Perinteiset alueelliset yhteisöt rapautuvat ja perheet hajoavat. Väki siirtyy muualle toimeentulon perässä jättäen kotipaikkakuntansa, vain vanhukset pysyvät kotikylissään. Kasvukeskusten ja kaupunkien ulkopuolelle jäävät alueet suorastaan surkastuvat ja hiipuvat. Liikenneyhteydet ovat vähän niin ja näin, lähimpään lääkäriin on useamman tunnin matka. Ainoa ero Afrikkaan taitaa olla se, etteivät pois muuttaneet lähetä rahaa taakse jääneille. No, Suomessa on sentään sosiaaliturva ja kansaneläke.
Hanna-Maija Kause esitti Facebook-sivullani tärkeän kysymyksen siitä, miten tukea paikallisia yhteisöjä ja ihmisiä olemaan vahvoja ja elinvoimaisia siellä missä ovat. Hän antoi esimerkiksi Botswanan, jossa ”siirtotyöläisyys Etelä-Afrikkaan on vuosikymmenien saatossa rapauttanut perinteisen yhteisön ja perheen. Seurauksena ovat hajanaiset perheet, yksinäiset äidit ja valtava hiv-epidemia.”
Hanna-Maijan kommentti sai minut pohtimaan esimerkkejä myös lähempää, kuten alussa havainnollistin. Pohjois- ja Itä-Suomen lisäksi mieleeni tuli Viro, jossa niin sanottujen osa-aikaorpojen määrä kasvaa koko ajan, vanhempien tehdessä työputkia Suomessa. Afrikkalaisten maiden mittakaavassa seuraukset ovat aivan eri luokkaa, mutta joitain yhtymäkohtia juuri perinteisten yhteisöjen ja kanssakäymisen murtumisen osalta on havaittavissa.
En tiedä voiko Afrikassakaan puhua diasporasta, sillä se tarkoittaa koko ryhmän pakotettua liikkumista sijoiltaan. Diasporassa kansa tai ryhmä säilyttää oman identiteettinsä, vaikka elääkin eristyksessä alkuperäisestä kulttuuristaan (wikipedia). Nykyisessä hajaannuksessa taakse jää osa porukasta ja itse muuttoliikekin on sirpaleista. Isä menee länteen, äiti itään.
Onko minun siis syytä olla pessimisti ja todeta, että olemme jo auttamattomasti myöhässä tässä hajaannuksen maailmassa. Kuten myös Cristina Andersson toi ansiokkaasti esiin, kehitysyhteistyön lähtökohta on harjoittaa sitä niin, että se ”edistää autettavien omaa kyvykkyyttä parantaa oman elämänsä laatua ja yhteisönsä toimintamahdollisuuksia.” Entä jos oma kotiyhteisö on jo aikoja sitten hajonnut ja ainoa jäljelle jäänyt on väliaikainen, samassa tilanteessa olevien hengenheimolaisuus? Sellainen, joka perustuu vain tilapäisyyteen. Mihin rakentuu enää siinä vaiheessa kestävä kehitysyhteistyökään?
Maailmantuskan keskeltä Sinua tervehtii Krisse-Kapuaja.
Tosiaan. Tätä hajaannusta tapahtuu paljon Suomessakin nykyään, ja varmaan ennenkin. Aina on siirrytty työn perässä. Niin minäkin tänä keänä tulin Helsinkiin, vaikka koti on Tampereella. Olen myös saanut huomata, kuinka kotiseutuni Pohjois-Savo kehittyy, ja mihin suuntaan. Monet nuoret lähtevät työn perässä pois.
VastaaPoistaNämä ajatukset heräsivät tästä kirjoituksestasi. Hienoa, että olet kehitysyhteistyössä mukana. Olisi mukava kuulla tästä lisää. Ehkä voisin kirjoittaa tästä omaan blogiini, jonka löydät tuolta: http://development.thinkaboutit.eu/ ehkä sinua kiinnostaa lueskella kilpailun blogikirjoituksia ;)