Maailman AIDS- päivää vietetään keskiviikkona

Maailman Aids-päivän tarkoitus on muistuttaa ongelmasta, lisätä tietoisuutta HIV:stä ja kannustaa taudin vastaiseen taisteluun. Maalmassa on yli 33 miljoonaa HIV-tartunnan saanutta. Suurin osa heistä asuu Afrikassa. Tauti on pitkään ollut tabu, mutta nykyisin monet Afrikan valtion johtajat, myös Malawin, tunnustavat taudin. Malawin väkiluku on 14 miljoonaa, heistä lähes miljoona on HIV-positiivistia. Aids on johtava kuolinsyy aikuisilla Malawissa, jossa eliniänodote on vain 43 vuotta.

Malawin hallitus on viime vuosina käyttänyt resursseja Aids-epidemian leviämisen estämiseen. Maan hallitus, kansainväliset rahoittajat ja avustusjärjestöt ovat kiitettävästi pyrkineet lisäämään Aidsiin sairastuneiden hoitoon pääsyä ja parantaneet ehkäisyä. Kuitenkin himillisten ja taloudellisten resurssien puute haittavat HIV:n vastaisen työn etenemistä.

HIV:n leviäminen äidistä lapseen

Viime vuosina Malawissa on pyritty estämään HIV-infektion siirtymistä äidistä lapseen. Vuodesta 2004 lähtien maa on lisännyt HIV-testausta raskaana oleville naisille. HIV-testausta tarjotaan äitiysneuvoloissa ja sairaaloissa. Testejä tarvitaan paljon ja niistä sekä koulutetusta henkilökunnasta on pula. Monet eivät myöskään mene testeihin, koska pelkäävät leimautumista ja syrjintää.

Sukupuolten eriarvoisuus

HIV: n levinneisyys on suurempi 15­-49-vuotiailla naisilla (13,3 %) kuin miehillä (10,2 %). Malawin naiset ovat sosiaalisesti ja taloudellisesti miesten armoilla. Miehet harrastavat seksiä useiden kumppaneiden kanssa ja naiset ovat siinä asemassa, että he ovat voimattomia vaatimaan kondomin käyttöä. Lähes joka viides 15-19-vuotiaista nuorista naisista ovat kokeneet pakottamista ja väkivaltaa ensimmäisessä seksuaalisessa kokemuksessa. Monet naiset eivät voi koskaan kieltäytyä seksistä ja kokevat seksuaalista hyväksikäyttöä. Malawissa on myös seksiin liittyviä rituaaleja, jotka nykyisin on tuomittu. Kuitenkaan perinteestä, joka on jatkunut sukupolvien ajan, luopuminen ei etene nopeasti varsinkaan maaseudulla.

Naisiin kohdistuva väkivalta on tuoreen tutkimuksen mukaan Etelä-Afrikassa yhä yleisempää. Etelä-Afrikan vauraimmassa maakunnassa tehdyssä kyselyssä 37 prosenttia miehistä kertoi raiskanneensa joskus naisen tai tytön.

Väestöliitto on kouluttanut Malawissa paikallisia HIV:n vastaiseen työhön.

Tue AIDSin vastaista työtä Malawissa Kapua- keräyksen avulla.

Kaarina- kapuaja

Olkaa kuin tontut

Pieni tonttu istuskeli uunin päällä ja kummasteli maailman menoa. Se oli jo vanha tonttu, meidän ihmisten iässä paljon paljon vanhempi kuin osaamme edes kuvitella, tontuilla kun ei varsinaisesti ajanlaskua edes ole.
Nyt se pohti eriarvoisuutta, se ihmetteli että miksi kaikilla ihmisillä ei voi olla samat oikeudet ja mahdollisuudet, niin kuin tontuilla on. Se mietti että miksi toisilla on enemmän kuin he koskaan tarvitsevat ja toisilla taas ei ole yhtään mitään. Näin joulun lähestyessä se tiesi taas tämän asian nousevan esiin.
Tontut eivät toisilleen hanki lahjoja, ne kun eivät tavaroista välitä, vaan ne juhlistavat talvipäivänseisausta , tuota entisten aikojen suurta juhlaa. Siihen valmistaudutaan siivoamalla hyvin ja kerääntymällä yhteen sukulaisten ja tuttujen kanssa.

Tontulla on tuttuja ympäri maailmaa ja nyt sen mieleen tuli sukulaiset kaukaisessa maassa, päiväntasaajan tuolla puolen. Siellä niin tontuilla kuin ihmisilläkin on ihan erilaiset olosuhteet kuin täällä pohjoisessa. Ei tarvitse tonttujen huolehtia lämmityksestä tai lumitöistä, lämmintä riittää ilman villapaitaa ja lumesta ei kukaan edes tiedä että mitä se on.
Suurena erona ihmisten välillä tonttu näkee suhtautumisen elämään. Täällä pohjoisessa iso osa ihmisistä on aina alakuloisia ja elämänasenteeltaan negatiivisia, liekö syynä sitten se että kaikkea materiaa on mutta elämänilo puuttuu, syystä tahi toisesta. Tonttu pohti että meneekö ihmisten kaikki energia tavaran hankkimiseen ja kuluttamiseen, mutta silti tavara ei korvakaan kaikkea? Ajetaan takaa jotain mitä ei koskaan saavuteta.
Kaukaisessa maassa sukulaistonttujen kertoman mukaan ei ihmisillä ole kuin aivan välttämätön, mutta silti – vai juuri sen takia – he suhtautuvat elämään paljon positiivisemmin. Elämä siellä on paljon lähempänä tonttujen elämää, eli elämää katsotaan päivä kerrallaan eikä menneisiin tai tulevan odotteluun voi tarttua. Ollaan tyytyväisiä siihen mitä on, vain ja ainoastaan siihen.

Tonttu muisteli vielä omaa lähimenneisyyttään. Silloin elämä meni täälläkin hyvin pitkälle samaa rataa kuin tuolla kaukana nykyään. Elämä keskittyi omaan lähipiiriin ja siihen että arjessa selvitään ja ruokaa riittää. Eikä tästä ole kulunut kuin vasta vajaat sata vuotta, eli tontulle vielä ihan hyvin muistettavaa aikaa.
Tonttu oli myös huomannut että ihan kaikki ihmiset eivät kuitenkaan ajattele samalla tavalla. On olemassa myös ihmisiä jotka osaavat yhdistää eri aikakausien elämäntyylin parhaita puolia, mutta sitä se ei osannut vielä sanoa että ovatko nämä ihmiset aikaansa edellä vai jäljessä…

Se, mitä tonttu haluaisi ihmisille näin joulun lähestyessä sanoa on joulun perimmäinen sanoma, eli maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto.

Olkaa kuin tontut, rakastakaa toisianne ja pitäkää huoli lähimäisistänne.

Krokotiilin päämäärä

Malawilaisessa kansansadussa poika nimeltä Halambe istuu suuren mangopuun alla itkemässä äitinsä kuolemaa. Joenpenkan takaa häntä kurkistelee nälkäinen Krokotiili. Seitsemän päivän ajan Krokotiili katselee, muikistelee ja päänsä sisällä pähkii. Se suunnittelee syövänsä pojan suihinsa.
”Voiko noin murheellisesta pojasta olla ateriaksi?” Krokotiili tuumailee. ”Hän maistuu varmasti yhtä kitkerän katkeralta kuin hänen vuodattamansa kyyneleet. Saan vielä mahanpuruja.”
Lopulta Krokotiili keksii keinon. Hän päättää tehdä pojan onnelliseksi, keinolla millä hyvänsä. Jahka pojasta tulee iloinen ja kyyneleistä vapaa, Krokotiili voi vihdoin syödä hänet. Maukas makupala odottaa. Nerokas suunnitelma, eikö.
Tekemämme asiat vaikuttavat meihin. Puhtaalla järjellä suunnittelemme usein kaikenlaista. Hypoteettinen lopputulema kangastelee jo edessämme. Nämä ja nämä asiat johdattavat minua tämän ja tämän äärelle. Saavuttaakseni tuon, täytyy minun huhkia näin. Totuus on toisenlainen. Matka muuttaa meitä. Lopputulos ei ole koskaan juuri sen näköinen kuin suunnittelimme. Joskus se ilahduttaa meitä, joskus lyö ällikällä. Joskus emme pääse perille asti, vaan unohdumme matkan varrelle, useimmiten hyvästä syystä.
Miten käy Krokotiilin ja Halamben? Krokotiili opettaa pojan uimaan ja nauttimaan vedestä. Pikkuhiljaa Halambe oppii taas nauramaan ja rakastamaan elämää. Krokotiili alkaa viihtyä hänen seurassaan, he ystävystyvät. Ajatus Halamben popsimisesta päivälliseksi siirtyy tuonnemmaksi, kunnes alkaa ideana olla jo suorastaan vastenmielinen.
Lopulta poika palaa kotikyläänsä ehjin nahoin, omiensa luo, ja Krokotiili jää joenpenkalle kaipaamaan tämän seuraa. Elämä on absurdi ja arvaamaton, taitava harhauttaja ja yllättäjä. Moni asia voi kääntyä päälaelleen, odottamattomalta taholta voi löytää ystävän. Nälkä saattaa muuttua nauruksi, itku kaipaukseksi, suru hymyksi. Todellinen päämäärä voi olla ovelasti piiloutuneena välitavoitteiden lomassa.
Jatkakaamme matkaamme, ystävät. Kulman takana voi odottaa yllätys.

Kansalaispelkuruudesta kansalaisrohkeuteen

Pysähdytkö kadulla auttamaan jos joku kaatuu? Huudatko huomiota herättävästi ihmisen perään, jolta on juuri tipahtanut toinen hanska kadulle? Puututko tilanteeseen, jossa toinen ihminen käyttäytyy pelottavasti toista, yleensä itseään pienempää kohtaan? Soitatko poliisit kun naapurissa on väkivaltatilanne? Painatko ratikan oven avaa-nappia kun joku juoksee ehtiäkseen vaunuun? Olitpa itse kyydissä tai pysäkillä odottamassa.

