"Elämän merkillisimpiä ihmeitä on elimistön kyky uudistua, korjata sattuneet vauriot ja jatkaa elämistään. Joka kerran kun leipää leikatessasi saat pienimmänkin haavan, tämä tapahtuma käynnistää rakennustoiminnan, joka monimutkaisuudessaan ylittää pilvenpiirtäjän rakentamiseen liittyvät vaikeudet moninkertaisesti. Meille tämä elimistön paranemiskyky on itsestään selvää ja kuitenkaan ilman sitä ei olisi kirurgiaa olemassa; vähäisinkin loukkaantuminen voisi johtaa kuolemaan.
Haavan ollessa vaarallinen, saa se aikaan nelinkertaisen hälytyksen elimistössä ja kaikkien käytettävissä olevien vastatoimenpiteiden mobilisoitumisen. Verenpaine alenee, jotta verenhukka jäisi mahdollisimman vähäiseksi. Veren hyytymisaika lyhenee minuuteista muutamaksi sekunniksi ja perna tyhjentää verivarastojaan korvatakseen menetetyn verimäärän. Torjuntatehtäviin erikoistuneiden valkosolujen tuotanto kiihtyy jopa kymmenen kertaa normaalia vilkkaammaksi.
Niin ihmeellisiä kuin nämä kaikki tapahtumat ovatkin, ne ovat vain ensiaputoimenpiteitä. Edessä on vielä suurin työ - vaurioiden korjaaminen. Elimistön kokonaistaloudessa haava on aina ensisijaisessa asemassa. Haavojen paranemiskyky säilyi jopa toisen maailmansodan keskitysleireillä nälkiintyneillä ihmisilläkin. Uuden kudoksen muodostuminen on todellisia luonnon ihmeitä. Säiesolut järjestäytyvät geometrisiin kuvioihin muodostaen monimutkaisen kudoksen ja sen ravitsemiseksi on järjestettävä täysin vastaava hiussuoniverkosto. Äärimmäisen ohuet verisuonet porautuvat kaikkialle uuteen kudokseen ja sattumanvaraisesti törmäävät toisiin hiussuoniin. Ja vieläkin monimutkaisempi tapahtumaketju liittyy hermojen tunkeutumiseen uudiskudokseen.
Tämä kaikki on tapahtunut syvällä haavaa peittävän ruven alla. Samanaikaisesti muodostuu välittömästi uutta ihoa ihosolujen pyrkiessä kohti haavan keskustaa aivan kuten kuin puun kuori pyrkii peittämään paljaaksi isketyn kohdan puunrungossa. Lopuksi hienonhienot lihassäikeet alkavat kasvaa haavaa kohti ja liittyvät lopulta yhteen."
Näin kuvasi haavan paranemisprosessia aikansa menestyksekkäimpiin tiedekirjoittajiin kuulunut tohtori J D Ratcliff tammikuussa 1960 ilmestyneessä koko kansan valistuslehdessä, Valituissa Paloissa.
Sysäyksen aiheesta kirjoittamiseen sain, kun olen tänä kesänä saanut tuta erilaisia kolhuja tavallista enemmän. Näyttää siltä todellakin, että tietyn ikäpyykin ohitettua sitä on alttiimpi loukkaantumisille. Kuhmuja, revähdyksiä, venähdyksiä, asfaltti-ihottumaa ja mustelmia ilmaantuu kuin pikkulapsille leikkiessään raisuja leikkejään. Konkattuani kotiin eilisestä jalkapallomatsista ja saatuani ensiavun siskoltani, heittäydyin sänkyn pohjalle ja tartuin yöpöydällä lojuneeseen Valittuihin Paloihin, jonka olin hankkinut aikoinaan jostain divarista nostalgisessa olotilassa. Ratcliffin hieman vanhahtava, mutta faktat tarkasti esiintuova artikkeli sai minut ajattelemaan elimistön nerokkuutta ja sen itsekorjaavaa voimaa.
Runsas kuukausi sitten tehtyäni lähempää tuttavuutta asfalttiin, sillä näkyvällä seurauksella, että asfaltti-ihottumaa oli sääressä 30 neliösentin alueella ja polvissa syvempiä haavoja, huolestuin toipumisen vauhdista ja pelästyin tulevan Nepalin matkani olevan vaarassa, etenkin jos jotain olisi murtunut. Onneksi näin ei kuitenkaan ollut. Eilen olin taas samassa tilanteessa jalkapallokentällä maatessani.Miten ehtisin nyt kuntoutua ja milloin voisin taas alkaa treenaamaan ollakseni hyvässä kunnossa kun lähdetään vaeltamaan ja kiipeämään Himalajan vuoristoon?
Aikaa on 72 aamua ja herätys. Luonto on säätänyt niin, että elimistö yleensä korjaa vahingot ja pyrkii tasapainotilaan, kunhan vain annamme sille tilaisuuden. Joskus tuntuu siltä, että meidät on luotu täydellisiksi syntyessämme ja annettu eväät tasapainoiseen elämään, useimmiten ainakin fyysisessä mielessä. Emme kuitenkaan kuuntele herkkiä tai toisinaan kauaksikin kaikuvia signaaleja, mitä elimistömme, aivomme yrittävät meille viestiä. Suljemme korvamme ja olemme turruttaneet aistimme ja olemisemme epäolennaisella ja yhteys katkeaa. Kanavat ovat kiinni ja viestintuoja tärkeine viesteineen jää porstuaan.
Tarvitaan herätys, ravistus tai lepo, jotta pääsemme takaisin keskustelu- ja oppimisyhteyteen sisimpämme kanssa. Toisille se on metsissä samoilu, sapatti, yhdessäolo ja opastava keskustelu lähimmäisten, ystävien kanssa, elimistöä kunnioittava liikunta, nikkarointi tai kirjaan syventyminen. Toisille se voi olla musiikin kuuntelua, soittamista tai laulamista. Ja usein tarvitaan vastoinkäyminen. Kuten loukkaantuminen. Tai useampia sellaisia.
Toivon kaikille kapuaja-kollegoilleni ja arvon lukijoille tasapainoista syksyä. Kuunnelkaa itseänne ja toisianne. Ja antakaa ihmeiden tapahtua. But be careful out there!
Kalle Kapuaja. Ei jalkapalloilija, ainakaan tänä syksynä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti