Luklattaa!

Kävelyn pitkä oppimäärämme on nyt luultavasti loppuunsuoritettu.Viimeinen osuus Monjasta Luklaan sujui tänään varsin mallikkaasti: olimme perillä arvioidussa aikataulussa, väistelimme sulavin liikkein jakkikaravaanit, ylileveät lautakuljetukset, joiden alta vilkkuivat ihmisjalat, kantajat oikealta ja vasemmalta jne. eli kaikkea sitä tomuisten, kakkakokkareiden koristamien louhikkopolkujen liikennettä, johon olemme jo tottuneet.Tai ei sittenkään, mielettömän painavien rakennustarvikkeiden kantajiin ei voi tottuakaan, niin epäinhimilliseltä urakalta se näyttää. Kunnioituksemme tämän kaltaisen työn tekijöitä kohtaan on alkukauhistuksen jälkeen kasvanut todella suureksi.

Nyt kun olemme kaahineet viimeiselle pättärälle, voisi -jos uskaltaisi- sanoa, että ollaan maalissa.Ellei Lukla olisi jo kertaalleen tylyttänyt meille kääntämällä sumuisen selkänsä yrittäessämme innoissamme lähestyä sitä kertaalleen kaksi ja puoli viikkoa sitten, me vilpittömästi sanoisimme olevamme jotenkin perillä. Sää on juuri tällä hetkellä pilvinen, mutta yritämme olla noteeraamatta sitä. Jos jostain löytyisi nepalilainen pekka pouta, niin toki emme malttaisi pidättäytyä kysymästä, onko huomenna poutaa. Olemme vähän kuin porukkaloton laittanut jengi, jolle huomenaamulla toivottavasti pamahtaa päävoitto, aurinko paistaa ja koneet lentävät. Kiitorata tuossa vieressä on vähintäänkin mielenkiintoisen näköinen, kuin kotimaan loivat pitkähköt pulkkamäet, sillä erotuksella, että pulkkamäet eivät pääty tyhjyyteen.
Mitä tämä kävelyn pitkä oppimäärä on opettanut kapuajille? Isojen asioiden opetus selviää itsekullekin vasta myöhemmin. Pienistä asioita voisi kai veistellä, että tunnistamme toisemme jo yskimisäänestä, harjoitukset sillä alalla ovat olleet jokailtaisia. Jos jonon häntäpäästä alkaa päivisin kuulua oudolta kalskivaa yskähtelyä, tunnistamme muukalaisen liittyneen joukkoon.Olemme myös oppineet nyhtämään löysänä lesuavaa housun vyötäröä, olemaaan tunkematta liikaa roinaa housun taskuihin, koska seurauksena on luonnollisesti pöksyjen persustan valahtaminen kohti polvitaipeita, olemme oppineet jatkamaan toisen aloittamaa unelmointia ruisleivästä, siitä on tullut jo lähes taidetta hipovaa sanailua. Olemme oppineet paljon toisistamme. Luettelo on pitkä ja polveileva, koska keskuuteemme on todella kasvanut tukeva kapuahenki.



Tänä iltana vietämme viimeistä yhteistä napalilais-suomalaista iltaa, istumme yhteiseen pitkään pöytään mukanamme kulkeneiden oppaiden, keittiöväen ja muiden kuka missäkin roolissa olleen kanssa. Olemme kulkeneet samat pitkät ylä- ja alamäet,he hiukan meitä ketterämmin, mutta lounaalla ja päivän päätteeksi löytäneet toisemme samasta paikasta. Nyt on kiitosten aika!
Lopuksi on vielä loruiltava: Etana Nepalin näytä sarves, onhan huomenna poutaa, Luklan lennot onnistuvat, eikä Suomessa routaa!



Lämpimät terveiset Tenzing Norgeyn -huoneesta kaikille tärkeille elämäni ihmisille
Elina-kapuaja, lisäksi pandakarhuemorutistus tirriäisilleni, MRRR!!