Vastausvaihtoehtoja on tasan kaksi: Kyllä tai ei. Jälkimmäiseen voi liittää erilaisia selityksiä, mutta kyllä-vastauksen kanssa päästää silti itsensä helpommalla: Kyllä, sillä minun kuuluu tehdä niin. Ei-vastaus on päinvastoin raskas. Vaikka kuinka ajattelee, että ei, joku muu hoitaa, jää mieleen silti epäilys: Mitä jos ei hoidakaan? Ehkä minun olisi pitänyt? Olisin voinut. Olisi pitänyt.

Huh, jo tilanteen kuvittelukin on raskasta, sillä tiedän miltä se tuntuu. Se, että jättää auttamatta, sydämen tai selkärangan tai oikeudenmukaisuuden tajun lähettämästä viestistä huolimatta. Siitä eräänlaisesta sisäisestä nytkähdyksestä huolimatta. Tiedän miltä se tuntuu kun jättää puuttumatta, joskus jopa yhdessä toisten kanssa, silloin kun kukaan meistä ympärillä olevista kanssaihmisistä ei tartu asiaan. Silloin kun olemme oikein porukalla ohi kulkijoita.

Jos elämässä jotain kadun, niin niitä tilanteita joissa olen jättänyt auttamatta toista ihmistä. Onneksi minulle tarjoutuu koko ajan uusia mahdollisuuksia, pienempiä ja isompia. Ja onneksi olen oppinut tottelemaan paremmin sitä pientä nytkähdystä joka tuntuu kumpuavan sisältäni automaattisesti, samalla kun aivoille vasta alkaa hahmottua, että tässähän voisi jotain tehdäkin. Yritän jatkuvasti opettaa itselleni, että sitä nytkähdystä pitää vain seurata. Uskon nimittäin, että se edustaa minussa ja jokaisessa meistä parasta, ihan ihmisyyden ydintä.

Uskon, että meissä kaikissa on sisäänrakennettuna oikein tekemisen vaisto. Toivon vain, että eläisimme hiukan enemmän sen varassa.

Muutama kolikko hyvään

Jos minulla olisi varaa lahjoittaa muutama euro hyväntekeväisyyteen, mihin sen laittaisin ja miksipä vielä ulkomaille. Moni on ihmetellyt noin jutellessamme Kapuasta.
Miksi autetaan maapallon toiselle puolelle vaikka Suomessakin on apua tarvitsevia paljon, sairaaloiden lastenosastoja, sotaveteraaneja, vanhustenhuoltoa, pelastushelikoptereita,,, lista on pitkä ja tärkeä.
Kohteita on satoja, vuosittain sattuu luonnonkatastrofeja, on Unicef, SPR jne. Kaikki edellämainitut sekä ne sadat muut kohteet tarvitsevat apuamme ja jokainen euro on tarpeen.
Joku miettii varmasti oikeutetusti myös, mikä osa päätyy lopulta itse kohteeseen!

Olisi todella hienoa jos ihmisillä olisi edes yksi avustuskohde lähellä sydäntään. Emme ole kateellisia toiselle hankkeelle, itse avustaminen on tärkeä, helppo ja hieno ele. Ne antakoot joilla on varaa, useimmilla meiltä liikenisi muutama kymppi vuodessa tai 10 senttiä päivässä, 36,5 eurolla saa paljon aikaan.
Huomasin iloksein, kun on halua osallistua keräykseemme moni antoi vähästäänkin. Pisaroista se syntyy purokin.

Jatkan laulujen lainaamista nyt Pave Maijaselta, "Pidä huolta" kappaleen sanat sopivat hyväntekeväisyyteen
"sillä jokainen, joka apua saa,
sitä joskus tajuu myös antaa."

Suomi sai paljon apua ulkomailta sotien aikaan ja jälkeen, maksoimme sotavelat, sen aikaiset naiset ja miehet raatoivat maamme eteen. Tiedämme nyt mitä he panivat alulle, suuret kiitokset heille. Suomi on listattu maailman parhaaksi maaksi, olisikohan meidän aika vuorostaan "antaa almu sille, joka elääkseen sen tarvii" tai "rakentaa, missä koti maahan sortuu" eli maksaa takaisin.

Kuinka toimia, jätä muutama kolikko taskun pohjalle, sillä pian tulevat mm. Joulupadat, pudota se lippaaseen tai luovuta verta. Nenäpäivän ja Kapuan keräys jatkuu vuodenloppuun, katso nettisivut siellä on tilinumerot, helposti ja nopeasti hoidat lahjoituksen (uudestaan, kiitos).
Tarpeita on, valitse omasi ja käy vieraisilla toisissakin tärkeissä kohteissa.

Kapua on projekti, joka on kerännyt avustusta eri kohteelle jo kolmesti. Nyt oli meidän vuoro tutustua Malawin äitiysterveydenhuollon kehittämiseen.
Me Kapualaiset maksoimme kaikki omat kulumme itse, kerätyt varat ohjautuvat lyhentämättömänä Malawiin Väestöliiton kautta. Onpa vielä alueen kyläpäälliköillä sanansa sanottavana itse jaossa tarkempaan ja tärkeimpään kohteeseen.
Näin ollen tiedämme minne Kapuan rahat menevät ja jokainen euro todella päätyy itse kohteeseen, ei jää senttiäkään matkalle tai hallinnon pyörittämiseen..
Väestöliitto on saanut jo paljon aikaan, paljon on vielä tekemättä, vuosien päästä malawilaisilla on varmasti paremmat mahdollisuudet viettää perheen kohokohtaa eli lapsen syntymää, odottaen ja juhlien ei peläten. Ole mukanamme pyyhkimässä kyyneleet.


Reijo

Eläkkeistä, noituudesta...

Malawissa on tehty lakiesitys eläkeiästä, joka naisten kohdalla olisi 55 ja miesten 60 vuotta. Kuinkahan moni ehtisi eläkkeestään nauttimaan kun keskimääräinen eliniänodote on reilusti alle 50 vuotta! Naisen elämässä on kaksi riskikohtaa: oman syntymä ja synnyttäminen. Jos nainen selviää näistä, hän voi elää vanhaksikin. Näimme Malawissa vanhoja naisia, jotka vaikuttivat olevan sielläkin sitkeyden perikuvia.

Ilta Sanomat kirjoitti 12. lokakuuta uutisen Malawista, jossa 80 iäkästä naista oli tuomittu pakkotyöhön, jotkut jopa kuudeksi vuodeksi. Tuomion syynä oli noituuden opettaminen lapsille. Noituuden harjoittaminen ei lehden mukaan sinänsä ole maassa laitonta. Näistä noituuksista ja mitä kummallisimmista uskomuksista saimme mekin matkamme aikana kuulla.

Loppukesästä tuli Suomessa tv-ohjelma, jossa käsiteltiin Malawin terveydenhoitoa. Erityisesti ohjelmassa keskityttiin kampurajalan hoidon kehittämiseen. Englantilainen kirurgi toi maahan kaikesta vastustuksesta huolimatta hoitomuodon, jossa vastasyntyneen jalat kipsattiin aina kolmen viikon jaksoissa vähän kerrallaan kohti oikeampaa jalan asentoa. Myös tällaisten vammaisina syntyneiden hoitona ovat dokumentin mukaan olleet noitatohtorien loitsut. Lungwenan kylässäkin tapasimme yhden noin kymmenvuotiaan pojan, jonka molemmat jalkaterät ja nilkat olivat pahasti epämuodostuneet. Kun muut juoksivat ja potkivat palloa, tämä poika seisoi yksinäisenä sivummalla.

Malawi on yksi maailman köyhimmistä maista ja tarvitsee kipeästi monenlaista apua saadakseen terveyden- ja sairaudenhoitonsa edes jonkinlaiselle tyydyttävälle tasolle.

Äitiyden monet kasvot

Viikonloppuna järjestelin haikeana KAPUA- aineistojani siirtääkseni niitä syrjään. Käteeni jäi Väestöliiton julkaisu ” Äitiyden monet kasvot ”, jonka on kirjoittanut Tuuli Hakkarainen ja toimittaneet Laura Lipsanen ja Sini Karusto, projektin aikana tutuksi tulleet nuoret naiset. Luin julkaisun uudelleen ja se avautui aivan eri tavalla nyt kuin lukiessa sitä silloin kun aloitimme KAPUA 2010-projektimme. Oman Malawi kokemuksen kautta äitiyden monet kasvot tulivat hyvin lähelle.

Jo yhden minuutin aikana maailmassa ehtii tapahtua paljon: 300 naista tulee raskaaksi, 110 kärsii raskauden ja synnytyksen aikaisista komplikaatioista ja yksi kuolee. Synkkien numeroiden takana on tavallisia ihmisiä, joita äitiyskuolleisuus koskettaa. Päivittäin yli tuhat perhettä menettää äidin, vaimon, siskon tai tyttären. Vuosittain arviolta 10 miljoonaa lasta jää orvoksi ja raskauden ja synnytyksen aiheuttamat vammat leimaavat kymmenien miljoonien naisten elämää. Saharan eteläpuolinen Afrikka ja Etelä-Aasia ovat äitiyskuolleisuuden tilastojen huipulla ja myös maailman köyhimpiä alueita.

