"Just one second with these amazing children and you will fall in love, as I did, forever. They become a part of your soul, your heart, and an inspiration for the rest of your life. "
(Lainaus Jillian Wolsteinilta, HELP-järjestön perustajalta).
Mikä tuo eniten iloa elämäämme, ketkä ovat yleensä ottaen iloisimpia keskuudessamme, kansallisuudesta riippumatta - no tietenkin lapset.
Oma tyttäreni teki kaupassa hienon havainnon. Hän supatti kaupassa korvaani jotain mitä en vaan kuullut ja kun olin hokenut muutaman kerran että mitä, mitä, naurahti että ei mitään, kerron sitten autossa. Noh autossa tämä 11 vuotias ilopilleri kysyi, että miksi aikuiset ovat yleensä niin vakavia ja kiukkuisen näköisiä? Minä tietysti kysymään että miten niin, vaikka jo arvasinkin yleisemmällä tasolla että mistä on kyse. Tyttö kertoi, että hän oli seurannut kaupassa ihmisiä ja eritoten erästä rouvaa, joka oli vieressämme tutkinut pakkauksia hyllyssä, puhisten samalla itsekseen kiukkua ja näyttänyt todella sitruunan syöneeltä. Tästä sitten pääsimmekin oivaan aiheeseen, nimittäin kysymykseen että miksi? Tämä oli taas niitä kysymyksiä mihin ei vastausta ollut eikä ole. On tylyä vastata, että niin se vaan on, aikuiset nyt ovat sellaisia - mutta miksi ihmeessä ovat? Eihän niin kuitenkaan tarvitsisi olla. Onko aikuisten elämänasenne länsimaissa oikeasti sitten yleisen negatiivinen, ilman syytä iloinen on jotenkin vajaa tai ainakin sitä katsotaan vähän hymistellen ja se häiritsee. On turvallisempaa kulkea sulkeutuneena näyttäen siltä että joku painava istuu olkapäillä kiskoen koukuilla suupieliä alaspäin, elämänasenteena että pessimisti ei pety koskaan.
Lapseni oli tehnyt loistavan havainnon, katsokaapa itse ympärillenne vaikkapa kaupassa. Montako iloista ilmettä siellä näkyy? Iloisia lapsia voi olla, niin kauan kunnes heidät vedetään väkisin eteenpäin, kiire kiire kiire, vaikka todellisuudessa kiirettä ei ole, on vain paniikki pois sieltä missä ei itsekään haluaisi olla. Kiirehän on muutenkin pelkkä asennekysymys ja asuu vain omien korvien välissä.
Olisiko tässä jonkinlaisen asennemuutoksen ja itsetutkiskelun paikka?
Väkisin ajatukset kulkevat Malawissa ja Malawin lapsissa, kaipaan sitä iloa ja lämpöä mikä siellä oli läsnä joka hetkessä. Tottahan toki meidänkin lapsissamme elää samaa elämäniloa ja elämänjanoa, mutta se karsitaan tehokkaasti viimeistään koululaitoksen toimesta. Pitää olla tehokas, eikä leikki kuulu tehokkuuteen.
Mitä me voisimme tehdä toisin, mitä me voisimme opettaa lapsillemme, mitä me nyt esimerkillämme opetamme?
Lapset oppivat alkuun matkimalla, lapset ovat äärimmäisen tarkkoja, minkälaisen mallin sinä annat omille lapsillesi?
Kaikki muutos lähtee aina jokaisesta itsestään. Voisitko sinä olla ympäristösi ensimmäinen hullu joka unohtaa kiireen ja kääntää suupielet ylöspäin, jopa siellä jouluruuhkassa räntäsateessa?
Olosuhteille emme aina voi mitään, suhtautumiseemme voimme.
Onko valo sinun tunnelisi päässä auringonpaiste vai junanvalo?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti