Kapuaminen an sich

Ennen Maailma kylässä – festareita vietimme Kapuajien kanssa rattoisan aamupäivän uudella Kiipeilyareenalla. Kiipeily oli minulle varsin tuore tuttavuus, mutta osoittautui huh! – yllättävän koukuttavaksi ja huisin hauskaksi harrastukseksi. Aloin heti ymmärtää alalle vihkiytyneitä.
Homman juju ei tosiaankaan ole pelkkä ”seinää ylös ja that’s it”-tyyppinen monotonisuus, vaan se sisältää paljon enemmän. Itsensä voittaminen yhä uudelleen ja uudelleen, sekä fyysiset (kädet tärisee ja sheikkaa, mutta roikunpa tässä vaikka hampaat irvessä) että henkiset (kuinka luotettava itsevarmistava köysi oikeastaan on?) haasteet, kavereiden kannustus ja yleinen tsemppihenki, epäonnistumisten hyväksyminen ja mahdollisuus Uuteen Yritykseen. En ehkä todellakaan ole synnynnäinen gekko enkä kallioita kipittävä kauris, mutta jonkunlaista apinan raivoa oli etenemisessäni havaittavissa; sen verran innokkaasti lähdin selättämään seiniä, vaikka korkeanpaikan kammokin tykytti takaraivossa.
Minulle kävi eräänkin reittiseinän kanssa niin, että kahdeksan kertaa sille kapusin, mutta ilmeisesti olin pituudeltani liian vähäinen moiseen haasteeseen, kun joka yrityksellä puolessa välissä eivät käsiparat enää yltäneetkään reittipylpyröille. Kahdeksannella kerralla pääsin lopulta jollain selkärangasta lähtevällä eläimellisellä ponnistuksella kynnysmöntistäni yli, mutta muutamaa metriä korkeampana solahdin seinältä alas kaikki voimani menettäneenä. Mutta saavutin silti jotain! Läpäisin väsyneenä haasteen, joka tuntui aluksi minulle mahdottomalta! Tähän suoritukseen ja onnistumisen elämykseen rinnastaisin mieluusti myös Kapuajien keräystavoitteen ja sen saavuttamisen; ajoittaisista takapakeista, ”seinältä putoamisista” huolimatta varainkeruuta jatketaan, tavoitteet saavutetaan ja huipulle päästään. Kaikki aikanaan!

Maailma kylässä – tapahtuman Kapuan ständillämme oli vetonaulana (mm. iloisien Kapuajien, ilmaisten kondomien ja rintamerkkien sekä hienojen t-paitojen lisäksi) mainio vekotin; kiipeilysimulaattori. Toimii samalla periaatteella kuin juoksumatto, mutta on pystysuora seinä asiaankuuluvine kiipeilyulokkeineen. Kun matalahkoa (n. 3m?) seinää alkoi epäuskoisena kavuta, niin matto ryhtyihe rullailemaan ja mikäs siinä oli toimintaa jatkaessa. Kiipeily oli helppoa ja hauskaa – ja ”huipulle” 20:n metriin pääsi ihan ilman valjaita ja korkeanpaikan kammoa! Mikäs siinä oli palautellessa Kiipeilyareenalla kipeytyneitä arkoja käsiparkoja. Moinen laitos olisi aika reipas lisä mille tahansa punttisalille! Taatusti tehokkaampaa kuin juoksumatolla tahkoaminen ja toisi myös asiaankuuluvaa vaihtelua itse kunkin kuntoiluskaalaan. Seinä kun vielä tarjosi monenmoista haastetta kallistuessaan eri suuntiin riippuen rundin vaikeusasteesta.
Jotain todella alkukantaista kiipeilyyn liittyy. Jotain, joka koskettaa jotain esihistoriallista osiota pikkuaivojemme syövereissä. Kun me kiipeämme, muinaisihminen meissä kiipeää, tarpeineen ja toiveineen. Apinasielu ihmisessä herää; vaistotoiminta, joka on nukkunut meissä siitä asti, kun laskeuduimme puista. Lueskelin jokin aika sitten ihmisten ”tarpeettomista” ruumiinosista (tunnetuimpia mm. viisaudenhampaat, häntäluu ja miehen nännit). Hoikka kantalihas on käsittääkseni yksi jäänne muinaisilta kiipeilyajoilta, (se jopa puuttuu 6-8 prosentilta ihmisistä!) ja nykyään sitä käytetään lähinnä elinsiirroissa. Kuinka paljon hoikan kantalihaksen kaltaisia varhaiselle ihmisapinalle tuiki tarpeellisia ruumiinosia ja elimiä kannamme mukanamme edelleen! Samankaltaista kauan sitten hyväksi havaittua, mutta nykymaailmassa harvemmin käyttöön otettua tietotaitoa ja hominidae- perintöä lienee myös pääkoppamme sopukoissa, enkä todellakaan lähtisi tituleeraamaan niitä täysin tarpeettomaksi jäämistöksi. Kenties evoluutiolla oli syynsä jättää ihmiseen tiettyjä ominaisuuksia, kuten kaipuun kapuamiseen.

Rohkeutta, iloa ja sinnikästä seinämällä roikkumista toivottelen meille kaikille! Tavoite on astetta lähempänä jokaisen pienenkin ponnistuksen jälkeen!