Suomessa äitiyskuolleisuus saatiin laskuun neuvolaverkoston avulla. Vuonna 1944 astui voimaan lait kunnallisista äitiys- ja lastenneuvoloista sekä kunnankätilöistä ja terveyssisarista. Jokaisessa kaupungissa, kauppalassa ja maalaiskunnassa tuli siitä lähtein olla äitiys- ja lastenneuvola. Nykyään äitien ja lasten terveydenhoito on Suomessa ja muissa Pohjoismaissa maailman huippuluokkaa, alle seitsemän kuollutta 100 000 elävänä syntynyttä kohden eli kun Suomessa syntyy noin 60 000 lasta vuodessa, näistä kuolee kolme- neljä lasta. Äitiys- ja lastenneuvolatoiminta ja niiden palvelujen vakiintunut käyttö samoin kuin synnyttäminen turvallisissa olosuhteissa sairaaloissa on jopa niin itsestäänselvyyksiä, että jotkut unohtavat palvelujen olevan osa kunnallista palvelutuotantoa. Tehokas tilastointi, poliittinen tahto ja pitkäjänteinen rahoitus tekivät Suomesta äitiysterveyden mallimaan jo 50-60-luvuilla.

Malawissa koulutettua henkilökuntaa on läsnä noin puolessa synnytyksistä. Näimme paljon tutustuessamme avustuskohteisiimme, mutta kuitenkin jäi myös paljon kysymyksiä. Miten paljon syntyy sairaita ja vammaisia lapsia? Kuinka moni syntyneistä lapsista on saanut HIV-tartunnan? Miten heidän hoitonsa on järjestetty? Tunnetaanko synnytyksen jälkeinen masennus? Miten sitä hoidetaan ?

Miten synnytysvaurioita kuten fistulaa hoidetaan? Fistula on erittäin vakava synnytysvaurio, joka aiheutuu lapsen juuttuessa äidin synnytyskanavaan. Se tapahtuu kun synnytys pitkittyy tai pysähtyy kokonaan. Tätä tapahtuu, koska lääketieteellistä apua kuten keisarinleikkausta ei ole saatavilla. Lapsi tavallisesti menehtyy ja nainen tai tyttö on loppuelämänsä ajan kyvytön pidättämään virtsaa, sekä joskus myös ulosteita ja joutuu usein eristetyksi yhteisössään. Fistula voidaan sekä estää että parantaa. Naiset eivät saa fistulaa, jos he pääsevät keisarinleikkaukseen ja jos heillä on etukäteen tietoa terveellisestä synnytyksestä. Länsimaissa fistula on nykyisin äärimmäisen harvinainen vamma.

Vuonna 2007 YK:n yleiskokous asetti uuden tavoitteen tavoitteita seksuaaliterveyden edistämiseksi: äitiydestä tulee tehdä turvallisempaa parantamalla perhesuunnittelun saatavuutta, tarjoamalla ammattiapua kaikissa synnytyksissä ja järjestämällä ajoissa ammattitaitoista terveydenhoitoa naisille, jotka saavat komplikaatioita synnytyksen aikana. Tavoitteet ja keinot niiden saavuttamiseksi tunnetaan, mutta kehitys äitien hyväksi tapahtuu erittäin hitaasti.

Mitä voi yksi pieni KAPUA ryhmä saada aikaan tässä globaalissa kehitysmaiden ongelmassa?

Malawissa otimme ensimmäisen askeleen ja pääsimme katsomaan mitä malawilaisten äitien arkeen kuuluu. Malawilaisten odottavien ja synnyttäneiden äitien vakavat kasvot ovat jääneet mieleeni.

KAPUA- toiminta ei kovin paljon voi muuttaa maailmaa paremmaksi, mutta esim. Malawin Lungwenan alueen äitien ja lasten joka samalla koko yhteisön elämää hyvin paljon. Malawin olosuhteissa yli 76 000 € äitiys- ja lisääntymisterveyden edistämiseen on huomattava summa.

Jokainen meistä voi omalla toiminnallaan osoittaa tukensa köyhien maiden tytöille ja naisille. KAPUA 2010- ryhmän keräys jatkuu vuoden loppuun. Voit lahjoittaa joulukortti- tai joululahjarahasi malawilaisten naisten ja tyttöjen terveyden hyväksi.

Kaarina Kapuaja

Auringonpaiste vai junanvalo

"Just one second with these amazing children and you will fall in love, as I did, forever. They become a part of your soul, your heart, and an inspiration for the rest of your life. "
(Lainaus Jillian Wolsteinilta, HELP-järjestön perustajalta).

Tuo ylläoleva teksti jäi elämään mieleeni, se on niin totta.
Mikä tuo eniten iloa elämäämme, ketkä ovat yleensä ottaen iloisimpia keskuudessamme, kansallisuudesta riippumatta - no tietenkin lapset.

