... niin nopeasti se tuli. Vielä pari viikkoa sitten katselin maailmaa Kesänki-tunturin huipulta sukset jalassa ja viime lauantaina kannoin kajakin ulkoilmaan, en kuitenkaan vielä vesille asti.
Toisaalta sitten heti sunnuntaina satoi oikein kunnolla suojalunta, josta innostuin tekemään lumiukon. Edellisestä lumiukon pyörittämisestä onkin vähintään 35 vuotta aikaa... ja niinpä maanantaina olikin takareidet kipeät. Kevätkään ei ole pelkkää riemua; välillä tämä elo ja olo tuntuu niin kovin vakavalta. Tämä on klisee, mutta pienet ilonaiheet ovat todella tärkeitä. Yritän takertua niihin, palauttaa niitä yhä uudelleen mieleen ja märehtiä niitä. Miksiköhän tämä menettely sujuu niin luontevasti huolien osalta, mutta iloitsemista pitää välillä oikein harjoitella? Minäkin odottelen tapaamistamme. Kiitos kaikille kannustavista ajatuksistanne. Niitä on mukava lukea ja kyllä niistä oikeasti saa tsemppiä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti