"Uskalla jäädä koukkuun vapaaehtoistoimintaan"

sanoi Tasavallan presidentti Tarja halonen avatessaan vapaaehtoistoiminnan vuoden haastekampanjan maaliskuussa. Sitä minä tässä nyt yritän tehdä. Uskaltaa. Koukkuun olen jo jäänyt niin tiukasti ettei irti pyristely enää auta. Eikä hurjista tunnemyrskyistä huolimatta ole haluakaan pyristellä. Aikaisemmissa blogeissa jo kapuajaniystäväni ovat kertoneet aivan saman suuntaisista tunteista, joita omassa sielussakin parhaillaan myllää. Mera Peakin huippu on olemassa, google earthkin sen todistaa. Huippu tulee olemaan piste monen kuukauden työlle, jota eniten on käyty oman itseni kanssa.

Sähköposti, jossa kerrottiin, että juuri Minut on valittu mukaan tämän vuoden KAPUA projektiin laukaisi halun hyppiä ja pomppia onnesta. Haave päästä Nepaliin, tehdä jotain itse kehitysmaan ja sen ihmisten hyväksi oli toteutumassa. Aika ennen ensimmäistä tapaamista ja rahankeruun aloittamista oli onnellista aikaa. Pohdin kuitenkin mielessäni onko tunteeni oikeutettu. Saako tuntea onnellisuutta, jos toisella puolella maailmaa on kova hätä? Psykiatri ja filosofista vastaanottoa pitävä Antti Mattila vastaa kysymykseen näin: " Jos onnea häiritsee huono omatunto siitä, että täällä meillä asiat ovat paljon paremmin kuin heillä siellä, pohdi miksi tunnet syyllisyyttä. Oletko todella tehnyt jotakin, joka on aiheuttanut hätätilan? Jos et, ei ole syytä antaa turhalle syyllisyydelle tilaa. Ole onnellinen, mutta voit myös auttaa. Onni saattaa auttaessa jopa lisääntyä"

Minä pidin kynsin ja hampain kiinni tuosta viimeisestä lauseesta! Rahan keräämisen aloittaminen loi yllättävän paineen vuoden kiireisimpään työsesonkiaikaan. Meillä kapuajilla ei olekaan pelkästään vapaaehtoistyö, aikaisempiin projekteihin tutustuminen ja huipulle kiipeäminen niitä tavoitteita ja kalenteriin merkittyjä asioita. Kapuan sivuilta löytyy lisäksi viikoittain päivittyvä mittari, josta näkyy jokaisen kapuajan tilille kerätty rahamäärä. Oma onnellisuusmittarini pomppi muutaman päivän laidasta laitaan kun kauhulla kävin kurkkimassa joko mittari on ensimmäisen kerran päivitetty. Alkoi heräämään syyllisyys siitä olenko muistanut herätellä jo sopivan määrän ihmisiä osallistumaan keräykseen.

Olin eilisen ja tämän päivän työmatkalla ja mukanani messupöydän kulmalla oli laillinen keräyslipas mahdollisia lahjoittajia varten. Pois lähtiessäni kannoin tavaroita autolle lipas kädessäni, kun joku tarttui ranteeseeni. Nuori opiskelija, joka oli käynnyt aikaisemmin juttelemassa kanssani kysyi olenko keräämässä WWF:lle rahaa. Kerroin että tavallaan kyllä, projektissamme on mukana myös Väestöliitto. Kerroin muutamalla lauseella mitä varten rahaa kerätään ja mikä on oma roolini keräyksessä. Nuori harmitteli, ettei ollut aikaisemmin huomannut lipasta, kääntyi kannoillaan ja kävi tuomassa opiskelutoverinsa lippaani luo. Jokainen heistä antoi ainoat taskussaan olevat kolikot keräykseen. Ensin olin onnellinen jälleen. Sitten noloissani. Eihän sitä rahaa kerätä sitä varten, että minun nimeni alla oleva mittari värähtäisi ja lopulta nimikkotilille saataisiin 6462 euroa! Rahaa kerätään jotta kaikkien meidän kapuajien yhteinen potti auttaa WWF:n ja Väestöliiton projektien kautta Nepalin luontoa ja ihmisiä. Tärkeää on myös, että tietoisuus ja sanoma leviävät, sekä se, että ihmiset jotka haluavat auttaa ja osallistua keräykseen, voivat halutessaan niin myös tehdä. Mittareista viis!! Aion käyttää erilaisia rahankeräysmenetelmiä parhaani mukaan lähtöpäiväämme saakka, hankkia lisää tietoa ja jakaa sitä jokaiselle joka haluaa kuunnella. Nauttia edelleen siitä kuinka onnellinen olen tästä projektista ja aion pitää huolen että onnellisuuteni myös lisääntyy. Ilman syyllisyyttä.

Odotellessa seuraavaa henkilökohtaista kasvun paikkaa aion noudattaa mahdollisimman kirjaimellisesti saamaani kunto-ohjelmaa. Kevääseen heräävä luonto, raitis ilma ja kuntoilu laittavat asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Löytäkäämme lenkkipoluilta hyviä oivalluksia siitä, miksi on niin hyvä jäädä koukkuun vapaaehtoistoimintaan!