Karkausvuosi 2011

Myönnän. Päättynyt vuosi oli monella tapaa minulle karkausvuosi. Joko itse aiheutettu tai sitten vain sattumusten seuraamusta. Hamekangasta ei tosin tarvinnut hankkia.

Elina, Nuppu ja Salla ja muut kapuajat ovat blogikirjoituksissaan tiivistäneet tuntemuksia ja kokemuksia KAPUAsta. En voisi olla enempää samaa mieltä heidän kanssaan. Kiitollisuus avunantajia, avunsaajia ja kanssakulkijoita kohtaan nousee päällimmäiseksi tunteeksi. Elina kiinnitti viisaasti huomiota myös siihen, miten tulisi olla itselleen armollinen ja rakastava, jotta voisi ja jaksaisi auttaa lähimpiään. Itse on tärkeä eikä sen vaaliminen ole itsekkyyttä. Anthony de Mello on kirjoittanut tästä asiasta enemmänkin, jos kiinnostaa.

Palaan väitteeseeni karkaamisesta. Vuosi sitten olin aloittanut sapattini ja olin pikkuisen eksyksissä useiden mahdollisuuksien viidakossa ja toisaalta toiseuden tunteesta johtuen. Taakse oli jäänyt turvallinen ja tuttu työyhteisö. Tarve tehdä jotain yleistä hyvää vaihtoehtojen kirjossa oli kasvanut itsekkäässä itsessäni ylitsepääsemättömäksi, mutta niin pelko hörhöksi maailmanparantajaksi leimaantumisesta business-tuttavieni ja lähipiirin taholta kuin yksinkertaisesti ajan puute oli aiemmin estänyt totetuttamasta haavettani.

Sitten mahdollisuuksien syvästä viidakosta eteen ilmestyi KAPUA. Siinä ei ollut monta sanaa, kun päätös hakemisesta oli tehty ja karkumatka sovinnaisuudesta ja mukavuudesta kohti jotain tuntematonta, mutta hyvältä vaikuttavaa oli alkanut.

Varainhankinta oli aluksi työlästä, mutta lähti hiljalleen sujumaan. Suhteet auttoivat onneksi tiettyyn pisteeseen, mutta viimeiset eurot puristettiin ihan pyhällä hengellä. Hötkyilystä ei ollut apua. Olin onnistunut karkaamaan rauhassa tekemisen tilaan vastoin normaalia levotonta ja poukkoilevaa tekemisen moodiani, pakottavaa suorittamista. Mieleen palautui edellisen talven pitkät hiihtolenkit. Silloin oli ollut aikaa keskittyä täysillä läsnäolemiseen, jokaiseen potkuun ja työntöön ja saavuttaa flow-tila, jossa ajan ja paikan tunne katoaa ja voi kokea syvää rauhaa ja onnea. Ja kuntoni ei ollut koskaan ollut niin hyvä kauden jälkeen :-).

Kaikki näytti paratiisimaisen hyvältä elokuun lopussa, draivi ja henki oli hyvä ja kesän laulukeikat olivat onnistuneet hienosti. Ja tarkkanäköinen laulunopettajani Susanna oli kehaissut, että oikea lauluasentokin oli vihdoin löytynyt. Ja enää oli jäljellä vain pari kuukautta ja sitten koittaisi sapattivuoteni kohokohta. Nepalin sydämelliset ihmiset ja satumainen luonto Himalajan lumihuippuisine vuorineen. Mutta kesällä oli nähtävissä jo merkkejä tulevasta, jos ennusmerkkejä olisi osannut lukea. Olin loukannut kolmesti itseni harrastaessani liikuntaa. Kahdesti jalkapallossa.

Kolmas kerta olikin sitten kohtalokas. Akillesjänne napsahti poikki pelin tuoksinnassa ja tuntui siltä kuin taivas olisi pudonnut niskaan. Ei auttanut vaikka pyysin toista ja kolmattakin mielipidettä. Kiipeily ei tullut kyseeseen millään tavoin, joten oli heitettävä hyvästit Nepalin matkalle.

Siitä alkoi sitten minun Via Dolorosani. Aika syvällä käytiin, kunnes oivalsin, että ainoa tapa nousta ojasta oli jatkaa hankkeessa. Oli pystyttävä karkaamaan itsesäälin ja pettymyksen petollisista syövereista kohti toivoa ja uskoa. Jalka paranisi ajan kanssa, sitä ei voisi kiirehtiä, mutta varoja voisi hankkia entiseen malliin jalka ortoosissakin.

Onneksi toipuminen eteni hyvin ja 4.11. sain nousta koneeseen, joka vei meidät Nepaliin. Pääsin osalliseksi yhteistä elämystä ja unelmaa. Tottahan toki matkalla oli vaikeita hetkiä, kun matkan toinen vaihe, minulta evätty vuorille lähtö lähestyi ja minun oli palattava koti-Suomeen. Mutta ne hetket suodattuivat paitsi mahtavien kapuajien empatiaan ja hirtehiseen huumoriin, Nepalin eksoottiseen luontoon, lasten ja aikuisten hymyihin ja kiitollisuuteen sekä riisiviinaan kyläpäällikköjen tapaamisessa. Kaikkeen siihen, mitä sain osakseni vieraillessamme avustuskohteissa, koskettavissa keskusteluissa lastenkodin perustajan kanssa Katmandussa sekä varsinkin ymmärrykseen ja valaistumiseen siitä, että hyväntekeväisyyys ja muiden auttaminen ja teidän, hyvät lukijat, antamat avustuksenne menevät oikeasti perille ja tekevät elämästä paremman. Niin autettaville kuin auttajillekin.

Karkausvuosi saa minun puolestani jatkua tänäkin vuonna. Sen verran hyvä on karkailla. Lopuksi kiitos vielä tuestasi ja kiitos arvon kanssakapuajani, että jaksoit tällaista jalkapuolta.

Kapuaja-Kalle, joka myös Orto-Kallena tunnetaan.

PS ja hamekangasta ei tarvitse hankkia tänäkään vuonna. Kihlat tuli nimittäin hankittua hamekankaan sijaan yhtenä karkausvuonna 1900-luvun puolella.