Oma tyttäreni teki kaupassa hienon havainnon. Hän supatti kaupassa korvaani jotain mitä en vaan kuullut ja kun olin hokenut muutaman kerran että mitä, mitä, naurahti että ei mitään, kerron sitten autossa. Noh autossa tämä 11 vuotias ilopilleri kysyi, että miksi aikuiset ovat yleensä niin vakavia ja kiukkuisen näköisiä? Minä tietysti kysymään että miten niin, vaikka jo arvasinkin yleisemmällä tasolla että mistä on kyse. Tyttö kertoi, että hän oli seurannut kaupassa ihmisiä ja eritoten erästä rouvaa, joka oli vieressämme tutkinut pakkauksia hyllyssä, puhisten samalla itsekseen kiukkua ja näyttänyt todella sitruunan syöneeltä. Tästä sitten pääsimmekin oivaan aiheeseen, nimittäin kysymykseen että miksi? Tämä oli taas niitä kysymyksiä mihin ei vastausta ollut eikä ole. On tylyä vastata, että niin se vaan on, aikuiset nyt ovat sellaisia - mutta miksi ihmeessä ovat? Eihän niin kuitenkaan tarvitsisi olla. Onko aikuisten elämänasenne länsimaissa oikeasti sitten yleisen negatiivinen, ilman syytä iloinen on jotenkin vajaa tai ainakin sitä katsotaan vähän hymistellen ja se häiritsee. On turvallisempaa kulkea sulkeutuneena näyttäen siltä että joku painava istuu olkapäillä kiskoen koukuilla suupieliä alaspäin, elämänasenteena että pessimisti ei pety koskaan.

Lapseni oli tehnyt loistavan havainnon, katsokaapa itse ympärillenne vaikkapa kaupassa. Montako iloista ilmettä siellä näkyy? Iloisia lapsia voi olla, niin kauan kunnes heidät vedetään väkisin eteenpäin, kiire kiire kiire, vaikka todellisuudessa kiirettä ei ole, on vain paniikki pois sieltä missä ei itsekään haluaisi olla. Kiirehän on muutenkin pelkkä asennekysymys ja asuu vain omien korvien välissä.
Olisiko tässä jonkinlaisen asennemuutoksen ja itsetutkiskelun paikka?

Väkisin ajatukset kulkevat Malawissa ja Malawin lapsissa, kaipaan sitä iloa ja lämpöä mikä siellä oli läsnä joka hetkessä. Tottahan toki meidänkin lapsissamme elää samaa elämäniloa ja elämänjanoa, mutta se karsitaan tehokkaasti viimeistään koululaitoksen toimesta. Pitää olla tehokas, eikä leikki kuulu tehokkuuteen.
Mitä me voisimme tehdä toisin, mitä me voisimme opettaa lapsillemme, mitä me nyt esimerkillämme opetamme?
Lapset oppivat alkuun matkimalla, lapset ovat äärimmäisen tarkkoja, minkälaisen mallin sinä annat omille lapsillesi?
Kaikki muutos lähtee aina jokaisesta itsestään. Voisitko sinä olla ympäristösi ensimmäinen hullu joka unohtaa kiireen ja kääntää suupielet ylöspäin, jopa siellä jouluruuhkassa räntäsateessa?
Olosuhteille emme aina voi mitään, suhtautumiseemme voimme.

Onko valo sinun tunnelisi päässä auringonpaiste vai junanvalo?

