Sisäänajoa

Olen ajanut viime aikoina sisään uusia vaelluskenkiäni. Väistämättä tulee tuskastuttavia hetkiä kun jokaisena päivänä kengät painavat eri kohdista kuin edellisenä päivänä, jalat tuntuvat raskailta ja jäykiltä eikä kengillä saa maatuntumaa.

Olen testannut niitä ns. anna-koiran-viedä-menetelmällä, eli olemme menneet metsässä sieltä mistä koira haluaa mennä. Kengät ovat saaneet kivuta varsinaissuomalaisille kalliolle, laskeutua sammaleen peittämiä rinteitä ja kahlata kesäsateisella niityllä. Ajatuksetkin ovat saaneet samalla vaellella omia polkujaan ja aika usein mielessä on käynyt, minkälaisille poluille nuo kengät pääsevät Nepalissa. Varmasti edessä on kuivaa, kuumaa, märkää ja kylmää -varmasti myös jalan alla luistavaa sammalta ja upottavaa suota, ihan niin kuin täälläkin.

Niinpä myös kunto-ohjelmasta on yritettävä pitää kiinni vaikka arki kuinka yrittää lannistaa ja painaa päälle. Pitää muistaa kehittää sitkeyttä, joustavuutta, hapenottokykyä ja isoja lihaksia. Pitää muistaa pitää huolta nivelistä ja nivelsiteistä -puhumattakaan mielestä ja mielialasta. On nimittäin niitäkin hetkiä, kun alkaa epäillä omia rajojaan ja kykyään suoriutua tästä kaikesta. Sitten havahtuu hiukan häpeillen muistamaan että vaikka minun kenkäni ja arkeni painaisivat kuinka paljon, niistä kengistä ja siitä arjesta olisi moni ympäri maailmaa kiitollinen. Minulla on mahdollisuus auttaa, vaikkei se aina niin helpolta tunnukaan.

Siksi onkin ollut ihanaa kun ystävät ja tutut ovat kantaneet oman kortensa KAPUA-kekoon: äiti on virkannut pieniä "toivon perhosia" myytäväksi; ystävät antavat kaapintäytteitään kirpputorilla myytäväksi ja fysioterapeuttikin muistaa joka kerta kysyä että milloin "se vuorikiipeilyhomma olikaan, että saadaan sut kuntoon".

Sanoma leviää, avustuspotti karttuu, kengät muotoutuvat ja mieli samalla, pikkuhiljaa, lähtövalmiiksi.

Matkalla jo,
Marika