Kuis kapuaa?

Peukuista ja tviiteistä päätellen ihan hyvin.

Krisse-Kapuajalla on Facebookissa parisensataa ”tykkääjää” ja Twitterissä vajaa sata seuraajaa. Heistä suurin osa ei ilman sosiaalista mediaa tietäisi Kapua Aidventures:in projektin olemassaolosta vielä tässä vaiheessa, saati osallisuudestani siinä.

Sosiaalinen media on ihmisten keskinäistä vuorovaikutusta, areena ja työväline tiedon jakamiseen ja saamiseen. @KatjaPresnal, Yhdysvalloissa vaikuttava suomalainen sosiaalisen median kansainvälinen guru, totesi taannoin sosiaalisen median sopivan erityisen hyvin naisten käyttöön. Naisethan rakastavat keskustella ja jakaa tietoa!

Olin kuuntelemassa Katja Presnalia ja muita alan asiantuntijoita toukokuussa #Sometime2010- tilaisuudessa. Tapahtuma oli saanut alkunsa Twitterin käyttäjien halusta kokoontua keskustelemaan sosiaalisen median käytöstä ja mahdollisuuksista. Tilaisuus järjestettiin vapaaehtoisvoimin ja pitkälti sosiaalista mediaa apuna käyttäen. Minäkin sain tiedon seminaarista tviittien välityksellä. Myös samalla bussilla tulleet muut tviittaajat ”paljastuivat” heidän kuvaillessaan lipun ostoon liittyviä kommelluksiaan, jotka olin juuri todistanut. Tervehdimme toisiamme hymyillen. Sosiaalisen median avulla kohtasimme aidosti - sama tapahtui monen muun ihmisen kanssa tuona päivänä.

Olen Facebookin ja Twitterin kautta saanut yhteydenottoja, kannustusta ja vinkkejä kapuamiseen. Facebookista löytyvät nykyään Krisse-Kapuajan lisäksi myös mm. Erja Kapuaja, Heini-Kapuaja ja Hessu Kapuaja. Päivitystemme avulla yhä useampi ihminen kuulee Malawin äitiysterveyden tilanteesta ja toivottavasti myös inspiroituu auttamaan.

Pienistä puroista syntyy suuria virtoja. Uskon, että sosiaalisen median kautta saamme pontta keräykseemme. Kiehtovaa on myös ajatus siitä, että voisimme Malawissa ollessamme pitää suomalaiset ajan tasalla kapuajien edesottamuksista. Tviit: "100 000 euroa luovutettu Malawin äideille" Tviit: "Kapuajat ovat saavuttaneet Mt.Mulanjen huipun" Autathan meitä toteuttamaan tuo ensimmäisen. Me hoidamme jälkimmäisen.

Hyvää juhannusta! Ethän mene veteen tai veneeseen humalassa.

Ikäkriisitkin panee auttamaan...!

Onko kaikki elämässä ihan sattumaa ja yhteensattumien summaa? Omista lapsistaan huolehtiessaan tulee usein mieleen se, kuinka monelta mahdolliselta onnettomuudelta sitä itse onkaan säästynyt kuin onnenkaupalla. Miten noita pieniä pystyy ikinä suojelemaan tarpeeksi? Mitä jos elämä kohdallanikin olisi päättänyt ihan toisin? Mitä jos kouluaikoina olisin joutunut kiusatuksi, olisinko alistettuna jossain vailla omaa tahtoa? Mitä jos teininä liftatessa olisinkin joutunut väärään seuraan, olisinko enää hengissä? Mitä jos Italian tai Kanadan vuosinani olisinkin rakastunut johonkin paikalliseen, olisinko jossain pikkukylässä muistelemassa suklaaneliöreseptejäni vieraalla kielellä? Entä mitä jos olisin jäänyt aikoinaan Keltinmäen kauppaan esimiesharjoittelijaksi, olisinko osakas jossain kauppaketjussa tänään? Elämä heittelee ja kaikki on ihan sattumanvaraista. Työelämä on muuttunut pitkälle samanlaiseksi – mikään ei ole enää varmaa, eikä eläkeikään asti varmoja suojatyövirkoja enää juurikaan ole. Ammatinvalinnankin saattaa itse asiassa määrittää ihan satunnainen suuri elämys pienenä, joku hetki, joka tekee syvän vaikutuksen ja joka saa ihailemaan ammattikuntaa ja työnkuvaa. Tai sitten siihen vain ajautuu koulumenestyksen mukaan, kun mikään ei ole sykähdyttänyt tarpeeksi. Rakastuminenkin on ihan satunnaista - ei voi olla niin että jokaiselle on ainoastaan se yksi ja ainoa oikea, niin tuurissaan se ”oikean” kohtaaminen monesti on.

Ikäkriisit ja niihin liittyvä pohdinta auttavat sietämään elämän sattumanvaraisuutta ja epävarmuutta. Sanotaan, että jokaisen ikäkriisin jälkeen itsensä tuntee taas hieman paremmin. No, syytä olisi, sillä uutta ajatusta ja ideaa pukkaa joka päivä. Tutkimusten mukaan etenkin kolmekymppiset (myös lähes nelikymppiset?) vaihtavat hanakasti työpaikkaa ja jopa alaa. Ikäkriisi siis saattaa antaa elämään potkua ja antaa hyvän tilaisuuden muuttaa hieman polun suuntaa. Yksi ikäkriisien onnistuneista ratkaisuista on, että kyky ja halu huolehtia muista ja kantaa vastuuta kehittyy - ilmankos Kapuakin tuntuu juuri tässä iässä niin mielekkäältä. Mutta mitä jos se ikäkriisi vain jatkuu ja jatkuu? Miten kauan voi sietää tunnetta, että elämä vain lipuu käsien välistä ja katoaa jonnekin, ennenkuin saa siitä kiinni? Ennekuin kerkiää muuttaa sen suuntaa sinne, missä sen haluaisi olevan kypsällä iällä? Ennekuin on liian myöhäistä?

Epävarmuuden sietämisen oppiminen on kova paikka. Jos uusi suunta ei ole vielä ratkennut, pitäisi uskaltaa olla tässä hetkessä läsnä, nauttia arjesta ja muista ihmisistä. Tehdä parhaansa juuri tänään ja auttaa muita ihmisiä parhaansa mukaan. Sillä siitä saa parhaiten iloa arkeen, jakamalla positiivisuutta ympärilleen ja tekemällä hyviä tekoja. Kun oman elämän rakentaminen on kriisissä, otetaan positiivisuudesta energiaa ja autetaan muita hymyllä ja pienillä teoilla. Sitten jaksaa taas panostaa itseensäkin, kun sinulle hymyillään takaisin! Hyvät teot tulevat aina takaisin, ja hyvä kiertää! Kannattaa olla hyvän ringissä mukana.

... väsymättä kulkee ja lakkaamatta puhuu

Jokainen tärkeä asia tarvitsee jonkun, joka väsymättä kulkee ja lakkaamatta puhuu.

Ei päivää, etteikö joku kysy Kapuasta. Olen pitänyt Kapua paitaa siitä saakka kun sen sain. Kirahvi kuva herättää kovasti lämpimiä tunteita. Postitinpa jopa yhden paidan torstai- illan viestintäkoulutuksen vetäjälle. Samalla lähti pankkisiirto mukana. Vaikka olen saavuttanut henkilökohtainen keräystavoitteeni, huomaan edelleen ajattelevani, ketä voisin seuraavaksi lähestyä. Laukussa pitäisi olla aina esite ja pankkisiirto, koska mitä yllävimmissä tilanteissa joku kysyy, koska oikein lähditkään sinne Arfikkaan ja miten varainkeräys on sujunut. Siihen aina joku porukasta kysyy mikä juttu se on. Näin naisen suusta toiselle ja jopa miehenkin, leviää Kapua- sanoma.