Kustin pitkä polkumatka

Pieni ihme on tapahtunut! Lähettämäni postikortti Malawista löysi perille! Iloni ja hämmästykseni kortin saapumisesta on poikkeuksellista isompi. Tokihan kortit antavat odottaa itseään turismintäyteisistäkin lomakohteista, jossa kilvan tyrkytetään kaikenkirjavia maisemakortteja seuranaan lajitelma toinen toistaan kauniimpia postimerkkejä ja lentotarroja. Voi vierähtää kuukausi jos toinenkin ennen kuin hassu rantakuva ja nopeasti sutaistut terveiset lepäävät eteismatolla. Rusketus on ehtinyt asettua, työstressi palata, lomakohteen paikannimet hälvetä päästä. Korttia kaverin jääkaapin ovessa katsoo kuin etäistä kangastusta; olinko tosiaan tuolla, tuon maiseman keskellä, kokemassa sitä auvoa, jota kääntöpuolella niin kovasti hehkutan?
Kortti Malawista on harvinaisuus; sen tulimme todenneeksi matkallamme. Jokainen, joka sellaisen on onnistunut Suomeen asti postilaitoksen avustamana saamaan, voi onnitella itseään sydämellisesti. Malawin Travel Guidenikin sen tietää: ”International post in and out of Malawi is slow and unreliable”.
Ensimmäisellä matkustusviikollamme keskityimme kokemaan ja imemään itseemme vaikutteita; ajatukset korttien lähettämisestä eivät vielä koskettaneet mieltämme. Kirjasimme tunnelmia muistikirjoihin, valokuvasimme kaikkea ympärillämme, haistelimme, maistelimme ja aistimme Afrikkaa, minkä ennätimme. Viikon reissaamisen jälkeen huomasin, että olen saavuttamaisillani jo seuraavan levelin; tätä kaikkea olisi mukava jakaa kotimaahankin päin. Sanottavaa oli kertynyt. Tietenkin tekstareita oli näpytelty kaiket illat (tosin eri liittymät toimivat vaihtelevalla menestyksellä), jotkut jopa soittelivat Suomeen tai kävivät näyttäytymässä naamakirjassa (niin kauan kun generaattoreista irtosi sähköä akkujen latailuun). Blogia päivitettiin. Joku kommunikaation muoto kuitenkin uupui. Se perinteisin; postikortti!
Helpommin sanottu kuin toteutettu. Yhtäkään postikorttia ei Lungwenan kylässä näkynyt. Teiden varsilla pienissä kojuissa oli kyllä kaikenlaista muuta myytävää pölyttymässä; autonrenkaita, pärekoreja, länsimaista lähetettyjä konttivaatteita, lihaa ja kalaa rättien päällä vakuuttavan kärpäspilven alla, sohvia, jopa ruumisarkkuja… Paperitavara loisti poissaolollaan.
Liwonden luonnonpuistosta löytyi sitten vihdoin kasa kivoja eläinkortteja turistien tarpeisiin. Tosin niitä kaivettiin kaapin alta pahvilaatikoista lattialla ähisten monen miehen voimin ja useaan otteeseen, eikä oikeanlaisia meinannut löytyä sitten millään. Kortit tuli kynäiltyä iltasafarin jälkeen.
Seuraava haaste olikin paha: mistä saada postimerkkejä? Välillä tuntui, ettei kukaan ollut niistä ja niiden tarpeellisuudesta oikein kuullutkaan.
Ajeltiin n. 80 kilometriä Ulongwesta Blantyreen. Kartta lupaili, että maantien sivussa, keskellä ei mitään, tönöttäisi Post Office Museum. Se taisi sujahtaa varsin nopeasti ohi, tai sitten se oli tehokkaasti kätketty jonkun valtaisan baobab-puun sisälle. Ei hätää: Olimmehan saapumassa Blantyreen, Malawin kaupalliseen keskukseen. Sieltä jos mistä heltiäisi varmasti merkki jos toinenkin. Pian päästiinkin tutustumaan paikalliseen kauppakeskukseen ”satoine kauppoineen” (näin niistä tosin vain ehkä kymmenen). Vesiperä: hyvin varustellusta kirjakaupasta oli turha kuvitella saavansa postimerkkejä. Ystävällinen myyjä opasti minua kylläkin toiseen kauppaan, jonka nimessä vilahti sana ”post”. Siellä lauma pojankoltiaisia nauroi merkkihaaveilleni ja ehdotti, että ajelisin pari kilometriä keskustaan, josta ”ehkä löytyisi”. Lopulta, pyörittyämme erinäisten tarpeidemme ajamina bussilla ympäri Blantyrea, en kehdannut enää ehdottaa kuskille ja väsyneelle porukallemme pikkupistäytymistä postiin, jollainen kenties oli kätkeytynyt jollekin Blantyren vilkkaalle kadulle.
Viimeisenä iltana pääkaupunki Lilongwen hotellissa kysäisin respan mukavalta tytöltä, josko he voisivat toimittaa korttini postiin. Tyttö lupautui toimeen. Kysyin, mitäköhän postimerkit mahtavat maksaa. Tytön ilme oli niin hämmentynyt, että tajusin, ettei hän ollut koskaan kuullutkaan moisista merkeistä. Sitten hänen ilmeensä kirkastui. Hän kuulemma tunsi ”erään, joka on joskus käynyt postissa”. Eipä aikaakaan, kun tyttö oli hälyttänyt kysyvän ja kiireisen oloisen miehen respaan. Pitkällisten neuvottelujen jälkeen maksoin postimerkeistä, luovutin postikortit (siinä vaiheessa jo suhteellisen varmana siitä, etteivät ne ikinä löytäisi Euroopan mantereelle, saati Skandinaviaan asti) ja tippasin vielä molempia avusta. Tyttö kysäisi, voisinko mahdollisesti alkaa hänen kanssaan kirjeenvaihtoon. Tosin omaa postiosoitettaan hän ei muistanut; vain sähköpostiosoite oli mielessä. (Tämän olin huomannut jo aikaisemminkin. Teiden nimillä ja numeroilla ei ollut merkitystä, ja harva osasi sanoa suoralta kädeltä oman osoitteensa. Joka paikkaanhan pystyy kävelemään, ja tietä voi aina kysyä.)
Mikäköhän siinä tosiaan on, että postikortti jaksaa viehättää vuodesta toiseen! Olemme kiintyneitä asioihin, jotka voimme konkreettisesti selittää itsellemme: ”Nyt joku vie tämän palan pahvia lentokentälle, josta se lentää yhdessä kaltaistensa kanssa kaupunkiin x, josta se kiikutetaan konttoriin n, jossa joku lajittelee sen omaan pinoonsa, josta se kärrätään kotiovelleni. Joku ketterä vielä kipaisee sen henkilökohtaisesti luukustani sisään”. Netinkäyttö ja tekstiviestit ovat pikselitoimintaa ja vaikeasti hahmottuvaa avaruushifistelyä. Toista on saada reissussa rähjääntynyt postikortti, joka on tehnyt pitkän matkan maitse, meritse ja ilmateitse, kulkenut monen käden ja kassin kautta.
Miksi ihmeessä en voinut tuoda kortteja ja tervehdyksiäni itse? Ainakin tämä oli kiinnostava kokeilu. Liwonde National Parkin virtahepo ja hassu egrettilintu kurkistelevat lähettämässäni kortissa. Kaksi hienoa perhospostimerkkiä on joku muu ystävällisesti liimannut paikoilleen puolestani. Siinä se nyt on. Pieni ihme. Postikortti, jonka eteen on nähty vaivaa.

Kehyilevät valkoiset naiset

Osallistuin muutama viikko sitten korkeatasoiseen ulko- ja turvallisuuspoliitiikkaa käsittelevään seminaariin. Alustukset olivat monipuolisia ja syleilimme maailmaa, keskustellen myös spesifeistä Suomen ja Euroopan ulkopolitiikan haasteista. Kuitenkin, Afrikka jäi visioissa niin pitkälle horisonttiin, ettei noussut keskusteluun juuri lainkaan.

Koin siis velvollisuudekseni pyytä alustajia kertomaan näkemyksistään oman maamme ja Euroopan yhteistyöstä Afrikan maiden kanssa. Vastaukset käsittelivät lähinnä kehitysyhteistyötä. Hyvä sinänsä, mutta päädyimme vakiokaavaan: Nuori valkoihoinen nainen tuo esille, että eikö olisi tarpeen muistaa myös afrikkalaiset. Kyllä, kaikki toteavat ja korostavat kehitysyhteistyön tärkeyttä.

Afrikka on muutakin kuin kehitysyhteistyötä! Miten olisi vaikka yhteistyö? Ja miten olisi, jos sitä rupeaisivat tekemään myös muut kuin valkoihoiset naiset?

Tarkoitukseni ei ole syrjiä miehiä joille asia on tärkeä, mutta haluaisin muutosta käsitykseen, että on kansallisesti riittävä panostus, että naiset harrastavat kehitysyhteistyötä. Yhteistyöllä afrikkalaisten kanssa on suomalaisille ihmisille ja yrityksille, toimialasta riippumatta, varmasti paljon annettavaa. Pieni liikahdus pois totutulta mukavuusalueelta on ennenkin poikinut innovaatioita ja onnistumisia. Huomio on tärkeä myös Euroopan tasolla.

Johtaja, luotsaa yrityksesi kohti uusia menestyksiä, liity kehyilevien valkoisten naisten joukkoon!

Hymyillen kohti syksyä

Pertti lauleli blogeissaan, valitettavasti harvemmin matkallamme. Minä en laula mutta lainaan Hectoria.

Niin kuinka siis voit edes väittää
sä, että yksinäinen oot?
Jos kuljet kanssain halki slummin,
puhut ehkä harkitummin.
Huomaat, että sentään
lähes onnellinen oot.

Meillä on tapana valittaa ja jopa hermostua pienistä jutuista, jos en ehtinyt autolla vielä toisistakaan vihreistä, miksi aina viereinen kassajono vetää nopeammin, taas sataa vettä vai onko tuo jo räntää jne.

On suuria asioita joista on lupa valittaa, se että auttaako valittaminen on toinen kysymys. Elämä on joskus kieltämättä raakaa. Yksi patti ja terveys on mennyt, tulevaisuutta on pakko katsoa eri silmin, yksi aamu ja työpaikka voi olla pian entinen.
Miksi minulle tai meille käy näin, on varmasti silloin mielessä yötä päivää, sitä ei kannata hävetä.
Tulevaisuus ei kait muutu paremmaksi ellei sen eteen tee töitä ja toivo.
Ensimmäinen vaihe, ajattele positiivisesti on järkytyksen keskellä lähes mahdottomuus. Lääketiede kehittyy, työpaikkoja ilmestyy kuitenkin lopulta, olisiko uranvaihto edessä.
Jokainen tapaus on erilainen ja vaatii oman ajattelutavan, onnea ja voimia teille kaikille suurissa asioissa taisteleville.

Me muut normaalissa elossa olevat, kuitataan ne pikkuasiat hymyllä.
Pitäähän toistenkin edetä liikenteessä, ehkä toisen kassan asiakkailla oli selvemmät viivakoodit, maa tarvitsee vettä ja lumi suojaa luontoa pakkaselta jne.

Meitä on pallollamme ensi vuonna arvion mukaan jo 7 000 000 000 (seitsemän miljardia) ihmistä. Tuohon lukuun sopii niin iloa kuin surua. Voisiko sanoa, että onneksi aina on joku jolla menee vielä huonommin? Suurin osa meistä huomaa, jotta lähes onnellisia oomme.
Hymyillään syksyn sateet positiiviseksi energiaksi, hymyä on mukavampi katsella.
Matkallamme Malawissa näimme hymyjä jokapuolella, valkoiset hampaat, tervehdys ja iloiset silmät kuului kulttuuriin, yritetään ottaa opiksi


Reijo