Krokotiilin päämäärä

Malawilaisessa kansansadussa poika nimeltä Halambe istuu suuren mangopuun alla itkemässä äitinsä kuolemaa. Joenpenkan takaa häntä kurkistelee nälkäinen Krokotiili. Seitsemän päivän ajan Krokotiili katselee, muikistelee ja päänsä sisällä pähkii. Se suunnittelee syövänsä pojan suihinsa.
”Voiko noin murheellisesta pojasta olla ateriaksi?” Krokotiili tuumailee. ”Hän maistuu varmasti yhtä kitkerän katkeralta kuin hänen vuodattamansa kyyneleet. Saan vielä mahanpuruja.”
Lopulta Krokotiili keksii keinon. Hän päättää tehdä pojan onnelliseksi, keinolla millä hyvänsä. Jahka pojasta tulee iloinen ja kyyneleistä vapaa, Krokotiili voi vihdoin syödä hänet. Maukas makupala odottaa. Nerokas suunnitelma, eikö.
Tekemämme asiat vaikuttavat meihin. Puhtaalla järjellä suunnittelemme usein kaikenlaista. Hypoteettinen lopputulema kangastelee jo edessämme. Nämä ja nämä asiat johdattavat minua tämän ja tämän äärelle. Saavuttaakseni tuon, täytyy minun huhkia näin. Totuus on toisenlainen. Matka muuttaa meitä. Lopputulos ei ole koskaan juuri sen näköinen kuin suunnittelimme. Joskus se ilahduttaa meitä, joskus lyö ällikällä. Joskus emme pääse perille asti, vaan unohdumme matkan varrelle, useimmiten hyvästä syystä.
Miten käy Krokotiilin ja Halamben? Krokotiili opettaa pojan uimaan ja nauttimaan vedestä. Pikkuhiljaa Halambe oppii taas nauramaan ja rakastamaan elämää. Krokotiili alkaa viihtyä hänen seurassaan, he ystävystyvät. Ajatus Halamben popsimisesta päivälliseksi siirtyy tuonnemmaksi, kunnes alkaa ideana olla jo suorastaan vastenmielinen.
Lopulta poika palaa kotikyläänsä ehjin nahoin, omiensa luo, ja Krokotiili jää joenpenkalle kaipaamaan tämän seuraa. Elämä on absurdi ja arvaamaton, taitava harhauttaja ja yllättäjä. Moni asia voi kääntyä päälaelleen, odottamattomalta taholta voi löytää ystävän. Nälkä saattaa muuttua nauruksi, itku kaipaukseksi, suru hymyksi. Todellinen päämäärä voi olla ovelasti piiloutuneena välitavoitteiden lomassa.
Jatkakaamme matkaamme, ystävät. Kulman takana voi odottaa yllätys.