaanakin".


"Meille suomalaisille tekee pahaa kuulla synnytykseen liittyvistä tavoista ja perinteistä.
Lapset syntyvät useasti navetassa. Sinne synnyttänyt äiti jätetään vastasyntyneen vauvan kanssa 20 päivän ajaksi, pimeään, hajuun ja epäpuhtaaseen ympäristöön".


"Nainen esittelee mielellään koko perheen kalleuksia. Ne puetaan ylle ja niistä ollaan ylpeitä.
Vauvan kehto on naiselle tärkeä. Naisten asema on hyvin vaikea. He tekevät raskasta työtäja huolehtivat esimerkiksi riiseistä tuulettamalla akanat pois. Sen jälkeen he kantavat riisisäkit selässään perheelle syötäväksi. Ruuanlaitto on myös naisten työ. Kun saa laittaa ruokaa ulkona, ei tarvitse olla sisällä savussa".


"Jos naisen asema ei ole hyvä, niin eivät miehetkään pääse helpolla. Vaikea maasto, kehnot viljelyolosuhteet, suurperheet ja pitkät matkat vaikeasti kuljettavassa maastossa syövät miestä hyvin paljon. Ei ole mikään poikkeus, että mies kuolee 50-vuoden iässä. Työpäivät ovat ympäripyöreitä ja loma-aikoja ei tunneta".

"Poikaa tarvitaan ennenkaikkea polttohautaukseen liittyvien rituaalien vuoksi. Vainajan henki siirtyy poikaan ja hänen on pukeuduttava valkoisiin vaatteisiin vuodeksi, eikä häntä saa kukaan liikuttaa 14 vuorokauteen. Kuoleman jälkeen samana päivänä poika polttaa roviolla vainajan eikä siihen tapahtumaan saa naiset osallistua: naisilla on heikko sielu".


"Nepalilaisten elämä on täysin erilaista kuin meillä Suomessa. Maassa ei ole turhanpäiväistä kiirettä, joten stressi tuntuu olevan kaukana heistä".

Elinkeino
"Vuorien rinteillä silmän kantamattomiin näemme riisipeltoja, joita on muokattu eri sukupolvien jopa vuosisatojen aikana. Myös myllyt ja puintivälineet ovat usein jopa satoja vuosia vanhoja ja epäkäytännöllisiä. Maatkin muokataan härkien vetämillä alkeellisilla auroilla.
Puhvelit ovat Nepalin pyhiä eläimiä. Härkiä käytetään riisisadon puintityössäkin.
Vuoristoon sopivat hevoset kuljettavat raskaita taakkoja kylien ihmisille. Köyhimmät kantavat taakkansa itse. Hevoset ovat pieniä ja ensimmäistä hevosta kutsutaan kellokkaaksi ja se toimii johtajahevosena".

"Maapalstoilla kasvatetaan tomaattia, maissia, maapähkinöitä, perunaa, kaalia ja papuja.
Yhteisellä alueella kasvatetaan guavaa, appelsiineja, banaaneja, sokeriruokoa, mangoa ja tietysti pääruokana syötävää riisiä".

Asunnot
"Kylien asunnoissa on ongelmana se, että ne ovat sisäänlämpiäviä. Tulisijoista puuttuu savupiippu. Ne ovat kuin suomalaisia savusaunoja.Ruokaa tehdessä savu tulee ikknoista ja ovista, samoin kun taloja lämmitetään. Tämä aiheuttaa paljon ongelmia perheille. Erityisesti naiset ja lapset altistuvat jatkuvalle savulle. Savu aiheuttaa monia sairauksia ja savun hiukkaspäästöt jopa sydänsairauksia. Tavoitteena on saada asunnot savuttomiksi.
Siihen on vielä pitkä matka, että silitysrauta saadaan savuttomaksi. Nyt ne lämpiävät oljilla ja oksilla".

Ruoka
"Nepalin vuoristokylissä tulee toimeen alle kymmenellä eurolla viikon. Saimme kylissä kulkiessamme sikäläistä ruokaa talpottia; tummasta riisistä haudutettua puuroa, höysteenä vihannessekoitusta. Ruoka syödään paljain käsin, mutta vain oikealla kädellä. Vasemmalla kädella pyyhitään pyllyä. Riisi jauhetaan käsikivillä jauhoksi, josta leivotaan sikäläistä leipää.
Nepalin vuoristokylien asumuksissa ruoka valmistetaan avotulella keittiön lattialla ja savu tulee ovesta ja ikkuna aukoista ulos".

Nepalilainen tee
Yksi mitta vettä. Yksi mitta maitoa. Hyppysellinen teetä (heiniä, lehtiä).
Kanelia, kardemummaa, aniksensiemeniä, neilikkaa, mustapippuria, inkivääriä ja rutkasti sokeria. Nämä kaikki kiehautetaan, kaadetaan siivilän läpi ja nautitaan kuumana.
Tee virkistää väsymyksen partaalla olevia matkalaisia.



Kirjoitti Merja 1.7.2011