Kustin pitkä polkumatka

Pieni ihme on tapahtunut! Lähettämäni postikortti Malawista löysi perille! Iloni ja hämmästykseni kortin saapumisesta on poikkeuksellista isompi. Tokihan kortit antavat odottaa itseään turismintäyteisistäkin lomakohteista, jossa kilvan tyrkytetään kaikenkirjavia maisemakortteja seuranaan lajitelma toinen toistaan kauniimpia postimerkkejä ja lentotarroja. Voi vierähtää kuukausi jos toinenkin ennen kuin hassu rantakuva ja nopeasti sutaistut terveiset lepäävät eteismatolla. Rusketus on ehtinyt asettua, työstressi palata, lomakohteen paikannimet hälvetä päästä. Korttia kaverin jääkaapin ovessa katsoo kuin etäistä kangastusta; olinko tosiaan tuolla, tuon maiseman keskellä, kokemassa sitä auvoa, jota kääntöpuolella niin kovasti hehkutan?
Kortti Malawista on harvinaisuus; sen tulimme todenneeksi matkallamme. Jokainen, joka sellaisen on onnistunut Suomeen asti postilaitoksen avustamana saamaan, voi onnitella itseään sydämellisesti. Malawin Travel Guidenikin sen tietää: ”International post in and out of Malawi is slow and unreliable”.
Ensimmäisellä matkustusviikollamme keskityimme kokemaan ja imemään itseemme vaikutteita; ajatukset korttien lähettämisestä eivät vielä koskettaneet mieltämme. Kirjasimme tunnelmia muistikirjoihin, valokuvasimme kaikkea ympärillämme, haistelimme, maistelimme ja aistimme Afrikkaa, minkä ennätimme. Viikon reissaamisen jälkeen huomasin, että olen saavuttamaisillani jo seuraavan levelin; tätä kaikkea olisi mukava jakaa kotimaahankin päin. Sanottavaa oli kertynyt. Tietenkin tekstareita oli näpytelty kaiket illat (tosin eri liittymät toimivat vaihtelevalla menestyksellä), jotkut jopa soittelivat Suomeen tai kävivät näyttäytymässä naamakirjassa (niin kauan kun generaattoreista irtosi sähköä akkujen latailuun). Blogia päivitettiin. Joku kommunikaation muoto kuitenkin uupui. Se perinteisin; postikortti!
Helpommin sanottu kuin toteutettu. Yhtäkään postikorttia ei Lungwenan kylässä näkynyt. Teiden varsilla pienissä kojuissa oli kyllä kaikenlaista muuta myytävää pölyttymässä; autonrenkaita, pärekoreja, länsimaista lähetettyjä konttivaatteita, lihaa ja kalaa rättien päällä vakuuttavan kärpäspilven alla, sohvia, jopa ruumisarkkuja… Paperitavara loisti poissaolollaan.
Liwonden luonnonpuistosta löytyi sitten vihdoin kasa kivoja eläinkortteja turistien tarpeisiin. Tosin niitä kaivettiin kaapin alta pahvilaatikoista lattialla ähisten monen miehen voimin ja useaan otteeseen, eikä oikeanlaisia meinannut löytyä sitten millään. Kortit tuli kynäiltyä iltasafarin jälkeen.
Seuraava haaste olikin paha: mistä saada postimerkkejä? Välillä tuntui, ettei kukaan ollut niistä ja niiden tarpeellisuudesta oikein kuullutkaan.
Ajeltiin n. 80 kilometriä Ulongwesta Blantyreen. Kartta lupaili, että maantien sivussa, keskellä ei mitään, tönöttäisi Post Office Museum. Se taisi sujahtaa varsin nopeasti ohi, tai sitten se oli tehokkaasti kätketty jonkun valtaisan baobab-puun sisälle. Ei hätää: Olimmehan saapumassa Blantyreen, Malawin kaupalliseen keskukseen. Sieltä jos mistä heltiäisi varmasti merkki jos toinenkin. Pian päästiinkin tutustumaan paikalliseen kauppakeskukseen ”satoine kauppoineen” (näin niistä tosin vain ehkä kymmenen). Vesiperä: hyvin varustellusta kirjakaupasta oli turha kuvitella saavansa postimerkkejä. Ystävällinen myyjä opasti minua kylläkin toiseen kauppaan, jonka nimessä vilahti sana ”post”. Siellä lauma pojankoltiaisia nauroi merkkihaaveilleni ja ehdotti, että ajelisin pari kilometriä keskustaan, josta ”ehkä löytyisi”. Lopulta, pyörittyämme erinäisten tarpeidemme ajamina bussilla ympäri Blantyrea, en kehdannut enää ehdottaa kuskille ja väsyneelle porukallemme pikkupistäytymistä postiin, jollainen kenties oli kätkeytynyt jollekin Blantyren vilkkaalle kadulle.
Viimeisenä iltana pääkaupunki Lilongwen hotellissa kysäisin respan mukavalta tytöltä, josko he voisivat toimittaa korttini postiin. Tyttö lupautui toimeen. Kysyin, mitäköhän postimerkit mahtavat maksaa. Tytön ilme oli niin hämmentynyt, että tajusin, ettei hän ollut koskaan kuullutkaan moisista merkeistä. Sitten hänen ilmeensä kirkastui. Hän kuulemma tunsi ”erään, joka on joskus käynyt postissa”. Eipä aikaakaan, kun tyttö oli hälyttänyt kysyvän ja kiireisen oloisen miehen respaan. Pitkällisten neuvottelujen jälkeen maksoin postimerkeistä, luovutin postikortit (siinä vaiheessa jo suhteellisen varmana siitä, etteivät ne ikinä löytäisi Euroopan mantereelle, saati Skandinaviaan asti) ja tippasin vielä molempia avusta. Tyttö kysäisi, voisinko mahdollisesti alkaa hänen kanssaan kirjeenvaihtoon. Tosin omaa postiosoitettaan hän ei muistanut; vain sähköpostiosoite oli mielessä. (Tämän olin huomannut jo aikaisemminkin. Teiden nimillä ja numeroilla ei ollut merkitystä, ja harva osasi sanoa suoralta kädeltä oman osoitteensa. Joka paikkaanhan pystyy kävelemään, ja tietä voi aina kysyä.)
Mikäköhän siinä tosiaan on, että postikortti jaksaa viehättää vuodesta toiseen! Olemme kiintyneitä asioihin, jotka voimme konkreettisesti selittää itsellemme: ”Nyt joku vie tämän palan pahvia lentokentälle, josta se lentää yhdessä kaltaistensa kanssa kaupunkiin x, josta se kiikutetaan konttoriin n, jossa joku lajittelee sen omaan pinoonsa, josta se kärrätään kotiovelleni. Joku ketterä vielä kipaisee sen henkilökohtaisesti luukustani sisään”. Netinkäyttö ja tekstiviestit ovat pikselitoimintaa ja vaikeasti hahmottuvaa avaruushifistelyä. Toista on saada reissussa rähjääntynyt postikortti, joka on tehnyt pitkän matkan maitse, meritse ja ilmateitse, kulkenut monen käden ja kassin kautta.
Miksi ihmeessä en voinut tuoda kortteja ja tervehdyksiäni itse? Ainakin tämä oli kiinnostava kokeilu. Liwonde National Parkin virtahepo ja hassu egrettilintu kurkistelevat lähettämässäni kortissa. Kaksi hienoa perhospostimerkkiä on joku muu ystävällisesti liimannut paikoilleen puolestani. Siinä se nyt on. Pieni ihme. Postikortti, jonka eteen on nähty vaivaa.