Kerroitte positiivisia kokemuksia kiipeilystä, onnittelut uusista kokemuksista. Kiipeily ei ole minun juttuni. Olen tuntureissa vaeltaja ja puskissa koluaja. Tulevana viikonloppuna pitäisi jaksaa hoitaa oma osuus Kytäjän Jukola -tapahtuman Venlojen viestistä ja tuoda viestikapula eli kartta seuraavan osuuden viestinviejälle. Aloitin v. 1982 Ounasvaaran Hiihtoseuran Venlajoukkueessa. Siitä saakka olen ollut mukana muutamaa välivuotta lukuunottamatta. Seurat ja joukkueet ovat vaihtuneet, mutta Jukolan tunnelma on pysynyt. Jukola on suunnistajien kesäjuhla. Suurin osa joukkueista on työpaikka- ja harrastelijaporukoita vaikkakin kärjessä on maailman huiput. Jos liikut Kytäjän suunnalla, tervetuloa seuramaan Venlojen ja Jukolan viestiä lauantai klo 14 alkaen sunnuntain aamupäivään.

Toinen kohokohta on elokuun 1. viikonlopun tunturisuunnistus, joka on tänä vuonna Saariselällä. Virallisissa tilastoissa se on minulle 19. kerta, mutta tosiasiassa olen kerran keskeyttänyt, kun lunta tuli puolisääreen ja kädet eivät enään suostuneet kääntämän kompassin hahloa. Pari kertaa olen ollut kilpailun järjestäjänä. Suunnistus on hyvää kestävyys harjoitusta Mulanjen valloitusta varten.

Seuraava tapahtuma onkin Mount Everestin varjossa valokuvanäyttelyn avajaiset Kemijärvellä 3.7. lauantaina. Riitan kapuaja 08 lisäksi odotan tapaavani siellä vanhoja työkavereita ja kemijärveläisiä tuttuja. Olen suunnitellut Kapua tuotteiden myyntiä avajaisissa.

Tiesitkö, että voit olla puhumatta, mutta et voi olla kommunikoimatta. Kapua paita päälle ja iloinen ilme kasvoille, niin kukaan ei voi vastustaa sinua. Onnistuneita varainkeräystilaisuuksia ja kokemuksia teille kaikille.

Kaarina kapuaja Savosta

Kapuaminen an sich

Ennen Maailma kylässä – festareita vietimme Kapuajien kanssa rattoisan aamupäivän uudella Kiipeilyareenalla. Kiipeily oli minulle varsin tuore tuttavuus, mutta osoittautui huh! – yllättävän koukuttavaksi ja huisin hauskaksi harrastukseksi. Aloin heti ymmärtää alalle vihkiytyneitä.
Homman juju ei tosiaankaan ole pelkkä ”seinää ylös ja that’s it”-tyyppinen monotonisuus, vaan se sisältää paljon enemmän. Itsensä voittaminen yhä uudelleen ja uudelleen, sekä fyysiset (kädet tärisee ja sheikkaa, mutta roikunpa tässä vaikka hampaat irvessä) että henkiset (kuinka luotettava itsevarmistava köysi oikeastaan on?) haasteet, kavereiden kannustus ja yleinen tsemppihenki, epäonnistumisten hyväksyminen ja mahdollisuus Uuteen Yritykseen. En ehkä todellakaan ole synnynnäinen gekko enkä kallioita kipittävä kauris, mutta jonkunlaista apinan raivoa oli etenemisessäni havaittavissa; sen verran innokkaasti lähdin selättämään seiniä, vaikka korkeanpaikan kammokin tykytti takaraivossa.
Minulle kävi eräänkin reittiseinän kanssa niin, että kahdeksan kertaa sille kapusin, mutta ilmeisesti olin pituudeltani liian vähäinen moiseen haasteeseen, kun joka yrityksellä puolessa välissä eivät käsiparat enää yltäneetkään reittipylpyröille. Kahdeksannella kerralla pääsin lopulta jollain selkärangasta lähtevällä eläimellisellä ponnistuksella kynnysmöntistäni yli, mutta muutamaa metriä korkeampana solahdin seinältä alas kaikki voimani menettäneenä. Mutta saavutin silti jotain! Läpäisin väsyneenä haasteen, joka tuntui aluksi minulle mahdottomalta! Tähän suoritukseen ja onnistumisen elämykseen rinnastaisin mieluusti myös Kapuajien keräystavoitteen ja sen saavuttamisen; ajoittaisista takapakeista, ”seinältä putoamisista” huolimatta varainkeruuta jatketaan, tavoitteet saavutetaan ja huipulle päästään. Kaikki aikanaan!

Maailma kylässä – tapahtuman Kapuan ständillämme oli vetonaulana (mm. iloisien Kapuajien, ilmaisten kondomien ja rintamerkkien sekä hienojen t-paitojen lisäksi) mainio vekotin; kiipeilysimulaattori. Toimii samalla periaatteella kuin juoksumatto, mutta on pystysuora seinä asiaankuuluvine kiipeilyulokkeineen. Kun matalahkoa (n. 3m?) seinää alkoi epäuskoisena kavuta, niin matto ryhtyihe rullailemaan ja mikäs siinä oli toimintaa jatkaessa. Kiipeily oli helppoa ja hauskaa – ja ”huipulle” 20:n metriin pääsi ihan ilman valjaita ja korkeanpaikan kammoa! Mikäs siinä oli palautellessa Kiipeilyareenalla kipeytyneitä arkoja käsiparkoja. Moinen laitos olisi aika reipas lisä mille tahansa punttisalille! Taatusti tehokkaampaa kuin juoksumatolla tahkoaminen ja toisi myös asiaankuuluvaa vaihtelua itse kunkin kuntoiluskaalaan. Seinä kun vielä tarjosi monenmoista haastetta kallistuessaan eri suuntiin riippuen rundin vaikeusasteesta.
Jotain todella alkukantaista kiipeilyyn liittyy. Jotain, joka koskettaa jotain esihistoriallista osiota pikkuaivojemme syövereissä. Kun me kiipeämme, muinaisihminen meissä kiipeää, tarpeineen ja toiveineen. Apinasielu ihmisessä herää; vaistotoiminta, joka on nukkunut meissä siitä asti, kun laskeuduimme puista. Lueskelin jokin aika sitten ihmisten ”tarpeettomista” ruumiinosista (tunnetuimpia mm. viisaudenhampaat, häntäluu ja miehen nännit). Hoikka kantalihas on käsittääkseni yksi jäänne muinaisilta kiipeilyajoilta, (se jopa puuttuu 6-8 prosentilta ihmisistä!) ja nykyään sitä käytetään lähinnä elinsiirroissa. Kuinka paljon hoikan kantalihaksen kaltaisia varhaiselle ihmisapinalle tuiki tarpeellisia ruumiinosia ja elimiä kannamme mukanamme edelleen! Samankaltaista kauan sitten hyväksi havaittua, mutta nykymaailmassa harvemmin käyttöön otettua tietotaitoa ja hominidae- perintöä lienee myös pääkoppamme sopukoissa, enkä todellakaan lähtisi tituleeraamaan niitä täysin tarpeettomaksi jäämistöksi. Kenties evoluutiolla oli syynsä jättää ihmiseen tiettyjä ominaisuuksia, kuten kaipuun kapuamiseen.

Rohkeutta, iloa ja sinnikästä seinämällä roikkumista toivottelen meille kaikille! Tavoite on astetta lähempänä jokaisen pienenkin ponnistuksen jälkeen!

Feelings from last weekend

I had the opportunity to observe with my broken rib the climbing part, fun it was anyway. Have to try it one day! Brave people in the team and lots of fun!!

Here some pictures from the climbing exercise as well as feelings from the World Village!