13 prosenttia henkilökohtaisesta keräystavoitteesta saavutettu. Taivalta on vielä jäljellä, monen euron verran. Kilpailuvietti nostaa päätään, kun huomaa, että joillakuilla on jo yli puolet summasta kerrytettynä. Yli puolet! Ihastuttavan keskenkasvuisia ajatuksia möyrii päässä. Olenko minä lorvaillut? Enemmän, nopeammin, pidemmälle! Toisaalta, kenen kanssa tässä kilvoitellaan ja mistä syistä? Samaan pottiinhan tässä kerätään!
Suorituskeskeinen elämä on meille länsimaalaisille tyypillistä. Kuka on nopein, kuka aikaansaavin, kuka saa korkeimmat arvosanat, kuka osoittautuu parhaaksi, kiistattomasti. Milloin sitä osaisi katsoa peiliin ja todeta, että minä riitän, juuri tällaisena, keskeneräisenä, vajaana. Että ihminen on hurmaava vikoineen päivineen. Arvokas kokonaisuus.
Olemme tottuneet tavoitteelliseen toimintaan, tehokkuuteen, hyötyjen maksimoimiseen. Työn ohella värjyvä vapaa-ajan toimintammekin on laatutunneiksi puristettua itsensä kehittämistä. Harvemmin tulee tehtyä asioita ”vain omaksi iloksi. ”
Senegalissa opin ilokseni lorvimisen taitoa. Jo pelkkään torireissuun kannatti varata runsaasti aikaa, koska viiden korttelin matkalla oli mukava käydä moikkaamassa kaikki tutut, unohtua teekupposelle jos toisellekin, ja vaihtaa päivän kuulumiset. Kiireettä.
Kirjoitusopettajani on sanonut, että välttämättä paras ei ole se, joka on ensimmäisenä maalissa, vaan se, joka käyttää matkaan eniten aikaa. Prosessi on useimmiten tärkeämpi kuin lopputulos. Muutos ajattelutavassa, mielessä. Hitaat pienet liikahdukset saattavat olla arvokkaampia kuin mojovat valtaisat kertapalkinnot. Miten paljon ilahdun jokaisesta keräystilille kilahtaneesta lahjoituksesta! Pienikin summa on askel eteenpäin kohti tavoitetta.
Ei se ole kiinnostavinta, kuka kiipeää ketterimpänä Mount Mulanjelle tai meloo Malawi-järven päästä päähän hengästymättä. Se on kiinnostavinta, kuka haastaa itseään eniten ja käy suurimman sisäisen prosessin läpi.
Tällä viikolla saimme ensi-iltaan koulukiusaamista ehkäisevän näytelmämme ”Huomenna kaikki on toisin”. Miten hienoa on ollut huomata, miten voimakkaita reaktioita esitys yleisössä herättää ja miten paljon hedelmällistä keskustelua senkaltaisella avauksella saa aikaiseksi. Saman olen huomannut myös Kapua-projektista. Se on herättänyt minussa ja lähipiirissä paljon hyviä keskusteluja, paljon hyviä tekoja. Auttaminen saa ihmiset hyvälle tuulelle, se on konkreettinen ja epäitsekäs teko kaiken suorittamisen keskellä.
Jahas, ulkona ei enää sada. Kips kaps lenkille! En aio kilvoitella kenenkään kanssa juostessani tai asettaa itseeni minkään valtakunnan mittareita tai antureita, vaan nauttia jokaisesta metristä, rauhassa, luomusti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti