KAPUA

KIITOSTEN AIKA

2012-01-08T19:50:00.018+02:00

Suunnilleen tasan kuukausi sitten laskeuduimme Kapua-ryhmämme kanssa takaisin Suomen kamaralle. Ja suunnilleen tasan vuosi sitten näin Kapua -ilmoituksen WWF:n kuukausikirjeen sivuilla ja päätin hakea mukaan projektiin. Vuosi on mennyt nopeasti mutta se on ollut yksi hienoimmista ja muistorikkaimmista pitkään aikaan. Ja mitä Nepalin matkaan tulee niin kuten olette varmaan jo muiden blogikirjoiuksista lukeneet,se oli HUIKEAN FANTASTINEN!!! :)

Näimme Nepalista todellisen läpileikkauksen, koska Luklan lennon peuuntumisen vuoksi jouduimme kävelemään Himalajalle. Aloitimme matkamme etelä-Nepalin tasaisilta viljelysmailta läpi kumpuilevien keskikukkuloiden aina valkeahuippuisten vuorten huipuille. Matkalla näki paljon pieniä kyliä, ihmisiä arkiaskareissaan, muuleja, jakkeja/nakkeja ja aivan uskomattomia maisemia. Lisäksi opimme mitä eroa on tasaisella ja "nepalin tasaisella"...!? :) Vaikka tiesin, että maisemat ovat Nepalissa jotain omaa luokkaansa, niin silti kerta toisensa jälkeen olin häikäistynyt luonnonkauneuden edessä.

Kuukauden aikana olen saanut hieman etäisyyttä matkaamme...tosin pari ekaa viikkoa joka yö unissani vaelsin edelleen ryhmämme kanssa pitkin Himalajan vuoria!? :) Huomaan myös, että joka päivä palaan ajatuksissani Nepaliin, siihen mientilaan, johon pääsin vaelluspoluilla ja etelän kylissä. Moni on täällä blogissa kertonut mitä on eniten jäänyt reissusta mieleen ja mikä teki suurimman vaikutuksen. Suurimman vaikutuksen minuun teki tietenkin Nepalin luonto mutta myös ihmisten iloisuus ja ystävällisyys sekä vieraanvaraisuus. Toinen asia, joka teki minuun suuren vaikuuksen, oli sherpa -kansan uskomattomat suoritukset. He ovat kantaneet ja kantavat edelleen selässään mielettömiä kuormia. Kyliä on rakennettu todella syrjäisiin paikkoihin kantamalla KAIKKI rakennustavarat selässä pitkin liukkaita ja kivisiä polkuja lipilapit jalassa (usella vastaantuleella kantajalla oli jalassaan sandaalit...vaikka poluilla oli välillä luntakin..!?). Itse välillä puuskutin ylämäessä 10 kilon reppu selässä ja ohi juoksi sherpa -kantaja selässään kolme ovea, joiden päällä on vielä parit laudat....että niin...!? =)

Yksi asia, jota eniten kaipaan, on se mielentila, johon pääsin matkallamme läpi Nepalin. Se, että ei tarvitse ajatella muuta kuin tätä hetkeä ja seuraavaa askelta...ihana mielentyhjyys...Olen pyrkinyt pitämään kynsinhampain kiinni tuosta mielentilasta. Olenkin päässyt lähelle samaa tilaa vaelluksilla Suomen metsissä. Odotankin jo innolla keväällä olevaa hiihtovaellusta kavereideni kanssa. Känny kiinni ja kohti metsää! :)

Olemme keränneet KAPUA:n avulla tänä vuonna ennätyssuuren määrän rahaa, yli 90 000 euroa! Kaikki varat on ohjattu WWF:n kautta kolmen vuoden projektiin etelä-Nepalissa. Projekti toteutetaan yhdessä Väestöliiton kanssa. Mielettömän iso kiitos seuraaville yrityksille lahjoituksistanne:

Adventure Partners
Arbonaut Oy
Asianajotoimisto Bird & Bird Oy
Aurecon Oy
Autokoulu E.Nygård
City-Air Oy
Ekotavaratalo Ekotin
Ellibs Oy
Eräkuru Oy
Excenta
Gasum
Helsingin Katto ja Kaide Oy
Kurikan kaupunki
LLS Partners Oy
Nuorisokeskus Metsäkartano
Pirkanmaan Erikoislääkäripalvelu Oy
Positiivarit
Rautavaaran kunta Ravintola Himalaya, Helsinki Ravintola Yeti Nepal
Reilun kaupan TÄHTI
Rynkeby Foods / God Morgon
Savon Voima Oyj
Sormat Oy
Suomen Kätilöliitto ry
Tampereen kiipeilykeskus
Trekki
Tilipositiiva Ay
Toyota Auto Finland Oy
Toyota kiipeilyareena
Vacon Oyj
Warmia Oy
Wärtsilä Oyj

Lisäksi suuren SUURET kiitokset kaikille muille lahjoittajille; tutuille ja tuntemattomille, sukulaisille, kavereille, kaverin kavereille, kolikon lippaaseen tiputtaneille! =) Olette suuremmoisia ihmisiä kaikki! :)

Haluaisin tähän lopuksi laittaa kiitokset upealle Kapua 2011 porukalle. Reissu ei olisi ollut niin upea, ellei ryhmämme olisi ollut niiiiiiiiin UPEAN FANTASTINEN!!! Vaikka välillä päivät venyi ja jalka painoi niin läppä lensi joka päivä ja hetki! :) Siis ISO kiitos Nuppu, Nipo, Kake, Jare Tellervå, Orto, Yuri, Puuma, Marika, Saaban kunigatar, Vesa, Börge, Pirkko, Panda ja Tanja!!! Olette huikeita tyyppejä kaikki!!!

Kiitos WWF:n Tanja Pirinen ja Väestöliiton Sini Karusto. Teette todella tärkeää työtä Nepalissa! :)

Ison ISO kiitos Mandala Travelsin Kallelle (alias Dr House). Parempaa opasta emme olisi voineet saada! :) Juttu lensi ja tanssi sujui, mitä muuta voi oppaalta vaatia!? Ai niin, se turvallisuus....no, sekin oli täydellisesti halussa! :) Kiitos Kalle Viira!

Ja isoimmat kiitokset menevät Suville! Olet kehitellyt huikean hienon konseptin. Pienillä teoilla voi parantaa maailmaa ja sen olet osoittanut. Kiitos tästä upeasta kokemuksesta!!! :)

Ja tähän loppuun kaikille pieni viisauden sana himalajan poluilta: mennään hitaasti hitaasti, ei kiirettä...!? ;)

KAPUA 2011 kiittää ja kumartaa ja toivottaa tsemppiä ja menestystä KAPUA 2012 tulevalle porukalle! :)

KAPUA -terveisin,

Sipa-kapuaja alias Marja-Liisa :)

Karkausvuosi 2011

2012-01-02T10:46:00.013+02:00

Myönnän. Päättynyt vuosi oli monella tapaa minulle karkausvuosi. Joko itse aiheutettu tai sitten vain sattumusten seuraamusta. Hamekangasta ei tosin tarvinnut hankkia.

Elina, Nuppu ja Salla ja muut kapuajat ovat blogikirjoituksissaan tiivistäneet tuntemuksia ja kokemuksia KAPUAsta. En voisi olla enempää samaa mieltä heidän kanssaan. Kiitollisuus avunantajia, avunsaajia ja kanssakulkijoita kohtaan nousee päällimmäiseksi tunteeksi. Elina kiinnitti viisaasti huomiota myös siihen, miten tulisi olla itselleen armollinen ja rakastava, jotta voisi ja jaksaisi auttaa lähimpiään. Itse on tärkeä eikä sen vaaliminen ole itsekkyyttä. Anthony de Mello on kirjoittanut tästä asiasta enemmänkin, jos kiinnostaa.

Palaan väitteeseeni karkaamisesta. Vuosi sitten olin aloittanut sapattini ja olin pikkuisen eksyksissä useiden mahdollisuuksien viidakossa ja toisaalta toiseuden tunteesta johtuen. Taakse oli jäänyt turvallinen ja tuttu työyhteisö. Tarve tehdä jotain yleistä hyvää vaihtoehtojen kirjossa oli kasvanut itsekkäässä itsessäni ylitsepääsemättömäksi, mutta niin pelko hörhöksi maailmanparantajaksi leimaantumisesta business-tuttavieni ja lähipiirin taholta kuin yksinkertaisesti ajan puute oli aiemmin estänyt totetuttamasta haavettani.

Sitten mahdollisuuksien syvästä viidakosta eteen ilmestyi KAPUA. Siinä ei ollut monta sanaa, kun päätös hakemisesta oli tehty ja karkumatka sovinnaisuudesta ja mukavuudesta kohti jotain tuntematonta, mutta hyvältä vaikuttavaa oli alkanut.

Varainhankinta oli aluksi työlästä, mutta lähti hiljalleen sujumaan. Suhteet auttoivat onneksi tiettyyn pisteeseen, mutta viimeiset eurot puristettiin ihan pyhällä hengellä. Hötkyilystä ei ollut apua. Olin onnistunut karkaamaan rauhassa tekemisen tilaan vastoin normaalia levotonta ja poukkoilevaa tekemisen moodiani, pakottavaa suorittamista. Mieleen palautui edellisen talven pitkät hiihtolenkit. Silloin oli ollut aikaa keskittyä täysillä läsnäolemiseen, jokaiseen potkuun ja työntöön ja saavuttaa flow-tila, jossa ajan ja paikan tunne katoaa ja voi kokea syvää rauhaa ja onnea. Ja kuntoni ei ollut koskaan ollut niin hyvä kauden jälkeen :-).

Kaikki näytti paratiisimaisen hyvältä elokuun lopussa, draivi ja henki oli hyvä ja kesän laulukeikat olivat onnistuneet hienosti. Ja tarkkanäköinen laulunopettajani Susanna oli kehaissut, että oikea lauluasentokin oli vihdoin löytynyt. Ja enää oli jäljellä vain pari kuukautta ja sitten koittaisi sapattivuoteni kohokohta. Nepalin sydämelliset ihmiset ja satumainen luonto Himalajan lumihuippuisine vuorineen. Mutta kesällä oli nähtävissä jo merkkejä tulevasta, jos ennusmerkkejä olisi osannut lukea. Olin loukannut kolmesti itseni harrastaessani liikuntaa. Kahdesti jalkapallossa.

Kolmas kerta olikin sitten kohtalokas. Akillesjänne napsahti poikki pelin tuoksinnassa ja tuntui siltä kuin taivas olisi pudonnut niskaan. Ei auttanut vaikka pyysin toista ja kolmattakin mielipidettä. Kiipeily ei tullut kyseeseen millään tavoin, joten oli heitettävä hyvästit Nepalin matkalle.

Siitä alkoi sitten minun Via Dolorosani. Aika syvällä käytiin, kunnes oivalsin, että ainoa tapa nousta ojasta oli jatkaa hankkeessa. Oli pystyttävä karkaamaan itsesäälin ja pettymyksen petollisista syövereista kohti toivoa ja uskoa. Jalka paranisi ajan kanssa, sitä ei voisi kiirehtiä, mutta varoja voisi hankkia entiseen malliin jalka ortoosissakin.

Onneksi toipuminen eteni hyvin ja 4.11. sain nousta koneeseen, joka vei meidät Nepaliin. Pääsin osalliseksi yhteistä elämystä ja unelmaa. Tottahan toki matkalla oli vaikeita hetkiä, kun matkan toinen vaihe, minulta evätty vuorille lähtö lähestyi ja minun oli palattava koti-Suomeen. Mutta ne hetket suodattuivat paitsi mahtavien kapuajien empatiaan ja hirtehiseen huumoriin, Nepalin eksoottiseen luontoon, lasten ja aikuisten hymyihin ja kiitollisuuteen sekä riisiviinaan kyläpäällikköjen tapaamisessa. Kaikkeen siihen, mitä sain osakseni vieraillessamme avustuskohteissa, koskettavissa keskusteluissa lastenkodin perustajan kanssa Katmandussa sekä varsinkin ymmärrykseen ja valaistumiseen siitä, että hyväntekeväisyyys ja muiden auttaminen ja teidän, hyvät lukijat, antamat avustuksenne menevät oikeasti perille ja tekevät elämästä paremman. Niin autettaville kuin auttajillekin.

Karkausvuosi saa minun puolestani jatkua tänäkin vuonna. Sen verran hyvä on karkailla. Lopuksi kiitos vielä tuestasi ja kiitos arvon kanssakapuajani, että jaksoit tällaista jalkapuolta.

Kapuaja-Kalle, joka myös Orto-Kallena tunnetaan.

PS ja hamekangasta ei tarvitse hankkia tänäkään vuonna. Kihlat tuli nimittäin hankittua hamekankaan sijaan yhtenä karkausvuonna 1900-luvun puolella.

Samsara

2011-12-30T18:40:00.004+02:00

Edellinen kirjoittaja, Salla, tyhjensi ansiokkaasti ja perinpohjin Kapua-pajatson aivan takaressua myöten tarkastelemalla yhteisen projektimme vaikutuksia siellä ja täällä eri lähestymiskulmista. Ei siihen ole minulla enää lisättävää muttei pois otettavaakaan. Olemme kukin erikseen ja yhdessä pyrkineet ja päässeet jakamaan kokemuksen, joka ei lähde meistä kulumallakaan, onneksi. Monet ovat jo ehtineet kirjoittaa kotoisuudesta, puhtaudesta ja levosta, kotiutumisen mukanaan tuomista ylellisyyksistä mutta myös kaipuusta takaisin vuorille. Ei siihenkään uutta lisättävää, jaan sen kaiken kanssanne samoin sanakääntein.

Paluun jälkeen mieleen on pulpahdellut paljon tuokio- ja tilannekuvia. Miten loppujen lopuksi kävi sen pienen tytön, jota kyläläiset etsivät lamppuineen yön pimeydessä? Se painaa mieltä edelleen samoin kuin ne muutamat vähän kasaan lysähtäneet talot maanjäristyksen jäljiltä. Mielessä myös kaikki ne pienet paitaressut, joilla oli usein orastava toukka kurkkimassa nenäaukoista, sadonkorjuuseen liittyvät touhut, värikkäät sarit naisten yllä, kailottavat kyläkukot, peevelin kauniitakin olivat! Paluun jälkeen kuvasin matkaa "Tuntuu kuin Nepal olisi rysähtänyt syliini." Totta oli. Nyt se on onneksi alkanut vähitellen jäsentyä, kun on ehtinyt katsella sitä etäisyyden päästä.

Nepalissa uskonto on ihmisten arjessa kaikkialla läsnä, lieputtavina rukouslippuina, hämmästyttävän suurien rukouskivien teksteinä, lukuisina erilaisina palvontapaikkoina, temppeleinä. Ehkä näistäkin syistä johtuen sikäläisestä kirjakaupasta seuloitua mukaan kotimatkalle mm. Kumari-jumalattaren elämänkerta, Shivan seitsemän salaisuutta ja Buddhan orvot. Nimet puhuvat sen puolesta, että nepalilaisten elämän tämä puoli näyttäytyi ainakin tälle maallikkokapuajalle kiinnostavana uskontojen kudelmana, josta on seikkaperäisemmin otettava selvää. On jo selvinnyt, että buddhalaisen arkipäivän psykologian mukaan mielen kotiin tuominen tarkoittaa sen kokoamista ja rauhoittamista. Monesti ihminen hakeutuu eri puolille maailmaa, mutta ei koskaan ole kotonaan omassa itsessään. Oleskelu luonnonkauniilla paikalla mielellään auringonnousun tai -laskun aikaan (ne vuoret, ne vuoret!) voi auttaa mieltä rauhoittumaan ja avartumaan aivan itsestään. Sama vaikutus voi olla tuulen huminan ja puron solinan kuuntelulla. Tuulen huminaa on viime aikoina täällä kotimaassa kyllä riittänyt!

Vuorilla kapuaminen kahmaisi matka-ajasta ja energiastamme valtaosan, mutta muistetaan aina nostaa pinnalle ensimmäisen viikon avustuskohteet ja sen myötä kaikki hyväsydämiset kanssaihmiset täällä kotimaassa, jotka tekivät auttamisen mahdolliseksi. Te olitte uskomaton tuki ja voimavara, me vain kasasimme lahjoittamaanne avustuskekoa. Kiitos!

Jos vielä hieman jatkaisi edellä aloitettua psykologiaa, niin ihmiset ovat sisimmiltään samanlaisia mutta ennen kuin voimme kokea todellista myötätuntoa muita kohtaan, meidän pitää tuntea myötätuntoa omaa itseämme kohtaan. Mielikuva itsestämme on usein aika kolhiintunut ja kielteinen, emme oikein usko kelpaavamme. Oikeasti meidän tulee tarkkailla myönteisiä mielentilojamme, rakkautta, hyvää tahtoa ja suvaitsevaisuutta päivittäisessä elämässämme.

Uuden vuoden kynnyksellä tekee mieli painottaa tuota viimeisen lauseen viestiä. Meissä jokaisessa saattaa asustaa pikkuisen buddhaa tässä omassa samsarassamme (=elämänpyörässä)

Elina-kapuaja toivottaa teille kaikille paljon mielenkiintoisia ja hyviä asioita tulevalle vuodelle. Pitäkää huolta itsestänne ja toisistanne, ansaitsette sen.

Mrrrr-halaus!

Tämän kapuajan tilinpäätös ja testamentti

2011-12-28T21:01:00.018+02:00

Moni meistä kapuajista onkin jo ehtinyt täällä blogissamme ”tilittää” omia kokemuksiaan elämämme reissun jälkeisistä fiiliksistä päästyämme kuka hitaammin ja kuka nopeammin kiinni päiväjärjestykseen. Voin helposti samastua kanssakapuajien tuntemuksiin vaeltamisen hienoudesta ja siitä leijumisen tunteesta, kun voi ottaa totaalisen irtioton arjesta. Toisaalta ymmärrän sitäkin kanssakapuajaa, joka huomasi, etteivät ne arjessa askarruttavat asiat välttämättä vuorilla ratkea eikä reissulta välttämättä tullutkaan takaisin valaistunut kapuaja. Näin KAPUA-vuoden lopussa onkin hyvä vetää yhteen mennyttä ainutkertaista KAPUA-vuotta. Mitä tästä kaikesta jäi käteen?

Omaan ”Kapuan top-kolmoseen” (tunkua listalle olisi kyllä!) nousevat seuraavat asiat kolmesta eri vinkkelistä: (i) projektista itsestään, (ii) vuoden 2011 KAPUA-hankkeen merkityksestä ja (iii) siitä fiiliksestä, joka itselle jäi mukanaolemisesta:

1) KAPUA-konseptina

Olin seurannut aikaisempia KAPUA-hankkeita mielenkiinnolla ajatellen, että jospa minäkin jonakin päivänä... Olenkin kovasti kiitollinen siitä, että minulla oli mahdollisuus päästä mukaan. Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että KAPUA on mielekästä ja ainutlaatuista hyväntekeväisyystyötä. KAPUAssa on monta kulmaa, jotka tekevät siitä niin omanlaisensa. Projektissa on mahdollisuus projektiluonteisesti olla mukana kehitysyhteistyössä ja nähdä omin silmin niin varainkeruuta, tiedotustoimintaa kuin itse hankekohteessa tehtävää työtä. Kapuaja todella laittaa itsensä likoon hyvän asian puolesta ja oppii siinä samalla valtavasti hyväntekeväisyystyöstä, hankkeen teemasta ja kohdemaasta, markkinoinnista ja ryhmätyöstä. Bonuksena tulevat ne kanssakapuajat, joiden kanssa on kokenut jotain ainutlaatuista ja joiden kanssa toivoo voivansa taivaltaa yhdessä vielä myöhemminkin.

2) KAPUA 2011:n merkitys Nepalissa

Itsekehumiseen sortumisenkin uhalla toisena tulee mieleen luku 87.692,03. Se on tähän päivään mennessä hankkeelle kerätty rahamäärä. Ja se on kuulkaa mahtava määrä euroja Nepalissa käytettäväksi meille tärkeään asiaan ja aivan mahdottoman huima saavutus porukaltamme!

KAPUA 2011:n teemahankehan (PHE- hanke/väestö-terveys-ympäristö -hanke) on tänä vuonna aloitettu kolmivuotinen hanke. Huolimatta siitä, että hanke on vasta alkuvaiheessa ja kuluvana vuotena on keskitytty yhteistyön lisäämiseen paikallisten, hanketta Nepalissa toteuttavien kumppaneiden eli WWF Nepalin ja Nepalin perhesuunnittelujärjestön välillä, on jo saatu paljon aikaan. Seuraavassa esimerkkejä aktiviteeteista, joita hankkeessa on muun ohessa kuluvan vuoden joulukuuhun mennessä jo toteutettu:

- Olemassa olevia seksuaaliterveyspalvelukeskuksia on vahvistettu uusilla lääkärin työhön tarvittavilla välineillä, huonekaluilla ja teknisellä tuella Bardiassa, Bankessa, Dangissa ja Kailalissa

- On tuettu liikkuvia klinikoita seksuaaliterveyspalveluiden tarjoamiseksi naisille; 339 naista on hyötynyt näistä klinikoista

- On tarjottu seuraavia perhesuunnittelupalveluita tai ehkäisymenetelmiä:

- kondomeja 3782 kpl;
- e-pillereitä 5245 kpl;
- muita ehkäisymenetelmiä kuten ehkäisyimplantteja yhteensä 2500 kpl;
- seksuaaliterveysneuvontaa on annettu 46 000 kertaa;
- gynekologisia palveluita lähes 500 kertaa; ja
- seksitauteihin on annettu hoitoa 2300 kertaa.

- On pidetty 19 oppituntia 570 koulua käyvän nuoren tytön tietoisuuden lisäämiseksi kuukautisten aikaisen hygienian hoidosta. Lisäksi 18 oppituntia on pidetty 360 koulusta pudonneen tytön tietoisuuden lisäämiseksi kuukautisten aikaisen hygienian hoidosta

- On jaettu tietoa seksuaaliterveydestä ja luonnonsuojelusta kansainvälisen nuorten päivän, Lisääntymisterveyspäivän ja Teez festivaalin aikana Terain alueella

- Kaikilla viidellä projektin alueella (projektialue (Banke, Kailali, Dang, Chitwan, Bardia) on valittu pilottikoulu PHE -ohjelman edistämiseksi kouluissa. Kouluissa on järjestetty kaksipäiväinen koulutus kunkin koulun PHE-ohjelman edistämisryhmälle

- On perustettu viisi uutta nuorisokeskusta

- Kailaissa ja Dangissa on perustettu uudet nuorisoverkostot

- On tarjottu tukea ja koulutusta julkisen sektorin terveysinstituutioille niiden tekemiseksi käyttäjäystävällisemmäksi

- On tehty useita oppaita, kuten väestö-terveys-ympäristö -opas kouluihin, ja ohjeita nuorten foorumeihin ja erilaisten aktiviteettien toteuttamiseen

- Viisi alueellista toimistoa on järjestänyt kolmipäiväisen koulutuksen seksuaaliterveydestä ja oikeuksista ja luonnonsuojelusta. 138 henkilöä osallistui koulutuksiin, mukaan luettuna terveysalan työntekijöitä ja paikallisia nuoria

- On järjestetty seksuaaliterveyteen ja ympäristönsuojeluun liittyvä katudraamaesitys Kailalin klinikan toimesta

Upeaa työtä WFF:ltä ja Väestöliitolta yhteistyökumppaneineen: erinomainen alku hankkeelle, josta on hyvä jatkaa. Ja hyvä me, ahkerat varainkerääjät - vuoden loppuunhan on vielä aikaa, joten eiköhän se rapiat 87.000 euroa vielä tuosta näin loppumetrien kunniaksi vähän paranekin!

3) KAPUA-henki

Viimeisenä muttei vähäisimpänä asiana nostan esiin ryhmämme loistavan ”ryhmäytymisen” ja sen riemullisen tsempin, joka kantoi ryhmäämme koko projektimme ajan. Ryhmädynamiikka toimi alusta asti ja uskon, että monikin kapuaja löysi uusia todellisia Ystäviä ryhmästämme, joiden kanssa on edessä vielä monta seikkailua ja hyvää hetkeä tulevaisuudessa. Itseäni jaksoi jopa hämmästyttää se, että valitsijamme olivat onnistuneet nitomaan yhteen porukan toisilleen tuiki tuntemattomia vahvoja persoonia emmekä onnistuneet kinastelemaan mistään koko projektin aikana. Melkein jo ihmeellistä ryhmäytymistä ja toisten kannustamista! Ei ollut asiaa, jota olisi liikoja alettu synkistelemään tai sorruttu voivottelemaan asioiden vaikeutta, vaikka uskokaa tai älkää, ei tämä ole ryhmällemme pelkästään helppoa ollut! On sitä välillä tuskailtu niin varainkeruun, medianäkyvyyden kuin raskaiden vaelluspäivienkin tiimellyksessä. Ja aikasta iso tsempin paikka oli ilmavoimien puututtua peliin vaihtaa lennosta vuorta, johon oli koko vuoden tähdätty ja johon varainkeruun kikkakakkosemme eurometreistä perustui - kyllä kuulkaa söi naista ja miestä, mutta nöyryys palkitsi upealla Suunnitelma B:llä! Tarmolla mentiin eteenpäin niin varainkeruussa kuin vuorellakin ja vielä hymyssä suin – joku kun onnistui aina näkemään tilanteessa jotain positiivista tai kerta kaikkiaan hassunhauskaa ja hetken päästä jo taas nauru raikasi tai tsemppausviestit lentelivät Facebookissa. Sama loistava ryhmähenki tuntuu vallitsevan myös aiempien kapuajaryhmien kesken.

No, mitä jäi käteen ja miltäs nyt sitten tuntuu? Ja mitäpä sitten seuraavaksi?

Vaikkakaan en itse ole mikään suurten tuntojen tulkki ja jätän syvemmät sydämen avautumiset suosiolla muille, voin kuitenkin täydestä sydämestäni sanoa, että KAPUAlla on aivan valtavan suuri merkitys elämääni. Kuten jo joku konkarikapuajakin joskus minulle sanoi, elämä on ennen ja jälkeen KAPUAn.

Olen kuluvan vuoden aikana saanut todella kokea tekeväni jotain merkityksellistä muiden ihmisten hyvinvoinnin eteen. Olen oppinut aivan älyttömän paljon Nepalista, ja lisääntymis- ja seksuaaliterveydestä. Olen otsa kurtussa pohtinut kestävää kehitystä ja miten meistä jokainen voi tehdä pieniä tekoja sen eteen. Olen oppinut valtavasti siitä työstä, jota Väestöliitto ja WWF tekevät Nepalissa. Olen voittanut itseni keräämällä varoja ja markkinoimalla hanketta vaikken itseäni myyjäksi tai markkinoijaksi ole koskaan tuntenutkaan. Olen oppinut sietämään sanaa ”EI”. Olen ymmärtänyt, että kaikkeen siihen mitä oikeasti haluaa tehdä, löytyy kyllä aikaa. Olen saanut toteuttaa sisälläni asuvaa kehy-hörhöyttä, puhua itselleni tärkeistä asioista ja herättää keskustelua. Olen toivottavasti saanut jonkun toisen silmät avautumaan. Olen nauranut ja nauttinut, tuntenut suurta yhteenkuuluvaisuuden tunnetta, maailmantuskaa ja riemua ryhmämme onnistumisista. Olen tavannut samanhenkisiä upeita ihmisiä. Olen saanut tukun uusia Ystäviä. Ja niin, olen joutunut kirjoittamaan blogia ;)

Vajaassa vuodessa ehtii paljon ja KAPUA kantaa elämässäni vielä pitkälle eteenpäin – niihin seuraaviinkin hyväntekeväisyyshankkeisiin, joita haluan tukea ja joissa haluan olla mukana ja niille seuraavillekin vuorille, jotka aion kiivetä…

Tämä pitkä vuodatukseni on tämän kapuajan tilinpäätös ja testamentti. Nyt päällimmäisenä mielessä on kiitollisuus siitä, että sain olla mukana ja kiitollisuus siitä, että niin moni on kavunnut kanssani:

Kiitos lahjoittajat. Kiitos henkiset tukijat. Kiitos KAPUAn äiti, Suvi. Kiitos WWF ja Väestöliitto. Kiitos konkarikapuajat ja erityisesti Mia, Eppu, Kaneli, Heini, Reijo, Hessu, Risto, Atti & Kaarina aivan mahtavasta tsempistä. Kiitos Nepal. Kiitos Ngima, Ensu, Arska, Tika & Prinssi. Kiitos Island Peak. Kiitos Mandalan Kalle. Kiitos esimieheni ja kiitos Bird & Bird. Kiitos Wesa, Taru, äiti ja isä – olen käyttänyt KAPUAan paljon aikaani, joka on ollut teiltä poissa.

Ja KIITOS kanssakapuajat ♥ Battanniahoo forever!

Vähän jo haikeana, mutta kovinkovinkovin onnekkaana ja onnellisena

Salla-kapuaja

Miksi juuri sinun pitäisi kavuta ensi vuonna?

2011-12-23T11:10:00.004+02:00

1. koska se tulee olemaan mielettömintä, voimallisinta ja rohkeinta, mitä olet koskaan tehnyt.
2. koska se tulee olemaan haastavinta, turhauttavinta ja epätoivoisinta, mitä olet koskaan tehnyt.
3. koska tulet havaitsemaan voimia, joita et tiennyt, että sinulla olikaan, kohtaamaan rajoja, joita et tiennyt asettaneesi itsellesi ja löytämään taitoja, jotka luulit kadottaneesi.
4. koska saat kokea fyysisesti, henkisesti ja sydämellä, millaista on kun yhteisön vahvuus on suurempi kuin sen yksittäisten jäsenten voima.
5. koska joudut kohtaamaan avuntarvitsijat silmät ja sydän auki.
6. koska jakamalla omastaan saa itsekin eniten.
7. koska aina ei tarvitse tietää, riittää kun aavistaa ja ottaa ensimmäisen askeleen.

Vai, mitä mieltä on aikaisempien vuosien kapuajat?

Tässä on minun nöyrin soiva kiitokseni teille. Kaikille lahjoittajille, kanssajännittäjille, mukana eläneille ja sydämeeni kavunneille. Siitä tuli biisi ja siitä tuli video. Vähän jännittää pitkästä aikaa jakaa julkisesti jotain henkeni tuotoksia, mutta olen varma, että olette armollisia. Olettehan? ; )

Hieno vuosi. Olen todella ylpeä meidän porukasta. Monta yllätystä ja muutosta tuli matkan varrella, mutta ryhmällämme oli loistava kyky antautua ja luottaa sekä ymmärtää, että joskus vuoristo tekee omia päätöksiään. Mieletön summa rahaakin tuli kerättyä! Minulla kaikki ei mennyt ihan niin kuin leffoissa, mutta onneksi se menee kuitenkin aina niin, että lopussa näkee sen, miksi joskus joutuu kiertämään vähän pitempää reittiä perille.

Uusi vuosi ja uudet kapuajat.
Rauhallista ja läsnäolevaa joulunaikaa kaikille.

Kiitollisin mielin,
- Nuppu <3

Tämä oli viimeinen kirjoitukseni Kapuan blogissa, jatkossa päivitän osoitteessa kalliostakukkulalle.com.

Nepalilaista mielenrauhaa oppimassa

2011-12-22T09:38:00.008+02:00

Nepalissa vietetty 4 viikkoa oli totaalista rauhoittumisen aikaa, vaikka kävelimmekin vaellusosuudella päivittäin melkein aamusta iltaan. Kotimaan kiire, huolet ja murheet poistuivat ajatuksista. Nautin luonnon rauhasta, kauniista maisemista ja seurasin uteliaana onnellisten nepalilaiten arkipäivän toimia.

Kaikki näkemäni vahvisti edelleen käsityksiäni siitä, ettemme tarvitse maallista mammonaa ollaksemme onnellisia. Olen pyrkinyt jo aikaisemminkin minimoimaan kulutustani ja tulen tekemään tätä edelleenkin ja voimakkaammin, jos vain suinkin on mahdollista. Markkinointi-ihmiset osaavat kyllä luoda "tarpeita", joita emme oikeasti tarvitse.

Turhaa kiirettä voi välttää myös näin Joulun aikaan. Tee vain se, mitä pidät tärkeänä. Älä tee kaikkea sitä, mitä ympäristö ja muut ihmiset pitävät tärkeänä!

Onnellisuus tulee niin pienistä asioista, kun sitä oikein miettiin ... mieti, mikä tekee sinut onnelliseksi!

Yritän viestittää näitä tärkeitä ajatuksia muillekin kuin vain omille lapsilleni. Toivottavasti sinäkin pidät näitä asioita tärkeänä ja haluat viedä rauhoittumisen viestiä eteenpäin.

Rauhallista Joulua ja vuotta 2012 kaikille blogin lukijoille!

Nå berätta, hur var din resa?

2011-12-20T00:04:00.017+02:00

Den frågan har ställts mig nååågra gånger under de senaste veckorna. ”Öhh, bra tack” – har blivit ett automatiskt svar. Jag skulle säga att frågan är i samma klass som frågorna: ”förklara universums uppkomst” och ”beskriv hur kvinnor resonerar”.

Var i hela värden skall man börja berätta om en sådan resa som vi varit med om? Skall jag berätta om den dagen när vi simmade med elefanter (och nästan med krokodiler också)? Om vår extra 6 dagars vandring, tack vare att vårt plan inte kunde landa på världens farligaste flygfält? Eller kanske om hur en grupp på 15, helt obekanta och så olika personer, blev sammansvetsad till en unik grupp som kan utmana 6000 meters toppar? Eller skall jag berätta om hur jag grät på insidan när jag såg svältande barn på gatorna?

Men tre saker, som jag kommer att komma ihåg för resten av livet, skall jag dela med er.

1. Den magnifika, sagolika, och otroligt vackra naturen! Chomolungma, vi ses snart igen.

2. Lokalbefolkningens vänliga och hjälpsamma bemötande.

3. Och till sist, det som kanske berörde mig mest, ett barns spontana reaktion när vi gav en gåva. Var gåvan sedan en fotboll eller penna, så var den glädje som utbrast något helt obegripligt.

Om det är något som jag upplevt under vår resa, så är det att något som kan kännas otroligt litet för mig kan betyda så otroligt mycket för en annan.

Med dessa ord vill jag önska alla läsare en riktig fridfull juletid och lämna er med tanken, att istället för att köpa gåvor till varandra borde vi kanske ge gåvor till de som inget har?

- Kapuanen Johannes

KAKSI VIIKKOA VUORIUNIA

2011-12-18T17:15:00.010+02:00

Kaksi pitkää viikkoa sitten laskeuduimme kotomaan kamaralle sinivalkoisin siivin kaikkine kantamuksinemme perässämme leijailevan"lievän tuoksahduksen" saattelemina.
Mieli oli täynnä muistikuvia...auringon kultaamia lumihuippuisia vuoria, vaihtelevissa fiiliksissä tallattuja ylä- ja alamäkiä, pieniä vuoristokyliä asumuksineen ja ne kaikki hymyilevät kasvot. Yhtälailla helpotuksen tunne...ei enää kylmiä telttaöitä, kivikkoisia jakin lannan peittämiä polkuja ja aikaisia "Kyllä Lähtee" herätyksiä.

Olen kuitenkin näiden kahden kotona vietetyn viikon aikana viettänyt jokaisen yöni vuorilla, pakannut reppua, lukenut karttaa ja vaeltanut poluilla. Siitä innostuneena päättelen, että vuoret jäivät elämääni lopullisesti ja haluan kokea ne vielä uudelleen.

En tahtoisi luopua siitä helposta ajattomuuden tunteesta, jonka kuukauden aikana sai kokea.
Paluu arkeen tuntui reissun jälkeen jokseenkin ahdistavalta. Asiat saivat odottaa, ajatus viipyili ja kaikki tapahtui kuin hidastetussa leffassa.

Nyt kuitenkin ote alkaa herpaantua. On pikku hiljaa pakko luovuttaa ja taipua aikatauluihin ja rutiiniin. Joulu kaikkine repertuaareineen puskee päälle ja tänään oli jo pakko käpästä pikaseen jouluostoksilla. Jotain kuitenkin on muuttunut omassa ajatusmaailmassani ja toivon olotilan olevan pysyvä. En halua enkä myöskään aio stressata turhasta. Huomaan harkitsevani kaksi kertaa tarvitsenko jotain turhaketta ja se jääkin hyllyyn sievästi odottamaan seuraavaa uhria. Onko tosiaankaan tärkeää saada kaikki tehtyä nyt ja heti?

Toivon, että kiireen ja arkisen aherruksen keskellä mielenrauhan löytää myöhemminkin palaamalla ajatuksissaan tälle Elämänsä Matkalle.

Kirjoitti Kapuaja Merja 18.12.2011 klo 18.26

Harmittaako?

2011-12-14T19:02:00.006+02:00

Kotiin palattua sydän ja sielu oli ja on pullollaan kokemuksia, joista voi näin kaamoksen aikana hakea vauhtia ja voimaa päiviinsä. Moni on kysynyt harmittiko vuoren vaihtuminen toiseen tai huipun näkemättä jääminen?

Miksi mikään harmittaisi? Jokainen päivä oli itsessään huippu ja sisälsi monta pienempää huippua. Mera Peak odottaa kärsivällisesti rinteilleen pyrkijöitä vielä meidän olemassaolomme jälkeenkin. Luklan kentän huonon säätilanteen vuoksi käyttöön otettu Plan B oli todennäköisesti meidän ryhmällemme se oikea Plan A!

Katsokaa vaikka kartalta (pahoittelen huonoa kuvan laatua)!! Valkoinen reitti on kävelemämme matka Shivalayasta Island Peakille ja sieltä takaisinpäin Luklaan. Keltainen reitti on alkuperäinen Plan A Luklasta Mera Peakille ja takaisin.

Näin ensikertalaisena Nepalin kävijänä (ei muuten jää viimeiseksi vierailuksi), kiitän säiden haltijaa siitä, että käänsi koneemme ennen laskeutumista Luklan kentälle. Kaikki se keskikukkuloilla nähty luonto, säiden vaihtelut, eläimet, kasvillisuus, kulttuuri, ruoka, wc:t, majapaikat... lista on pitkä... olisi jäänyt näkemättä. Reittimme kuljetti meidät sinne ja sitä kautta mitä oli tarkoituskin.

Joulun aikana meillä länsimaalaisilla ihmisillä on tapana muistaa toisiamme; mitä jos muistaisimme tänä vuonna myös Nepalin ihmisiä ja luontoa! Muistaa voi kapua.fi sivun kautta lahjoittamalla tai ostamalla meiltä kapuajilta kalenterin tulevalle vuodelle.

Terveisin,

Tanja-Kapuaja

Kotiinpaluun haikeus ja vaikeus

2011-12-12T12:19:00.004+02:00

Vuorelle meneminen ei ole helppoa, mutta ei ole sieltä palaaminenkaan. On kulttuurishokkia,normaalielämän rutiineihin tottumisen hankaluutta, kotimaan pöpöt ja ennenkaikkea -ikävä vuorelle. Yöt kuluvat vuorilla, letkassa kävellessä; päivät jonkinlaisessa haavetilassa.

On hämmentävää miten vähän sitä miettiikään kolmessa viikossa kun pääasiallinen tekeminen on käveleminen. Askelta toisen eteen laittaessa ei juuri mieti mitään; lähinnä ajattelee ohimennen mihin seuraavan askelen asettaa, jotta käyttäisi mahdollisimman vähän ylimääräistä energiaa. Jos ihmisen elämän ja kuoleman määrittää sisäänhengityksen ja uloshengityksen välinen hetki ja jos musiikissa tärkeintä on tauko, kävellessä tärkeintä on kahden askelen väli.

Ajattelemattomuudessa lienee aina piillyt vaeltamisen viehätys. Käveleminen itsessään on tärkeintä -ei perillepääsy eikä se, mitä on kotona, vaan äärimmäisen yksinkertainen toiminta: jalan toisen eteen pistäminen. Parhaimmillaan siihen saa hypnoottisen rytmin, joka toistuu askel askelen jälkeen ja tunti toisensa perään. Ja pian huomaat olevasi uudessa kylässä, vuoren toisella puolen -nostat katseesi ja kohtaat jotain täysin uutta ja ihmeellistä. Olet tullut sinne ihan itse, kävelemällä, kenestäkään tai mistään muusta riippumattomana.

Kolme viikkoa käveltyään siitä on hankala päästää irti. Mieli miettii hyvin vastahakoisesti taas monimutkaisia työhaasteita, jouluaskareita, maailman uutistulvaa -tulee informaatioähky, ruokaähky ja tavaranpaljouden ähky. Muistaa koko ajan, miten hyvältä tuntui fyysinen rasitus ja sen jälkeinen ruoka ja uni -ja tyytyväisyys siitä että se oli kaikki, mitä tarvitsi tehdä.

Että pelkkä olemassaolo riitti.

Mutta vuoret säilyvät. Ne ovat olleet ennen meitä ja ovat meidän jälkeemme, ja ne odottavat.
Ennen uutta nousua voi muistella edellistä ja niitä askelten välejä: tuossa on matalampi askelma, tuohon asetan jalkani. En ahnehdi, en pyri enempään kuin pystyn, en riuhdo turhan takia. Astun hitaasti, hitaasti -bistadi, bistadi-, en nopeasti. Ei ole kiirettä, vuorelle ehtii aina.

Hitaasti arkeen tottuva
Kapuaja-Marika

Pohjolaan asettunut

2011-12-11T17:15:00.005+02:00

Normaali arki ja päivittäinen rytmi on alkanut ottamaan "vakavasti" valtaansa jos nyt tällaisesta käsitteestä voidaan puhua sesonkityöläisen kohdalla. Alkuvuodesta aloitin projektin osaltani innolla täällä pohjoisessa ja myöhemmin siirryin kesäkaudeksi etelään Tampereelle. Nyt kirjoitan tätä kohdaltani viimeistä blogitekstiä jälleen Pohjois-Suomesta.

KAPUA, Nepal ja projekti kokonaisuudessaan on vähintäänkin herättänyt ihmetystä ihmisten mielissä, joille olen siitä täällä kertonut. Ja kerrottavaa siitä varmastikin riittää niille, joilla mielenkiintoa aiheesta riittää. Reissukuviakin kertyi mieletön määrä, joiden avulla on helppo muistella taaksepäin koettua. Mutta täytyy yhtyä muiden samanmielisten kommentteihin ruoasta ja muistakin mukavuuksista joista on oppinut pitämään kiinni. Kotiin ja kotimaahan palaaminen on toki ollut erittäin kiva asia siihen liittyvine elämänmukavuuksineen. Olemme ehkä oppineet liiankin mukavuudenhaluisiksi täällä pohjolassa asustellessamme nyt kun sitä ajattelee.

Reissufiilistelyjen keskeltä haluan muistuttaa, että vielä on viimeinen rypistys meneillään KAPUA-projektissa ja edelleen on mahdollisuus lähteä mukaan tukemaan. Esimerkkinä juuri painosta saapuneet tyylikkäät seinäkalenterit vuodelle 2012, jotka ovat varustettu hienoilla maisemakuvilla ja nepalilaisesta kulttuurista kertovilla otoksilla löytävät tiensä halukkaiden kodin seinälle. Kymppi hyvään tarkoitukseen siis.

Kiitän kuluneesta ajasta kaikkia!

t. Vesa

Paluu

2011-12-10T12:05:00.003+02:00

Kotimaahan paluusta on kulunut jo lähes viikko. Tuntuu hienolta olla taas täällä ystävien ja läheisten keskuudessa. "Once in a lifetime" - matka on ehkä ohi, mutta Kapua-taival on vasta alkanut. Odotan jo innolla niin uusien, kuin "vanhojenkin" Kapuajien jälleennäkemistä.

Kaverini sanoi ennen lähtöä "Joskus pitää mennä vähän kauemmas, jotta näkee lähelle." Tuo kiteyttää hyvin kokemukseni matkalta. Onnellinen elämä ei aina ole helppoa ja sen tuntuvat Nepalilaiset ymmärtävän. Heillä ei ole helppoa, mutta jotenkin he osaavat olla onnellisia. 80% Nepalin väestöstä kaipaa rahallista tukea, mutta kyllä mekin voisimme oppia kasvattamaan korkoa henkiselle pääomalle. Ehkä ihan jokaisesta asiasta ei tarvitse valittaa.

Kiitos Suvi, kiitos Kapua 2011 Nepal-poppoo! Nähdään pian!
t.Jere

p.s. Suomalainen ruoka on niiiin hyvää! Menitin reissun aikana vatsaongelmien vuoksi 7kg ja nyt teen täysillä töitä sen takaisin saamiseksi. Suomalaiset marjat, luomujugurtti ja hunaja odottavat nälkäistä(taas!). Hedelmiä ja tuoreita vihanneksia, nam nam!!

Kohti kotia

2011-12-06T09:20:00.000+02:00

Matkamme kohti Suomea ja omaa kotia alkoi lauantaiaamuna. Matkasimme Kathmandusta Delhiin ja huomenna aamulla jatkamme kohti Helsinkiä, mistä jokainen kapuaja jatkaa varmasti mielihyvin kohti kotia pitkän reissumme päätteeksi. Uskon, että jokainen haaveilee jo omasta pehmeästä sängystään ja siitä ruisleivästä, mistä niin usein olemme haaveilleet kävellessämme päivän etappia eteenpäin.

Vihdoin huomenna tapaamme rakkaimmat läheisemme, joille toivotan jo nyt sylintäydeltä haleja koko kuukauden poissaolon verran.

Terveisiä kaikille läheisille ja rakkaille!

Toivottaa

Pirkko kapuaja, jolla on jo kova koti-ikävä :)

KAPUA GOES TURISTI

2011-12-02T11:31:00.006+02:00

Eilisen vapaaillan ja shoppailun jälkeen tänään oli vuorossa nähtävyyksien katseleminen. Kathmandun laakson alueella sijaitsee seitsemän maailman perintökohdetta ja valitsimme niistä kolme tämän aamupäivän ohjelmaan.

Ensimmäiseksi ajoimme Pashupatin hindutemppelialueelle, jonne saapuu pyhiinvaeltajia Intiasta asti. Hindulaisuudessa on kuulema 33 miljoonaa eri jumalaa joten nähtävää riitti. Näimme pääjumalien patsaita sekä upeita temppeleitä. Tosin temppeleihin saa mennä vain hindut joten ihailimme niitä vain ulkoapäin. Alueella oli myös erittäin paljon apinoita vauvoista vaariin. Alueen läpi virtaa pyhä Bagmati -joki, jonka vedellä vainajat pestään ja sen jälkeen heidät poltetaan joen rannassa. Alueella asuu myös pyhiä miehiä, joiden kanssa muutamat kapuajat menivätkin yhteiskuvaan. Erään pyhän miehen rastat ulottuivat maahan asti!?

Hindulaisuuden jälkeen siirryimme budhalaisuuden pariin. Seuraava kohde oli Boudhanatin todella massiivinen stuba, joka on pyhän energian keskus. Sana boudhanat tarkoittaa "viisauden jumalaa". Stuba on eräs tärkeimmistä budhalaisten vaelluskohteista. Alue olikin täynnä turisteja sekä pyhiinvaeltajia Tiibetistä asti.

Pienen lounaan jälkeen siirryimme vanhalle temppelialueelle nimeltään Hanuman-dhoka Durbar. Alueella yhdistyvät sekä budhalaisuus että hindulaisuus ja muinaiset kuninkaat ovat rakentaneet sinne itselleen temppeleitä 1100-luvun alusta lähtien. Isoimmassa 1600-luvulla rakennetussa temppelissä kruunatttiin edelleen kuninkaat nykypäivänäkin kunnes 2000-luvun alussa Nepali siirtyi tasavallaksi. Yritimme myös päästä näkemään "elävän jumalan", kumarin. Kumari on nuori tyttö, joka valitaan budhalaisten joukosta mutta perinne liittyy hindulaisuuteen. Tyttö asuu kumari-temppelissä ja on jumala kunnes hänellä alkaa kuukautiset, jollon hän siirtyy eläkkeelle ja tilallle valitaan uusi kumari. Tänään kuitenkaan emme nähneet kumaria. Kiertelimme vielä aluetta hetken kunnes siirryimme riksa-kyydeillä takaisin hotellille lepäilemään. Riksa-ajelu muuttui hetkittäin kunnon kilpa-ajoksi kun kuskit ottivat mittaa toisistaan!?

Illalla meillä on tiedossa kuuden ruokalajin juhlaillalinen Nepalin ja ehkäpä koko maailman parhaassa nepalilaisessa ravintolassa. Sen jälkeen onkin aika pakata laukut ja aikaisin aamulla lähdemme kotimatkalle Delhin kautta. Joten jos vielä kotijoukot ette ole hankkineet sitä ruisleipää sinne kaappiin niin nyt kipin kapin kaupan kautta kotiin! =)

Haleja kaikille! :)

SIPA-kapuaja

Back to planet Urbanus

2011-12-01T18:34:00.002+02:00

Aamu ei juuri edes sarastanut, kun kapuajat kömpivät viiden aikoihin jalkeille ja tähyilivät taivasta matkalla aamiaiselle, josko pilvet olisivat yön kuluessa väistyneet ja pääsisimme takaisin Katmanduun lentäen. Uusintakierros tulomatkasta ei juuri houkuttanut ketään, vaan kaipasimme jo takaisin urbaaniin ympäristöön, emmekä hitaasti-hitaasti, kuten vuoristossa liikutaan vaan nopeasti-nopeasti! Suihku, sänky, shoppaus – siinä kolminaisuus joka houkutti meitä Katmandun sykkeeseen, eikä askel kohti jo kovasti kaivattua kotiakaan haitannut. Niinpä jännittyneisyys leijui paksuna ilmassa, kun odottelimme komentoa siirtyä lentokentälle, turvatarkastukseen ja lopulta -Kyllä!- itse koneeseen. Jännitys säilyi vielä hyvän tovin rullatessamme tuota pulkkamäen pituista kiitorataa alamäkeen ja helpotus oli suuri koneen irrotessa maasta. Maisemat yläilmoissa olivat sanoin kuvaamattomat, laitankin siis niistä kuvan mieluummin.

Katmanduun päästyämme ihmettelimme kaupungin suuruutta ja ihmeellisyyttä, vaurautta, jota emme kyllä tulomatkalta muistaneet. Edessä oli vapaapäivä ja se kului mukavasti tuon manitsemani kolminaisuuden parissa, puhdistautuen, torkkuen ja ostostellen. Sainpa luettua Everestin varjopuolesta kertovan kirjanikin, High Crimes, loppuun. Illalla kokoonnuimme yhdessä illalliselle ja jatkoivatpa virkeimmät Sam's baariin. Itse jäin ihmettelemään urbaania väriTV-laitetta hotellihuoneeseen.

Yuri-kapuaja

Luklattaa!

2011-12-01T18:02:00.003+02:00

Kävelyn pitkä oppimäärämme on nyt luultavasti loppuunsuoritettu.Viimeinen osuus Monjasta Luklaan sujui tänään varsin mallikkaasti: olimme perillä arvioidussa aikataulussa, väistelimme sulavin liikkein jakkikaravaanit, ylileveät lautakuljetukset, joiden alta vilkkuivat ihmisjalat, kantajat oikealta ja vasemmalta jne. eli kaikkea sitä tomuisten, kakkakokkareiden koristamien louhikkopolkujen liikennettä, johon olemme jo tottuneet.Tai ei sittenkään, mielettömän painavien rakennustarvikkeiden kantajiin ei voi tottuakaan, niin epäinhimilliseltä urakalta se näyttää. Kunnioituksemme tämän kaltaisen työn tekijöitä kohtaan on alkukauhistuksen jälkeen kasvanut todella suureksi.

Nyt kun olemme kaahineet viimeiselle pättärälle, voisi -jos uskaltaisi- sanoa, että ollaan maalissa.Ellei Lukla olisi jo kertaalleen tylyttänyt meille kääntämällä sumuisen selkänsä yrittäessämme innoissamme lähestyä sitä kertaalleen kaksi ja puoli viikkoa sitten, me vilpittömästi sanoisimme olevamme jotenkin perillä. Sää on juuri tällä hetkellä pilvinen, mutta yritämme olla noteeraamatta sitä. Jos jostain löytyisi nepalilainen pekka pouta, niin toki emme malttaisi pidättäytyä kysymästä, onko huomenna poutaa. Olemme vähän kuin porukkaloton laittanut jengi, jolle huomenaamulla toivottavasti pamahtaa päävoitto, aurinko paistaa ja koneet lentävät. Kiitorata tuossa vieressä on vähintäänkin mielenkiintoisen näköinen, kuin kotimaan loivat pitkähköt pulkkamäet, sillä erotuksella, että pulkkamäet eivät pääty tyhjyyteen.
Mitä tämä kävelyn pitkä oppimäärä on opettanut kapuajille? Isojen asioiden opetus selviää itsekullekin vasta myöhemmin. Pienistä asioita voisi kai veistellä, että tunnistamme toisemme jo yskimisäänestä, harjoitukset sillä alalla ovat olleet jokailtaisia. Jos jonon häntäpäästä alkaa päivisin kuulua oudolta kalskivaa yskähtelyä, tunnistamme muukalaisen liittyneen joukkoon.Olemme myös oppineet nyhtämään löysänä lesuavaa housun vyötäröä, olemaaan tunkematta liikaa roinaa housun taskuihin, koska seurauksena on luonnollisesti pöksyjen persustan valahtaminen kohti polvitaipeita, olemme oppineet jatkamaan toisen aloittamaa unelmointia ruisleivästä, siitä on tullut jo lähes taidetta hipovaa sanailua. Olemme oppineet paljon toisistamme. Luettelo on pitkä ja polveileva, koska keskuuteemme on todella kasvanut tukeva kapuahenki.

Tänä iltana vietämme viimeistä yhteistä napalilais-suomalaista iltaa, istumme yhteiseen pitkään pöytään mukanamme kulkeneiden oppaiden, keittiöväen ja muiden kuka missäkin roolissa olleen kanssa. Olemme kulkeneet samat pitkät ylä- ja alamäet,he hiukan meitä ketterämmin, mutta lounaalla ja päivän päätteeksi löytäneet toisemme samasta paikasta. Nyt on kiitosten aika!
Lopuksi on vielä loruiltava: Etana Nepalin näytä sarves, onhan huomenna poutaa, Luklan lennot onnistuvat, eikä Suomessa routaa!

Lämpimät terveiset Tenzing Norgeyn -huoneesta kaikille tärkeille elämäni ihmisille
Elina-kapuaja, lisäksi pandakarhuemorutistus tirriäisilleni, MRRR!!

Kapuajat alamäessä

2011-12-01T17:55:00.006+02:00

Kapua 2011:n huiputus on takana ja taipaleenamme onkin lähes silkkaa alamäkeä jahka me kapuajat huomenna keskiviikkona toivottavasti saavumme Luklaan – tuohon kapuajille toistaiseksi saavuttamattomaan ”kaupunkiin”.

Me kapuajat lähdimme aamulla tiputtelemaan Pangbotchesta (3.930 m) alaspäin. Ja aika haipakkaa sitä tultiinkin Tengbotchen ja Namche Bazarin kautta aina Munjoon (2.835 m) asti, johon saavuimme sopivasti juuri illan hämärtyessä. On ollut oikeastaan aika mielenkiintoista havainnoida sitä, miten kapuajien meno on muuttunut alaspäin mentäessä. Sen lisäksi, että alamäkeen puolijuoksu tuntuu helpommalle kuin sama ylämäkeen suoritettuna, tuntuu myös, että ne muutamat ylämäet, jotka alamäkireitille ovat osuneet, sujuvat sattuneesta syystä paremmalla sykkeellä kuin ylöspäin mennessä. Taitaa siis kapuajilla olla takanaan aikamoinen korkean paikan leiri! Samoin kapuajien fokus on vuorenvalloittamisesta siirtynyt selkeästi jo taas eteenpäin mm. tulevaan ohjelmaamme Katmandussa ja jo vähän kotimatkaankin. Kuulinkin useammankin kapuajan hersyttelevän alamäkien aikana jo kotiinpaluuta tai omaa sänkyä, lämmintä suihkua, omaa pyttyä, maksamakkaraa, suolakurkkua, ruisleipää, ceasar-salaattia, makkaraperunoita... ja ties mitä muuta. Allekirjoittanut hersytteli huiputuksen tuottamalla mielihyvällä ja sillä fiiliksellä, joka kantaa vielä pitkään senkin jälkeen kun sinivakoiset siivet ovat viikonloppuna tuoneet kapuajat toivottavasti turvallisesti kotiin.

Päästyämme Munjoon tapasimme myös ennen Island Peakin yläleiriä alas lähteneet kapuajatoverimme. Oli hienoa kuulla, että kaverimme olivat pääosin selättäneet vaivat ja olivat hyvissä ruumiin ja sielun voimissa muuta reissussa rähjääntynyttä kapuajaporukkaa vastassa.
Kuluneen vuoden aikana reissuun valmistautuessani olen tolkuttanut itselleni, että huiputtaminen on vain yksi pienen pieni osa koko projektiamme eikä huipun saavuttaminen ole eikä saa olla KAPUA-projektin itsetarkoitus. Siitä huolimatta, että kiipeämme vuorelle tehdäksemme hyvää, on projektillamme paljon merkityksellisempiä haasteita kuin yksittäisen kapuajan seisominen vuoren huipulla. Vuoret kyllä odottavat sitä kun kunkin kiipeilijän terveys on vuorelle vastaanottavainen. Vuorille lähdettäessä on muistettava, että huipulla ollaan vasta reissun puolessa välissä ja tärkeintä on päästä turvallisesti ja terveenä alas. Tätä kapuajaporukka koittaakin nyt toteuttaa käytännössä ja jatkaa huomenna sykkimistään kohti Luklaa.

Päätän tältä erää Munjosta tähän, sillä musiikki ja kapuajien after trekki harjatanssin rytkeineen, joka alkaa muistuttaa erehdyttävästi after ski -meininkiä, alkaa häiritä blogin kirjoittamista siinä määrin, että kone tuskin pysyy käsissä...

Alamäkiterveisin,
Salla-kapuaja

Huippumaisemissa

2011-11-28T18:23:00.000+02:00

Aamuni Chukungissa, viimeisessä kylässä ennen base-campia, alkoi Mew-yhtyeen kitaravallien vyöryessä ylitseni. Olin täynnä energiaa. Kapua-Johannes nauroi aamiaisella, että mielialavaihdokseni muistuttavat lähinnä vuoristorataa. Minulla kävi tuuri, että olo ja fiilis oli korkealla juuri tässä kohtaa. Muutamaa päivää aikaisemmin olin tervehtinyt matkakumppaneitani aamusella aivan toisenlaisissa tunnelmissa oksennettuani vuorokauden. Itse kukin kapuajista on kamppaillut jos jonkinmoisia tautikurimuksia vastaan. Leikkisästi lisänimen saanut, meidän oma dr. House eli Mandalan Kalle on onneksemme löytänyt kaikkiin vaivoihin suunnilleen oikean lääke-cocktailin.

Chukungista kapusimme aamupäivän Island Peakin base-campiin, jonka korkeus on 5170 metriä. Perusleirissä ohjelmassa oli vielä viimeiset kiipeilykamppeiden säädöt ja laskeutumistreenit. Noin kuudelta kaikki menivät telttoihin ja laittoivat silmät kiinni yrittäen nukkua sen, minkä korkeudelta ja jännitykseltä vaan kykenivät. Puolilta öin heräsimme, vielä viimeinen tankkaus ennen reissumme rankinta rupeamaa. 12 päivää olimme lähestyneet tätä vuorta askel kerrallaan kavuten puolen Nepalin halki. Nyt edessä oli seikkailun viimeiset viisitoista tuntia ja kilometrin nousu huipulle.

Kiipeilyoppaamme Rensgin johdatteli pakkasen huurtamassa yössä kapuajien letkaa lukien matalalla äänellä retkikunnan ylle suojaavia mantroja. Näin otsalamppuni valossa edessä tallustavan kapuajan kantapäät ja kivikkoisen nousevan rinteen. Asettelin jalkojani huolellisesti askel kerrallaan tuntien, miten keuhkoni täyttyvät kylmästä ja kuivasta vuoristoilmasta. Miten kuvata sitä tunnetta, kun joka askeleella korkeutta tulee lisää ja ilmaa on vastaavasti vähemmän. Kuljimme kohti kirkasta tähtitaivasta ja selkeästi erottuvaa linnunrataa. Otava roikkui horisontissa nurinkurin, jotain tuttua siivittämään matkaamme. Tätä lähemmäs taivasta tuskin pääsen enää koskaan.

Lähdössä jäätikölle

Kapusimme samaa tahtia auringon kanssa ja tuntien tsemppaamisen jälkeen vuorien siluetit alkoivat erottua selkeämmin ympärillämme. Kylmissään hytisevät kapuajat tervehtivät jäätikön reunalla iloiten aurinkoa. Mieliala retkueessa kohosi roimasti, kun kivikossa tarpomisen päätteeksi saimme allemme jääraudat. Jatkoimme köysistössä kohti pääseinämää. Joku uskalsi katsoa railoihin, joita ylitimme, itse laitoin silmät kiinni, koitin unohtaa veljeni äänen hupsuista päähänpistoistani ja lausuin varmuudeksi itse keksimäni suojaavan mantran astussani yli.

Köysistössä takanani Jere ja Kalle nautiskelivat täydellisestä kelistä. Kundeilla oli toisessa kädessä kamera ja toisessa hakku, itse katsoin hitaasti lähestyvää pystysuoraa seinämää kauhuissani, tarrasin tiukemmin köydestä kiinni ja pohdin, voiko tässä kohtaa enää kääntyä takaisin. Minulla olisi sentään huiputus-blogi -vuoro ja kaikki.

Jere astumassa huippuharjanteelle

Hitaasti saavutimme seinämän, joka onnekseni läheltä katsottuna ei ollutkaan ihan niin pystysuora, kun miltä se ensi alkuun näytti. Könysin sen valjaissani ylös hitaasti, sisukkaasti ja kirosanoja säästelemättä. Muutama ärräpää saattoi lipsahtaa vielä huippuharjanteellakin, huippu näytti olevan lähempänä kuin mitä se lopulta olikaan. Yksi oppaistamme heilutti topissa kutsuvasti Suomen lippua. Pian jo kuulinkin, miten ensimmäiset kapuajat saavuttivat huipun. Ponnistin kaikki voiman rippeet ja pääsin kuin pääsinkin huipulle. Liityin Kapua karkeloihin huikeissa maisemissa saatuani keuhkoihini sen verran ilmaa, että pystyin hihkumaan. Me todellakin saavutimme Island Peakin huipun 27.11.2011 kello 10.30. Mahtavaa!

Siellä me seisoimme yhdessä läjässä noin kahden neliömetrin alueella maailman korkeimman vuoriston sylissä. Sekoitus helpotusta, epäuskoa, liikutusta, jaettua riemua ja ylpeyttä. Ehkä jotain siitä tunteesta on tallentunut näihin kuviin.

Huikea joukko huipulla. Terkkuja kotiin!

Omasta puolestani voin sanoa, että en olisi koskaan päässyt huipulle ilman apua. Kapuajat kannustivat toisiaan täysillä. Tämä ei ollut yksilösuoritus tai kilpailu, vaan yhteinen jaettu kokemus. Ryhmässä jaettiin niin vedet, energiageelit, myslipatukat kuin aurinkorasvatkin. Konkari kiipeäjä Jere tuuppi minua pahimmassa kivikossa pimeällä ylös ja sherpat auttoivat minut huterana ja kaikkensa antaneena horjuen takaisin alas.

Luulin, että oppisin maailman katolla syvää rauhaa ja meditatiivista läsnäoloa. Olin väärässä. Kapua opetti minulle, mitä on porukan positiivinen voima ja yhteisen tekemisen merkitys on. Se voi kantaa jopa 6189 metriä ylös. Olen oppinut, että kaikessa mittakaavassa me tarvitsemme toisiamme. Huiputus oli vain osa tätä matkaa. Nyt olisi tavallaan edessä vielä se alastulo. Tätä tulee varmaan sulateltua hetki jos toinenkin.

Terkkuja maailman katolta,

Nuppu-kapuaja

Kapuajat huipulla!

2011-11-27T13:45:00.000+02:00

Sain juuri puhelun Jere Kapuajalta, ryhmä saavutti tänään Island Peakin huipun klo 10.30!! Mahtavat onnittelut Kapuajille!!! Seitsemän Kapuajaa pääsi korkeimmalle huipulle, 6189 metriin. Osa jäi sairauksien vuoksi Base Campiin ja kolme oli joutunut kääntymään matkalla takaisin vuoristotaudin takia. Kapuajat ovat nyt palanneet Base Campiin ja ovat väsyneitä mutta iloisia. Ryhmällä on kaikki hyvin ja kunnossa!

Seuraavan päiväkirjaotteen saamme ryhmältä huomenna, kun ovat levänneet ja palautuneet koitoksesta.

Suuret onnittelut vielä koko ryhmälle valtavan hienosta ponnistuksesta ja turvallista paluumatkaa!!


Island Peakin huippuharjanne

Koordinaattori Suvi

Resedagbok 21: Med Island Peak i skiktet

2011-11-25T21:17:00.000+02:00


Island Peak

Rakkaat lukijat, huomenna alkaa kapuajien huipulle nousu, joten seuraava päivitys tulee vasta parin päivän kulutta.

Kära läsare, imorgon börjar kapuanernas ”summit push”, och därför kommer det att dröja några dagar innan nästa blogguppdatering.

Senast jag skrev resedagbok, nämnde jag att andra delen av vårt äventyr skulle börja. Och viket äventyr det visade sig att bli. Som ni säkert redan läst, så gjorde vädret en 45 minuters flygtur till en 6 dagars vandring. Tack vare ändrade planer så fick vi också ”byta berg” från Mera Peak till Island Peak (Imja Tse, 6189 meter).

För drygt två veckor sedan startade vi på vårt ”nya äventyr” från Shivalaya (1770 meter). Det var en häftig känsla att stiga av bussen när vägen sluta och börja gå in i sagolika landskap men himlayas toppar som mål. Första veckan tog oss igenom landskap som kunde vara tagna direkt ur Sagan om Ringer. Där efter tog vi oss in i Khumbu dalen, även vädret började nu klarna upp och kapuanerna kunde njuta av snöklädda 6000 meters toppar.

Men nu till dagens tur.

I förrgår fick vi för första gången syn på den, Island Peak visade sig för oss. Och efter en vilodag i Dingboche (4410m) tog vi oss till Chhukhung (4730m), med Island Peak framför oss hela vägen, omringad av 7000- och 8000-meters toppar. Vi befinner oss i famnen av bl.a. Lhotse (8414 meter), Lhotse Shar (8393 meter) och Ama Dablam (6814 meter).

Klättringsövning

Efter en lungn halvdags vandring till Chhkhung, var det tid för att ta fram och gå igenom vår klättringsutrustningen. I en dammig sandbacke, under Lhotses magnifika sydvägg, fick vi öva användning av bl.a. ascender och att reppellera.

Men nu är det mat och vila som gäller, för alla krafter behövs nu när höjden börjar görja sig kännd. Imorgon bär det åt mot Base Camp, och kapuande mot Island Peaks topp kan börja.

Hälsningar till alla nära och kära, var ni nu befinner er.

Ajo, grattis mami och skrutt på födelsedagen :)

Lepopäiva Dingbochessa, vuorten kainalossa

2011-11-24T21:28:00.000+02:00

Aamiainen kello kahdeksan tuntui Kapuajien mielestä suorastaan pöyhkeilyltä, ainakin melkein. Oli todella ihana lojua lämpimässä makuupussissa hieman pitempään venytellen lihaksia, tietoisena vapaapäivästä ilman mitään pakollista tekemistä. Tänään ei tarvitse välpätä kamoja, yes!

Aamiaisen jälkeen porukka hajautui omiin puuhiinsa. Osa paineli kylille tutkimaan paikallista tankkaustarjontaa, jotkut tyytyivät vain nautiskelemaan aamuauringon lämmöstä lodgen pihalla lueskellen tai kutoen. Todellakin, kolmen Kapuajan käsiin ilmestyivät jostain laukkujen uumenista lankakerät puikkoineen ja sukkia ja huiputuspipoa alettiin neuloa hurjalla vimmalla. Taisipa allekirjoittanut löytää itselleen uuden terapiaharrastuksen ja kotona ainakin jollekulle kiltille pukki tuo lahjaksi Himalajalla kudotut sukat.

Himalayan Rescue Association

Nepal infotaulu

Ei kuitenkaan päivääkään etteivätkö innokkaat Kapuajat keksisi jotain piristävää aktiviteettia. Viereisen jyrkähkön harjanteen takana olevassa Pherichen kylässä on vapaaehtoisten voimin toimiva klinikka, Himalayan Rescue Association Nepal. Sieltä saa hoitoa mm. vuoristotaudin yllättäessä, tarvittaessa helikopterikuljetuksen jatkohoitoon ja klinikka on mukana evakuointitoimissa. Toinen järjestön klinikoista sijaitsee Annapurnan alueella. Klinikka tarjoaa toki lääkärin palveluja myös paikallisille asukkaille erittäin kohtuullista korvausta vastaan. Toiminta perustuu pääosin lahjoituksiin. Kuulimme rentohenkisen ja hauskasti kuvitetun luennon vuoristotaudin oireista ja hoidosta. Asiat olivat kuitenkin pääosin jo tiedossamme, koska Kalle on pitänyt meidät hyvin tietoisena realiteeteista herättämättä turhaa pelkoa tai epävarmuutta. Edellisillan happisaturaatiomittauksissa kaikkien lukemat olivat kohdallaan, joten ei syytä huoleen.

Nyt tässä hämärtyvässä illassa lodgen jakinlantakaminan lämmössä istuessani katselen kanssakapuajia, jotka puuhastelevat kuka mitäkin odottaen kokkiryhmämme valmistamaa päivällistä. Tunnelma on rento ja odottava, koska kaikkien mielessä varmasti pyörii seuraavien päivien mukanaan tuomat seikkailut, oma ja samalla koko porukan selviytyminen haasteesta huipun saavuttamiseksi.

Tavoitteemme Island Peak komeudessaan

kuvassa oikean puoleisena huippuna

Vielä päivitys päivällisen jälkeen...kokkiryhmämme yllätti meidät jälleen. Jälkiruuaksi pöytään kannettiin Island Peak Kapua-2011 suklaakakku Kapuajien ihastuneiden huokausten saattelemana. Namm ja Maiskis!

Ja sama kakkuna

Lämpimin terveisin Merja Kapuaja. Erikoisterkut kotijoukoille Lahteen, Ouluun ja Rolloon.

Kapuajien huikea kävelypäivä

2011-11-23T21:24:00.000+02:00

Buddhalaisluostarin tunnelmaa

Aamu valkeni Tengbochessa aurinkoisena. Samalla kapuajat könysivät ulos teltoistaan hyvin nukutun yön jälkeen. Olimme jo edellisenä iltana saaneet kurkistaa kuuluisaan Tengbochen luostariin, mutta nyt suuntasimme seuraamaan munkkien messua puoli seitsemän aikaan aamulla. Munkkeja oli paikalla tällä kertaa vain kourallinen, mutta taianomaisen ja hengellisen paikan lumoissa söimme aamiaisen ja valmistauduimme päivän kävelyurakkaan.

Kapuajia kävelyllä.

Taustalla Ama Bablamin huippu

Marssimme päämääränä tänään tulisi olemaan Dingbochen kylä 4410 metrin korkeudessa. Pikkuhiljaa päivän edetessä metsäiset osuudet jäivät kokonaan pois ja maasto muuttui karummaksi, puuttomaksi maisemaksi. Pidimme teetauon Pangbochen kylässä edelleen aurinkoisessa säässä. Matkan aikana maisema alkoi olla todella sitä, mitä olimme tulleet hakemaan. Minne tahansa päänsä käänsi, oli vastassa lumihuippuisia vuoria.

Tässä uskomattoman kauniissa maisemassa ja suhteellisen helpolla polulla edetessään taisi joku muukin kapuaja itseni lisäksi tavoittaa kävelystä sen meditatiivisen ja ajatuksia selkeyttävän voiman. Kävellessäni en voinut muuta kuin olla samaa mieltä Julia Cameronin kanssa siitä, että kävely tutustuttaa meidät omiin ajatuksiimme askel kerrallaan. Ehkäpä on niin, että samalla kun kävelemme ulkomaailmaan, siirrymme samalla sisäiseen maailmaamme. Sanoisin, että tämä oli ehdottomasti tähänastisista kävelypäivistä paras!

Maisemia ennen Dingbochea

Perille saavuimme kas kummaa arvioidun aikataulun mukaisesti hyvissä ajoin iltapäivästä. Meitä odotti kaksi ilosta asiaa. Ensiksikin, saapuessamme Dingbocheen, saimme Island Peakin erittäin lumisen huipun ja vuorenrinteen näkyviimme. Siellä se on meitä odottanut. Toiseksi päivän aikana kuulemamme huhut pitivät paikkansa. Majoituimme uutuuttaan kiiltelevään lodgeen telttakylän sijaan. Pöyhkeilyn määrää lisäsi meille tarjoiltu myöhäinen lounas tuoreen tyrnimarjamehun kera. Kyllä täällä kelpaa lepäillä tämän illan lisäksi myös huominen päivä ja totutella ohuempaan ilmanalaan.

Terveisin, Katja Kapuaja

Matka Everestin kainaloon

2011-11-22T17:31:00.000+02:00

Päivä 18 alkoi aurinkoisissa ja rennoissa tunnelmissa. Vapaapäivä oli tehnyt tehtävänsä ja joukkomme oli valmis aloittamaan jälleen uuden vaelluspäivän. Aamun aurinko muuttui jo ensimmäisen tunnin aikana paahtavaksi ja vaatteet vähenivät lennossa matkan aikana. Letkassa tuoksui aurinkovoide ja veden hörppimisen ääni kuului keskustelujen yli. Vaelluspäivä on kuitenkin vaelluspäivä ja kapuajat suhtautuvat siihen jo yli viikon kokemuksella vakavasti. Olimme tottuneet keskikukkuloiden matkan aikana lisäämään arvioituun vaellusaikaan ainakin kaksi tuntia ja varaamaan taskuun otsalampun uhkaavaa pimeyttä vastaan. Tämä varaus oli varmasti alitajunnassa, vaikka päivästä luvattiin lyhyt ja helppo.

picknick lounas – näin meillä!

Nousua Namche Bazaarista Tengbocheen oli luvassa noin neljäsataa metriä. Pysähdyimme juomatauolle Tensing Norringin muiston kunniaksi rakennetulle Stuballe. Vaelluspäivän perinteinen teetauko vietettiin helteisellä terassilla ihaillen ympärillä kohoavia huippuja. Yleensä teetauon jälkeen on koittanut tiukka puristus kohti lounaspaikkaa, mutta tällä kertaa meillä oli edessä aikaisempiin alamäkiin verrattuna leppoisa taival kohti joen rantaa. Keittiön ihmepojat olivat juosseet keittiö selässään ohitsemme ja loihtineet runsaan lounaan helteiselle tasanteelle. Lounas ja lepo maistuivat hyvin ja totesimme että hygieniatasomme on jo lähes paikallista tasoa; lounaspaikkamme oli koristeltu kuivaneilla jakin jätöksillä.

Nousu kohti Tengbochea loppui ennen kuin alkoikaan... näinkö helppoa on vaeltaminen kohti huippuja niillä, jotka lentävät Katmandusta Luklaan? Olemme tottuneet pitämään yllä hyvää, mutta voimia säästävää vaellustahtia, joten nyt saavutimme huipun siinä vaiheessa kun olimme valmiita aloittamaan taistelun ylämäkeä vastaan. Olemme siis onnekkaita, kun alkuperäinen suunnitelmamme muuttui ja saimme kokea klassisen lähestymisen kaikkine ulottuvuuksineen: osaamme arvioida paikallisia wc:tä vastaavia hmmm... faciliteetteja, arvostaa aitoa ja alkuperäistä Nepalilaista kulttuuria, ruokaa, peseytymismahdollisuuksia ja omaa rauhaa, sekä olemme tietysti huippukunnossa huiputtamista varten.

Luostarin portti, josta marssimme aamulla sisälle

Näissä mietteissä saavuimme maailman korkeimmalla sijaitsevan luostarin pihalle. Innostuksen määrä oli valtaisa, kun tajusimme, että saamme viettää yön tässä upeassa ympäristössä, vuorten syleilyssä, kahvilan ja leipomon etupihalla. Vierailu buddhalaisessa luostarissa ennen päivällistä sitoi päivän mietteet hyvin yhteen. Epäilykset huipun saavuttamisesta sulavat sinnikkäimmiltäkin epäilijöiltä. Jatkamme huomenna matkaa yhdessä ja saavutamme sen huipun jo hyvinkin pian.

Terveisiä maailman kainalosta kaikille läheisille ja kotijoukoille, erityishalaus pikkuSamille!!

Tanja-Kapuaja

Matkapäiväkirja 17 – Lepopäivä, Namche Bazar

2011-11-22T12:58:00.001+02:00

Näihin maisemiin on ilo herätä

Matkamme seitsemästoista päivä valkeni kirkkaana ja kylmänä aamuna lumihuippuisten vuorten ympäröimänä. Sherpamme Niman iloinen ”huomenta”-huuto kaikui telttoihin ja näkymä teltan ovesta vastapäiselle vuorelle piristi mieltä. Tänä päivänä ei olisi kiire minnekään ja saisimme ottaa rennosti koko päivän antaen mielen ja kehon palautua tähän astisesta vaelluksesta.

Aamupalan syötyämme rentoutui kukin omalla tavallaan ja auringon noustua riittävän ylös taivaalla teltta-alue näyttikin ennen pitkään mustalaisleiriltä kaikkine varusteineen kuivumassa telttanaruissa ja makuualustojen päällä telttojen ympärillä. Maisemien katseluun näin jylhässä maastossa ei kyllästy eikä ole lainkaan erikoista vain katsella kaukaisuuteen pitkiä aikoja ja antaa mielen pakahtua näkymästä. Näin ainakin näköalatasanteella heti kymmenen minuuttia leirimme yläpuolella Mt Everestin, Lhotsen ja Ama Dablamin syleilyssä!

Saunan parantava voima

Aikamme rentouduttuamme ja hiilihydraattipitoisen, mutta terveellisen lounaan syötyämme olikin vuorossa kauan kaivattu sauna. Namche Bazarin vuoren seinämässä sijaitsevan sherpakaupungin keskuksessa olevan Danfe-nimisen baarin takahuoneesta löytyvän suomalaistyyppisen saunan löylyjä tuli testattua oikein kolmessa vuorossa. Aiemmin Thin Air Finnish sauna -ilmaisulla nimetty sauna olikin positiivinen yllätys kapuajille, jollaista ei olisi odottanut löytyvän tällaisesta paikasta. Nykyään saunaan mennessä ovessa riippuva t-paita (kuva alla) kertoo suomalaisten poikenneen täällä.

Erään suomalaisretkikunnan jättämä muisto saunan ovessa

KAPUA Aidventuresin oma t-paita löytyy nyt myös kyseisestä baarista, jossa matkaajien ja ryhmien jättämiä paitoja ennestään onkin jo satoja. Ainakin nyt kapuajilla on erityisen fressi olo vaelluksen loppupäätä varten.

KAPUA-tiimin oma paita

Viimeiset varustetarpeet sekä naposteltavat on nyt hankittu ja olemme valmiit jatkamaan nousujohteista kulkuamme. Nukumme yömme lämpimissä makuupusseissamme kulkukoirien haukkuessa lähimaastossa raikkaassa vuoristoilmassa.

Namce Bazar

Terveisiä matkan varrelta,

Kapuaja Vesa

Matkapäiväkirja 16 – Highway to Namche

2011-11-20T21:24:00.000+02:00

Tashi Delek Namche Bazarista; sherpojen pääkaupungista.

Aamunkoitteessa kapuajat heräsivät teltoissaan uskomattoman tähtitaivaan vaalentuessa kirkkaaksi ja kirpsakaksi Himalajan aamuksi. Oli opeteltava uudet aamurutiinit; välppäys teltassa vaatii toisenlaista kikkailua ja vuorottelua kuin lodgessa. Osa kiipeilykamoista oli myös tullut meitä Phakdingiin vastaan, ja reput ja kassit saivat lisäystä kypäristä, hakuista ja jumareista.

Aamutee tarjoiltiin kuitenkin totuttuun tapaan suoraan telttaan, ja kun kamat oli kasattu oli aamupalan vuoro. Kahdeksalta paikallisoppaamme Pasang -tuttavallisemmin Pasanen- asettui jonon kärkeen ja toinen paikallisoppaamme Nima kiljaisi iloiseen tyyliinsä: ”Jam jam, mennään! Bistadi, bistadi, hitaasti, ei nopeasti, ei kiirettä!” Ja niin letkamme paarusti läpi Phakdingin ylös Khumbun laaksoa ja kohti sen toisessa päässä siintävää Khumbi Yul Lhata, sherpojen pyhää vuorta, jonka katveessa Namche Bazar sijaitsee. Aurinko alkoi paistaa laakson suuntaisesti ja lämmittää pikkuhiljaa kapuajien jäykkiä jäseniä. Aamuruuhka Everest Highwaylla oli vilkaimmillaan. Kapuajien jonossa kaikuivat huudot: ”Jakkeja!” ”Kantajia!” ”Juoksijoita” ”Japanilaisia!”. Ja me väistelimme jakkien sarvia ja toistemme hakkuja parhaamme mukaan.

Aamupäivä kuljettiin laakson pohjalla siksakaten riippusiltoja pitkin Bhote-joen yli. Lounaan jälkeen alkoi tiukka nousu 2800 metristä 3500 metriin. Tulimme myös Sagarmathan kansallispuiston alueelle, joka on sherpakansan pyhä laakso sekä maailmanperintökohde. Puiston portilla on vierailukeskus, jossa kerrotaan mm. sherpakansasta ja siitä miljoonia vuosia sitten sattuneesta töräyksestä. Portilla on myös hieno ohjeistus vierailijoille:

Refrain from taking life (Vältä elämän riistämistä)
Refrain anger (Vältä vihaa)
Refrain jealousy (Vältä kateutta)
Refrain from offending others (Vältä loukkaamasta muita)
Refrain from taking excessive intoxicants (Vältä liiallista päihdyttävien aineiden käyttöä)

Siinäpä meille kapuajillekin hyviä matkaohjeita -lisäksi oma ohjeemme 6. Älä pöyhkeile.

Maailman korkein ryppy (8848 m)

Parin sadan metrin nousun jälkeen saimme vihdoinkin korvauksen pilvisten päivien pettymyksille, kun mahtava Sagarmatha, tiibetiläisille ja sherpoille Chomolungma (Maailman Jumaläiti), useimmille meistä Mt. Everest (brittiläisen eversti George Everestin mukaan, joka johti kolmiomittauksia joilla selvitettiin, mikä on maailman korkein huippu) näyttäytyi meille yhtä mahtava Lhotse kainalossaan. On se iso ryppy, ja kannattaa nähdä livenä. Pakollisten uusien Facebook-profiilikuvien jälkeen jatkoimme kapuamista kohti Namchea.

Teltoista aukeaa näkymä Namche Bazariin

ja Kongdelle (6186m)

Parin tunnin jälkeen saavuimme hevosenkengän muotoiseen, kahden jokilaakson risteyskohtaan 3440 metrin korkeuteen, sherpojen pääkaupunkiin. Vielä muutaman kymmenen lisämetrin korkeudella nousi jo pikkuhiljaa telttakylämme leirintäalueelle, ja ilta-aurinko kultasi toisella puolen Thamserkun (6608m) vuoren. Osa porukasta livahti kylille ostamaan harvinaisia herkkuja croissantteja, sipsejä ja viinikumikarkkeja. Illalliseksi saatiin vähintään yhtä harvinaista herkkua -jakinhärkäpihvejä, daalia ja perunacurrya. Huomenna on ensimmäinen lepopäivä sitten Keskikukkuloiden ylityksen aloituksen -tai oikeastaan ensimmäinen lepopäivä kahteen viikkoon, ja se tulee totisesti tarpeeseen. Pääsemme jopa saunaan; herkku, jota tuskin maltamme odottaa.

Kaikki hyvin Himalajalla, terveisiä kotiin.

Kapuaja-Marika (joka lähettää erityisterveiset Raija-koiralle)

Namaste!

2011-11-20T21:12:00.000+02:00

Näkymä ikkunasta sänkyyn tuotua

aamuteetä hörppiessä

Kapuajat käänsivät tänä aamuna nokan vihdoin kohti pohjoista. Viikon vaellus yli keskikukkuloiden päättyi Paiyaan. Heti aamusta sää oli kirkas ja saimme ihailla lumihuippuisia vuoria aamuteetä hörppiessämme.

Jätimme Keskikukkulat taaksemme ja

käännyimme pohjoiseen

Innoissamme lähdimme kohti Khumbun laaksoa. Laakson pohjalla kiemurteli Maitojoki, Dutih Koshi River. Joen vesi näytti todella valkoiselta. Laakso on vanhaa meren pohjaa, ennen sitä himmeetä tapahtumaa miljoonia vuosia sitten, kuten Sipa eilen kertoi. Siitä valkoinen väri, kertoi Kalle.

Laakson maisemat olivat huikaisevan jylhiä ja kapuajien kamerat kaivettiin esiin ikuistamaan tätä juhlallista hetkeä nähdä vuoret, joita tavoittelemaan kapuajat ovat lähteneeet matkalle. Aina välillä piti pysähtyä seuraamaan, miten lentokoneita lensi kohti Luklaa. Olisihan sinne ollut mukava lentääkin, ajattelin, mutta kunnon kapuajat luottavat enemmän omiin kinttuihin kuin selkeisiin lentokeleihin!

Iltapäivän paahteessa saavuimme Everest High Waylle, Luklasta vuorille menevälle polulle. Tuli heti aivan turistimeiniki, paana leveni puolella ja väkeä oli ajoittain ruukaksi asti. Nenä tunnisti myös saippuan hajun. Kapuajien ominaistuoksuja kun on savu ja hiki!

Iltapäivän aikana vakuutuimme lopullisesti siitä, että tekemämme huippujen klassinen lähestyminen on ainoa oikea tapa. Matkan aikana olemme nähneet, miten monimuotoinen Nepalin luonto on, miten kukkuloilla on ihastuttavia kyliä. Kyliä, jotka ovat täynnä elämää, vaikka niihin pääsee vain kävellen ja kaikki tavarat on kuljetetttu niihin kantajien tai muulien selässä. Ja mikä parasta, viikon kävely on kohottanut kuntoa huiputusta varten.

Tämä päivä muutti matkaamme toisellakin tavalla. Tähän saakka olemme yöpyneeet lodgeissa ja nähty on monenlaista majataloa, toilettia ja suihkua. Tiedämme nyt, mitä voi tarkoittaa hot shower. Se voi olla muoviämpärillinen kuumaa vettä ja sinkkinen pesuvati, mutta pesu onnistuu niinkin ja hyvältä tuntuu hikisen päivän jälkeen.

Telttakylämme

Tänään alkoi todellinen retkeily. Saapuessamme Phakdingiin meitä odotti telttakylä! Niissä yövymme tästä lähtien, niissä välppäämme kamamme otsalampun valossa. Todennäköisesti tavaroita on hukassa yhtä paljon kuin tähänkin asti. Mutta aamutee tarjoillaan suoraan telttoihin, että sitä odotellessa.... ja huomisen jälkeistä lepopäivää..

Sipe-kapuaja

AURINKOA, LUMIHUIPPUJA JA PALUU PILVEEN

2011-11-18T18:57:00.001+02:00


Aamu ja lumihuiput

Heräsin aamulla Tanjan iloiseen huutoon käytävältä: ”ulkona on sininen taivas ja edessä näkyy lumihuippuja”. Huusin takaisin, että oletko tosissasi vai onko tuo vain julmaa pilaa? Onneksi Tanja ei ole julma ihminen ja ryntäsin ulos kamera kädessä tallentamaan tätä harvinaisen kaunista aamua. Lisäksi meidän retkikunnan henkilökohtaiset kokit olivat saapuneet Luklasta edellisenä iltana ja meille tarjoiltiin aamuteet huoneeseen. Myös aamiainen oli megamaalisen hyvää joten kapuajat olivat erittäin iloisella päällä kun lähdimme Jubhingista kohti Paiyan kylää auringon maalatessa lumihuippuja keltaiseksi.

Plan B eli Namchen kautta Island Peakile

Alkumatka mentiinkin aika hitaasti koska suht piilossa pysyneet kamerat räiskivät kuvia viimeinkin näkyvistä lumihuipuista. Porukka oli leppoisalla päällä ja nauru raikasi vaikka tiedossa olikin pelkkää ylämäkeä. Lisäksi keskustelut kumpuilivat jälleen erittäinkin paljon aiheesta toiseen. Jos eilen ikävöitiin kotisohvaa ja omaa suihkua niin tänään herkuteltiin mielikuvilla ruisleivästä, kanasalaatista, lohikeitosta ja ylipäätään proteiinista. Lisäksi erään kapuajan kuvaelma ruisleivän mausta lähenteli jo K-18 rajaa joten varatkaahan kotijoukot sitä leipää kaappiin kun tulemme takaisin Suomeen. Mutta onneksi meidän kokkien taikoma lounas sai ajatukset pois ruisleivästä. Tarjolla oli ranskalaisia, salaattia, lämpimiä voileipiä ja tonnikalaa. Kapuajajoukko nautti lounaan jälkeen harvinaista siestaa maaten auringossa. Aurinko lämmitti ja osa kapuajista näytti siltä kuin he olisivat Gran Kanarialla siemaillessaan teetä aurinkovarjon alla. Kunnes...

Lounashetki auringossa

Sieltähän ne pilvet taas tulivat. Mutta se ei menoa haitannut. Oli ilo huomata että kapuajajoukon keuhkokapasiteetti on kasvanut huomattavasti lähestymismarssin aikana. Maanantaina ei olisi tullut mieleenkään että pystyisimme laulamaan kuorossa suomipopin helmiä jyrkässä ylämäessä. Lisäksi opin että miljoonia vuosia sitten oli jokin huikee hässäkkä ja Himalajan vuoristo syntyi mannerlaattojen törinässä. Saanen huomattaa että tässä vaiheessa oltiin jo taas siirrytty ohuempaan ilmanalaan.!? :)

Erittäin jyrkän nousun jälkeen olimme taas lähellä kolmen kilometrin rajaa. Meille oli ilmoitettu että nousun jälkeen alkaa tasainen maasto ja majapaikkaan on noin puolentoista tunnin matka...niinpä niin...!? =) Rämmittyämme lähes kolme tuntia muulin jätöksissä ja kivikossa joukkomme saapui Paiyan kylään ja majapaikkaan. Vaikka väsy painoikin niin tanssi alkoi heti ja kokit toivat lämmintä juotavaa ja keksejä. Illalla pääsee vielä peseytymään ja vaihtamaan puhtaat alusvaatteet jotenka selvästi hyvä päivä taas tänäänkin! :)

Perillä majapaikassa sumun keskellä

Paljon terveisiä tutuille ja tuntemattomille sinne kotisuomeen, erityisesti Marakatille! ;) Ja käykää laittamassa meille tsemppiviestejä osoitteeseen retkikunta@kapua.fi!

SIPA-kapuaja

p.s. Meiltä kaikilta paljon terveisiä Anne the Mountanille! Toivottavasti porkkanat irtosivat maasta. Myö täällä jatketaan pättärälle kaahimista! :)

pps. Orto-Kallelle terveisiä, käveltiin tänään Karin solan läpi! =)

Aasian aasit

2011-11-17T17:37:00.000+02:00

Tänään matkaanlähtöämme siivitti lämmin tunnelma, kun majataloa pitävän perheen pojat saivat meiltä lähtiäisiksi jalkapallon ja pumpun. Pojat loistivat ylpeyttä ja onnea ja lodgen pitäjä lahjoitti vastavuoroisesti mukaamme kimpaleittain nakkijuustoa, jota sitten maistelimme taukopaikoilla. Päivästä tulikin mitä mainioin, kuten Sirpa-kapuaja minulle aamulla uumoilikin. Näimme jo aivan alkumetreillä lumihuippuja pilvien raosta ja pian vastaamme alkoi virrata aasikaravaaneja vai olivatkohan ne muuleja? Joka tapauksessa kymmenittäin näitä rauhallisia pieniä hevosia vaelsi ohitsemme kivikkoisilla ja liukkailla vuoristopoluilla. Sivumennen sanoen paikallinen polku tunnutaan rakentavan jotakuinkin niin, että laitetaan kiviä röykkiöön ja odotetaan, että eläimet paskovat raot täyteen tai ainakin siltä tänään liukastellessa ja lantakasoja väistellessä välillä tuntui.

Ohitimme aamupäivällä erittäin vanhan buddhastupan ja tulimme kuuluisan Everestin kävijän Babu Shiri sherpan kotipaikkaan, jossa pidimme tauon paikkallisessa lodgessa nautien hot lemonia, lämmitettyä sitruunamehua, johon retkikuntamme on ehtinyt viimepäivinä mieltyä. Nyt jo edesmennyt Babu Shiri pitää yhä nimissään useita Everestiin liittyviä ennätyksiä mm. pisimpään huipulla ilman lisähappea (21h) ja nopein nousu huipulle (16h 56min). Ja aika varmaa on, että tulevatkin ennätykset tulevat olemaan sherpojen hallussa, niin vertaistaan vailla he vuoristossa ovat.

Ohitsemme viiletti päivän aikana aasien/muulien lisäksi myös Everest Ultimate Run -kilpailijoita. Heissä ihastutti muutamia kapuajattaria korea takalisto, kun taas allekirjoittanut olisi voinut vaihtaa mielellään alamäissä joululauluja hoilaavat polvensa heidän kanssaan. Lounaalla saimme jälleen ihanaa tiibetiläistä leipää ja nuudeleita, joihin ripautettu chili sai kapuajien nenät auki. Iltapäivästä retkikunnan puheet kääntyivät jo välillä koti-ikäväänkin, tosin osittain koti-ikävä kohdistui hyvin spesifisti mm. omaan kylpyhuoneeseen, sänkyyn tai sohvaan. Ylitimme kolmen aikoihin aivan uskomattoman upean kosken riippusiltaa pitkin ja rutistimme sitten ylämäkeä tupsahtaaksemme hämmästykseksemme yöpaikallemme jo ennen neljää! Päivänvalosta ilahtuneina peseydyimme ja pyykkäsimme ja laitoimme muutenkin viimepäivinä kärsineitä kamojamme ojennukseen. Loistopäivä siis ja kuten kanssakapuajistani joku jo matkalla totesikin: mistä kaikesta olisimmekaan jääneet paitsi, jos emme olisi päätyneetkään suunnitelmaan b, vaan pyrähtäneet Luklaan lentäen.

Sinisten kattojen yllä

2011-11-16T17:27:00.000+02:00

Meidän sääpalvelumme aamuisin toimii sen varasssa, millaisia meteorologisia havaintoja satunnainen aamuyön ulkona asioillaan pistäytynyt pystyy kertomaan. Niin tänäkin aamuna, ja niinpä kuulimme,että sataa ainakin jotain, vettä, räntää tai lunta. Lämpimästä makuupusssista oli vain kömmittävä ulos ja alettava aamun välppäys otsalamppujen valossa. Aamiaisen syötyämme (valinnaisesti puuroa, omelettia, keitettyjä munia) kapuakaravaani oli valmiina odottamassa mahtikäskyä maestrolta: Valmiina!

Matkasimme hyväntuulisina ylämäkeen, aamu-usva maisemoi näkymät mystisiksi, kauniiksi. Kuljettuamme n.kolme varttia olimme saavuttaneet reitin toistaiseksi korkeimman kohdan, 3500m, ja kuin tilauksesta ylhäällä usvasta erottui rukouslippujen lisäksi majesteettisia, tummia sarvipäitä, jakkeja. Taisipa olla nakkejakin, mutta koska tämä nimitys on meille vielä kovin uusi, emmekä oikein nauramatta pysty niitä nakeiksi kutsumaan, niin ohitetaan ne kevyemmin. Komeita ne olivat, nakki vieköön!

3500 metrin korkeudella olevat rukousliput

Lakipisteen ohitettuamme matka jatkui solaan, missä kapea, kivinen polku vaati tarkkuutta. Sola kannatti nähdä ja kulkea, vaikkakin yksityiskohtiin ei voinut kiinnittää tarpeeksi huomiota, koska alas mennessä on aina oltava erityisen tarkka irtokivien kanssa. Mutta, sittenkin, mikä metsä siinä ympärillä! Huikeaa puustoa, taikametsää,missä saattoi piileskellä mitä mielikuvituksellisimpia jetinpoikia.

Usvapuut

Tämä metsien puuston, aluskasvillisuuden ja muun runsaus tuottaa Aaaah! Ooooh!-huokauksia ihan spontaanisti. On toki muistettava, että kuljemme kaikki täällä jonkinlaisessa hedelmällisessä ihastuksen tilassa, huokailut kuuluvat taudin kuvaan. Eräs kapuaja ilmaisi sen sattuvasti: Olen itselleni ihan kateellinen, kun saan kulkea täällä!

Päivä on tarjonnut uskomattoman paljon. Ylhäältä vuorelta katsoessa näki yhdellä silmäyksellä niin paljon ja niin kaunista, että sitä on ihan pakko kutsua isoksi näkymäksi, paremmin on vaikea kuvata. Iltapäivällä uusi usva peitti osin näkymiä, mm. juuri silloin, kun toivoimme näkevämme Himalajan huiput, olihan reitin varrella oikein näkymälle nimitetty paikkakin, josta sitä olisi voinut ihailla.

Päivän pitkä mutta mukava marssi päättyi vihdoin kipakkaan kiipeämiseen, yöpymispaikkamme valot tuikkivat kutsuvasti korkean mäen päällä, että vielä kerran oli kerättävä voimanrippeet, toistettava mielessä auttavat matrat kipuamista helpottamaan ja noin kuudelta pimeän pilkkeessä me kaikki olimme päivän maalissa, Ringmossa. Me taidamme sittenkin olla lujasta puusta veistettyjä.

Elina-kapuaja, joka tässä samalla lähettää karhuemohalit tiettyyn osoitteeseen

Loputkin luulot pois

2011-11-15T20:59:00.000+02:00

Kapuajien toinen trekkipäivä alkoi odottavissa tunnelmissa 1700 m korkeudessa sijaitsevasta Kenjan kylästä, sillä tämän tiistain piti aikataulumme mukaan valjeta sinä kaikkien rankimpana vaelluspäivänä yli kahden kilometrin nousuineen. Taisi ensimmäinen päivä sen verran yhden jos toisenkin kapuajan pohkeissa kuitenkin tuntua, että aamupalaa ei kukaan tänä aamuna herännyt varmuuden vuoksi odottelemaan tuntia aikaisemmin.... ja jopa matkanjohtaja Kallemme alati toimiva puhematkaradio (lähettää muuten usein kiipeilyaiheista ohjelmaa) ei ihan alkuun löytänyt omalle taajuudelleen. Näin kapuajat etenivätkin kohti ensimmäistä nousua jännittävissä tunnelmissa. Auringon alkaessa lämmittää joukkomme matkaa, alkoi puhekin soljua taas entiseen malliin.

Matka sujui hyvissä fiiliksissä metri metriltä kohti 3200 metrissä sijaitsevaa lounaspaikkaamme. Matkalla oli aikaa ihmetellä urheita kantajia, joita tuli ja meni ohitsemme ylös ja alas painavine kantamuksineen. Kieltämättä näin sivusta seuraten osan kantajien varustus on täysin alkeellinen, sillä esimerkiksi maastokenkien virkaa toimittavat usein maastokuvioidut tennarit tai lähinnä suihkusandaaleja muistuttavat lipilapit. Silti paikalliset kantajat, jotka kantavat tavaroita kylien välillä, pyyhkäisevät hienoissa goretex-asuissaan sinnittelevien turistien ohi heittämällä selässään noin 120 kg lasti. Toinen ryhmä kantajia ovat sitten retkikuntien laukkuja leiristä tai majapaikasta toiseen rahtaavat kantajat. Kantajat ovat etniseltä taustaltaan pääsääntöisesti sherpoja ja sherpat taitavatkin olla Nepalin tunnetuin etninen ryhmä. Sherpat ovat alunperin tulleet Nepaliin Tiibetistä ja he ovat maailman korkeimmalla asuva kansa. Sherpat ovat niin ruumiinrakenteeltaan kuin luonteenlaadultaankin sitkeitä ja heidän elimistönsä toimii erinomaisesti korkealla vuoristossa ohuessa ilmanalassa. Lyhyen kokemukseni syvällä rintaäänellä voin todeta sherpojen olevan myös sydämellisen ystävällisiä ja iloluonteisia ihmisiä :) Kapuajat tulevat vielä näkemään reissullaan Namche Bazaarin, joka on sherpojen pääkaupunki ja joka sijaitsee Everestin alueella Himalajalla noin 3450 metriä merenpinnan yläpuolella.

Retkikuntakantajan kantamukset, paino noin 30 kg

Paikallinen kantaja; kantamuksen paino noin 120 kg

No iltapäivän kuluessa sitten alettiin taas kapuajien kuntoa ja asennetta testata raekuuron ropistessa niskaan ja maan muuttuessa valkoiseksi. Taivaltaminen hidastui merkittävästi ja pimeän ja liian liukkaan alamäen pelossa kapuajat saapuivat yöpymään 3200 metrin korkeuteen ns. hätämajoitukseen lodgeen ja täältä jatkamme sitten huomenna taas uudella innolla eteenpäin. Monella kapuajalla on edessään taas uusi kokemus yöpymisestä näissä korkeuksissa. Pidetään peukkuja, että luontoäiti muuttuu vähän hellemmäksi ryhmäämme kohtaan jatkossa, mutta ainakaan kapuajat eivät ole saaneet liian romanttista kuvaa vuorimatkailusta. Kuulimme muuten, että Luklan lennot eivät vielä tänäänkään ole toimineet.

Aasit liikkuvat kapeilla poluilla kantamuksineen ketterästi

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin - hyvällä tsempillä eteenpäin kohti uusia ylämäkiä!

Salla-kapuaja

P.s Äiti-Tantsulle ja sylikummi-Mantsulle synttärionnittelut

P.p.s Edellisen henkilökohtaisen tervehdyksen lisäksi uskon koko muunkin

Kapua-ryhmän yhtyvän terveisiin Kalle-kapuajalle, jonka on aikataulujen mukaan pitänyt jo ehtiä takaisin kotiin parantelemaan surullisenkuuluisaa akillesjännettään.

Luulot pois

2011-11-14T19:22:00.000+02:00

Matkan toinen vaihe alkoi tänään. Totisesti alkoi! Viime viikon kokemus- ja tunnevyöryn jälkeen tuntui mahtavalta startata uuteen aamuun jalan (ei siis bussilla, kuten tähän asti) sulattelemaan kaikkea kokemaamme. Iloiset ja pienet kantajat ottivat raskaat laukkumme selkäänsä ja karkasivat matkaan aamupalamme aikana puoli kahdeksalta.

Aamu Shivalayassa

Kaikkien Kapuajien naamalla kasvoi leveä hymy, kun nostimme reput selkään ja astelimme sumuiseen auringon paisteeseen kohteenamme pieni vuoristokylä Kinja vuolaan joen varrella. ”Jokainen edetköön omaan tahtiinsa”, sanoi oppaamme Kalle ja jatkoi vielä, että nyt ei olla armeijassa, ”Nauttikaa!”.

Ja kuin käskystä, kaikki nauttivat. Uskomattomat maisemat, nakki-juusto (Nakki on siis Jakki-lehmä), maaseudun asukkaiden iloinen puheensolina ja hymyilevät tervehdykset ”Namaste!”. Ja taidettiinpa todistaa yksi vesipuhvelin teurastus ja nylkeminenkin.

Kapuaja ensimmäisen nousun jälkeen. Shivalaya taustalla.

Tuntui hyvältä kävellä ja olla aidon luonnon keskellä. Tätä moni Kapuaja varmasti kaipasi. Aikaa olla ja ajatella tai olla ajattelematta. Satoi tai paistoi rauhallinen ympäristö oli kliseisen tunnelmallinen. Keskustelun aiheet vaihtelivat ohi sujahtavista paikallisista (jäätiin ihan jalkoihin...) maailman tilaan ja sen selittämättömiin ongelmiin. Miksi kukaan ei pysäytä oravanpyörää? Eikö ihmisen ahneudella ole rajaa? Joistakin vakavista puheenaiheista huolimatta tunnelma oli letkeä ja kevyt koko päivän. Tai melkein koko päivän. Tai ehkei sittenkään ihan koko päivää.

Maisemaa, ei paha

Kapuajien kuntoa ja asennetta testattiin, kun kevyt sade iski lounaan jälkeen. Mitättömältä tuntunut sade alkoi hidastaa matkantekoa. Pukeutumista kuoriasuihin, taukoja, liukkaita kiviä ja mutaa jyrkässä ja mäkisessä maastossa. Pimeys ehti iskeä ja usein ne edessä näkyvät majatalon valot eivät olleetkaan ne oikeat. Kapua-joukko oli näljättä kertaa hiljaa reissun aikana (ne kolme muuta olivat vaellus Chitwanin puistossa tiikeriä etsiessä, krokotiilibongailu ja Luklan ”maisemalennon” paluuosuus).

Ei oo pimeetä

Pienellä zemppauksella koko joukko pääsi perille yhtenä kappaleena. Hartiat ovat jumissa, polvia vihloo, kankkuihin sattuu ja sukat haisee (hmm...no ei ne nyt pahalle haise, kun ovat merinovillaa). Hiukan kuitenkin jännittää ajatella huomista, joka tulee olemaan tämän viikon rankin vaelluspäivä. Varsinkin, kun tämä ensimmäinenkin oli vain tämmöinen kevyt 10 tunnin aloituspäivä...

Perheelle, ystäville, tutuille ja tuntemattomille terveisiä täältä Nepalin keskivuoristosta kaikkien Kapuajien puolesta! Kiitos zemppauksesta ja kaikista meille lähetetyistä viesteistä!

Hyvällä fiiliksellä ja innolla eteenpäin!

Jere

Everestin valloittajien jalan jäljissä

2011-11-13T21:13:00.000+02:00

Ja niinhän siinä tosiaankin kävi, että säiden jumalat päättivät toisin. Sadepilvet seisoivat kapuajien ja Mera Peakin välissä estäen laskeutumisen Luklaan. 45 minuutin lento maailman vaarallisimmalle kentälle vaihtui 11 tunnin bussimatkaan ja viiden päivän patikkaan. Siirryimme siis kakkossuunnitelmaan.

Harvemmin sitä on päässyt niin lähelle, että on istunut jo lentokoneessa ja sitten seuraavana aamuna huomaakin istuvansa jälleen kerran bussissa. Ei siinä mitään, tämän bussilla matkustamisen me osaamme, tätä olemme harjoitelleet, mutta moni nieleskeli karvasta pettymystä. Tällaista on vuorimatkailu, kuului yhdestä sun toisestakin suusta, mutta lohtu jäi varsin laihaksi. Kun on lähes vuoden valmistautunut kiipeämään Mera Peakille radikaaliin suunnitelman muutokseen totuttelemiseen menee reilusti enemmän aikaa kun, mitä kestää tehdä lentokoneella U-käännös. Mutta koska me olemme päättäneet kavuta hyvän asian puolesta vuorelle, me totta vie pidämme lupauksemme ja menemme vuorelle – vaikka kävellen.

Varasuunnitelma on seuraavanlainen. Ajamme moottorilla niin pitkälle, kun tietä riittää. Ja kun ”tie” päättyy, patikoimme keskikukkuloiden viljavien riisipeltojen läpi viisi päivää Everestin valloittajien viitoittamalla tiellä. Tätä kutsutaan niin sanotusti klassiseksi lähestymiseksi. Emme ole riippuvaisia hallitsemattomista säistä, olemattomasta infrastruktuurista, lentovärkeistä, emmekä muistakaan moderneista härveleistä. Mikään ei voi estää tätä Kapua-porukkaa pääsemästä huipulle. Tosin sekin vaihtui, kiipeämme Meran sijaan nyt Islan Peakille. Siellä kuuluisat Sir Hillary ja Tenzingkin kuulema harjoittelivat. Muuten seurailemme legendojen perintöä, mutta Everestin jätämme suosiolla seuraaville kapuajille.

Nyt istun Shivalayia –kylän majatalon terassilla yksinäisen halogeeni lampun alla, kynsikkäät kädessä, pipo päässä ja erittäin hyvissä tunnelmissa. Uskoisin, että moni porukastamme jakaa riemukkaan tunteen, pian vaelluskengille tulee todellista käyttöä.

Bussimatkan viimeiset 25 kilometriä kestivät palttiarallaa pari tuntia ja kinttupolku, jota ajoimme, oli sen verran hirvittävä, etten viitsi sitä näin isän päivänä yksityiskohtaisemmin kuvailla. Saattaisi joissain kotijoukoissa jäädä turhaan pari sydämen lyöntiä välistä. Sanotaan vaan, että mahdolliset munuaiskivet irtosivat varmasti, välilevyt lipsahtivat paikoilleen ja rystyset saivat kunnon treenin puristuessaan valkoisina kauhukahvojen ympärille. Mutta nyt olemme ehjinä ensimmäisessä kylässä ja huomenna alkaa lähestyminen. Himalaja Here we come!

kumpuilevin terveisin keskikukkuloilta,

- nuppu kapuaja

Ps. Äiti, en tiedä, miten yhteydet pelaa, niin kone sunnuntaina laskeutuu noin kello 14.30. Tuuthan vastaan, kun sulla on mun kotiavaimet? Tattis.

Odottavan aika on pitkä

2011-11-12T11:03:00.000+02:00

Kapua-ryhmällä oli aikainen aamuherätys noin klo 4.00 ja bussimatka kohti Katmandun lentokenttään alkoi n tunti herätyksen jälkeen. Lentokenttätarkastukset sujuivat tuttuun tapaan ja muutaman pakaasin tarkemman penkomisen jälkeen pääsimme odottamaan lennon lähtöä. Ehdimme juuri ja juuri istuutua, kun kuului matkanjohtajan tuttu käsky ”mennään”.

Bussi vei meidät kohti konerivistöä ja arvuuttelimme, mikä olisi meidän 19 paikkainen koneemme kohti Luklaa. Pienen etsinnän jälkeen kone löytyi ja ryntäsimme koneeseen, koska kaikki halusivat istumaan vasemmanpuoleiseen ikkunarivistöön, sillä siltä puolelta konetta olisi parhain näkyvyys Nepalin upeaa vuoristoon. Pienen lämmityskäytön jälkeen lähdimme rullaamaan kohti kiitorataa ja nousu sujui pehmeästi.

Eturivin paikoilta pystyi seuraamaan kapteenin ja pilotin toimintaa esteettömästi. Lyhyen lennon jälkeen pilvien lomasta alkoivat pilkottaa upeat lumihuippuiset vuoret. Niitä ihaillessa matka meni leppoisasti, kunnes huomasimme, että muutaman Luklan yläpuolella tehdyn pyörähdyksen jälkeen kone kääntyi jälleen kohti Katmandua. Nyt koneen oikealla puolella istuvat saattoivat ihailla lumihuippuja.

Laskeutumisen jälkeen valtasimme lentokentän ravintolan suurimman pöydän ja kuulimme, että Luklan lennot ovat holdissa klo 12 asti. Pieni epätoivon hetki koitti mielissämme, kun kuulimme, että useaksi päiväksi oli luvattu pilvistä säätä ja niissä olosuhteissa laskeutuminen Luklaan ei onnistu.

Aamupalan jälkeen tyydyimme tappamaan aikaa erilaisin keinoin; lukien, korttia pelaten ja käsitöitä tehden. Pian matkanjohtajamme kuitenkin esitteli meille suunnitelman B, jos matka Meralle ei onnistuisi huonon sään vuoksi. Mieliala nousi heti ryhmässämme ja tuttu puheen solina sekä nauru raikuivat hetken päästä ravintolassa.

Klo on 11.45 paikallista aikaa ja edelleen odotamme, lähteekö lentomme. Nyt Luklan lennot ovat holdissa klo 15 asti... Nähtäväksi jää, mihin matkamme huomenna jatkuu.

Dag 7.

2011-11-11T20:57:00.000+02:00

Kapuaneras (eller vad jag nu skall kalla oss på svenska) resan till Nepal är inne på sin sjunde dag. Och ojoj, det går bara inte att beskriva allt som vi varit med om och upplevt under denna korta tid. Det känns som att vi skulle befinna oss på en anna planet, var och en måste uppleva själv och jag rekommenderar alla som funderat på att resa till Nepal att verklien göra det. Du kommer att förälska dig i landet, människorna och den mangnifika naturen.

Idag var det en förflyttningsdag för oss, från Chitwan nationalpark till huvudstaden Kathmandu. 7 timmar i buss gick förvånandsvärt smidigt, trots att gårdagens mat hade ”ställt till det lite” för några kapuaner, jag skall inte gå mera in i detalj med den saken :).

Man kunde säga att vi nu kommit till andra fasen av vår resa. Hittills har vi besökt och fått höra om vad allt Familje Föreningen (Väestöliitto tillsammans med FPAN) och WWF engagerar sig i Terrain Arc landskapet. Vi har besökt små byar, målat och planterat blommor utanför hälsokliniker, utfört skogsarbeten, grävit vattenreservoarer för djur, gjort papper av elefant avfall, sätt miljövänliga biogasungar, glidit bland krokodiler, simmat med elefanter, sätt noshörningar ja listan kunde bli hur lång som hälst. Det bemötande vi fått av hela byar och enskillda personer gör en själv ganska liten och ödmjuk.

Som sagt, så imorgon börja det andra äventyret av vår resa. Det kommer att bli en tidig väckning, eftersom 7:00 är det planerat att vi skall vara på första flyget till Lukla och äventyret mot ”min topp” Mera Peak kan börja.

Men nu är det sista minutens förberedelser som gäller, köpa godis, kartor, hanskar m.m. Sedan ikväll har vår kära reseguide har fixat en pizza buffe' för oss, där lär väl bli dal-bhat, nudlar och ägg tre veckor fram över.

I väntan på en flygtur att minnas.

Kapuanen,

Johannes

LEPPOISA LUPPOPÄIVÄ ELI KAPUAJIEN 6. MATKAPÄIVÄ 10.11.2011

2011-11-10T21:54:00.000+02:00

Aamulla heräsimme pirteinä ihastelemaan uuden majapaikkamme vehreätä miljöötä hieman pitkäksi venähtäneestä iltaistunnosta huolimatta. Ihana safarihenkinen paikka, kivat huoneet ja tyytyväiset Kapuajat valmiina uusiin seikkailuihin! Päivästä oli suunniteltu rentouttavaa luppopäivää ja sehän siitä näytti syntyvän. Tiedossa oli norsusafaria, kanoottiajelua ja pari mielenkiintoista vierailua.

Norsukyytiä Kapuajille

Norsut odottivat meitä valmiina viedäkseen meidät viidakon uumeniin bongailemaan villieläimiä turvallisesti korkealta selästään. Näin viidakon eläimiä on helpompi lähestyä huomaamatta, koska ne eivät pelkää ystävällistä, eläinkunnan symppiksenä pidettyä norsua. Neljän hengen kantohärveleissä keikuimme pitkin viidakon polkuja ja ylitimme puroja nauttien ihanasta viidakon aamusta ja eläinten äänistä. Samalla saimme hyvän hieronnan pitkistä bussimatkoista jymähtäneille pakaralihaksille. Päivän saaliina bongattiin ainakin muutama krokotiili, erilaisia peuroja, villisikaperhe ja lukuisia upeita värikkäitä lintuja.Tiikeriä tietysti metsästimme, siis kuvainnollisesti, mutta ne pysyivät syvemmällä luolissaan.

Hienon viidakkoretken jälkeen seurasi norsujen pesuaika. Muutamat Kapuajat halusivat mukaan jokeen pyöriskelemään näiden tonnikeijukaisten kanssa ja muillakin kuin norsun selänpesijöillä oli tosi hauskaa. Norsut kellivät joessa kääntäen kylkeään ja välillä niistä näkyi veden alta vain kärsän pää, josta kuului tyytyväistä törähtelyä Kapuajien rapsutellessa niiden otsahaivenia ja paksunahkaisia kylkiä.

Norsut ovat ihania, symppiksiä eläimiä ja olimme huolissamme niiden kohtelusta ja siitä kuinka niitä koulutetaan. WWF tekee hyvää ja tärkeää työtä tämänkin asian kanssa, jotta norsujen koulutusmetodit olisivat pehmeitä ja niiden pitkä elämä onnellista norsuelämää.

Lounaan jälkeen suunnistimme kanoottiretkelle pitkin suojelualueen läpi virtaavaa jokea. Pakkauduimme kiikkerän oloisiin pitkiin kanootteihin, jotka oli veistetty suuresta Sal-puun rungosta. Veneet lipuivat hitaasti pitkin jokea ja me vain rauhassa ihailimme maisemia ja bongailimme joen partaalla auringossa paistattelevia krokotiileja, jotka louskuttelivat himokkaasti leukojaan haistettuaan 15 Kapuajan lähestymisen. Ei siis ollenkaan mitään ”kaikki meloo” meininkiä tällä kertaa. Näimme myös monia upeita lintulajeja, jotka päästelivät erikoisia ääniä veneen lipuessa ohitse.

Näin ennen biokaasua

Iltapäivällä meillä oli ohjelmassa pari vierailukohdetta, jotka olivat hyvin mielenkiintoisia. Ensiksi menimme tutustumaan, miten norsun lannasta tehdään paperia ja siitä edelleen erilaisia tuotteita, kuten muistikirjoja, kirjekuoria jne. Näin kylän naiset saavat pientä lisätuloa perheensä elättämiseen.

Päivän päätteeksi ajoimme pieneen kylään,jossa meille esiteltiin käytännössä biokaasulieden toimintaa. Kyseinen kylä on yksi WWF:n mallikylistä, jossa jo 80 prosentilla perheistä on käytössään tämä huomattavasti elintasoa parantava systeemi.


Biokaasuyksikkö kokonaisuudessaan

Paikallinen emäntä avasi meille kotinsa ovet ja esitteli ylpeänä systeemin toimintaa alkaen käymälään kerääntyvien jätösten käsittelystä siihen asti, kun biokaasulla toimiva liesi paloi iloisella liekillä hänen pienessä ja hyvin vaatimattomassa keittiössään. Hän osasi myös kertoa meille kaikki biokaasun käytön edut. Naisten ei tarvitse lähteä hakemaan metsästä puita villieläinten pelossa, luonnonvarat säästyvät ja perheen elinolosuhteet paranevat


Onnellinen emäntä biokaasulieden äärellä

savuongelmien poistuessa. Kapuajien varainkeruulle tämä biokaasuliesihanke on ollut hyvin tärkeä, koska sen merkitys on ollut helposti perusteltavissa lahjoittajille ja se on herättänyt aitoa auttamisen halua ihmisissä.

Ilta jatkui mukavissa merkeissä hotellimme puutarhassa...sattui nimittäin olemaan matkanjohtajamme Mandalan Kallen synttäripäivä. Kahden yllärikakun ja Tharuheimon tanssinumeron pehmittäminä päätimme myöntää Kallelle jatkopestin eli hän saa luostata Kapuajat huomisesta alkaen kohti Mera Peakin huippua.

Kirjoitti Kapuaja Merja

Eläinten päivä ja vähän ihmistenkin

2011-11-10T09:13:00.000+02:00

Matkapäivä numero 6 alkoi hyvissä ajoin ennen auringonnousua. Hotellin omapäinen kukko oli päättänyt, että kapuajat oli syytä saada hereille reippaalla kiekaisulla. Huoneen numero 9 asukas käänsi kylkeä, kirosi luontokappaleen väristelemään Himalajan vuoristoon ja yritti jatkaa nukkumista. Mutta kukko oli kovin itsepintainen ja noin sadan kieunnan jälkeen kapuajalle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin ruveta valmistautumaan päivän ohjelmaan.

Aamiaisen jälkeen kapuaja-ryhmä nousi puhtaaksi puunattuun bussiin ja 6-7 tunnin matka kohti Chitwanin kansallispuistoa käynnistyi. Maisemat avautuivat toisenlaisina, uusina ja yllättävinäkin verrattuna yön pimeydessä koettuun. Värien ja asumusten kirjo oli silmiinpistävää ja mieleenpainuvaa. Määkivät vuohet, arvokkaasti astelevat lehmät, lapsia karttavat koirat, kotkottavat kanat ja uneliaat vesipuhvelit tallustelivat rauhassa pihoilla ja pelloilla. Kissat loistivat poissaolollaan lukuunottamatta muutamaa harvaa poikkeusta.

Bussin puksutettua kunnon tunturia vastaavan nousun rupesi kapuajilla pulssi kiihtymään ja posket punottamaan. Ylhäältä avautui uskomattoman upea näkymä Himalajan lumivaippaiseen vuoristoon. Tätä majesteetillista näkymää olimme tulleet näkemään ja kokemaan. Kokemusta alleviivasi alhaalla laaksossa korkealla liitävät kolme kotkaa. Muutaman päivän kuluessa olisimme jo vaelluksella kohti Mera Peakin 6,5 km:n korkeudella sijaitsevaa lumista vaellushuippua.

Ennen kansallispuistoon saapumista kävimme tutustumassa FPAN:n toimistoon Narayanghatissa ja saimme kuulla heidän arvokkaasta työstään seksuaali- ja lisääntymisterveyspalvelujen hyväksi. Upeaa työtä tekevät.

Ja seuraavaksi saavuimme Chitwanin kansallispuistoon, jossa pääsimme aluksi kuulemaan omin korvin, kuinka salametsästäjien vastaista työtä tehdään menestyksellä. Vuoden 2007 jälkeen ei yhtään eläintä ollut tapettu salametsästäjien toimesta ja niin sarvikuonojen, tiikerien ja muidenkin uhanalaisten lajien kanta oli saatu kasvuun.


Sarvikuono

Ja sitten seurasi päivän ja ehkäpä koko matkan kohokohta toistaiseksi, ainakin eläintarkkailun näkökulmasta. Kolme yksisarvista sarvikuonoa oli odottanut KAPUA-ryhmää ja kohtaaminen oli ikimuistoinen. Vielä ennen hotelliin majoittumista saimme tilaisuuden kuulla WWF:n monipuolisesta toiminnasta Chitwanin, joka muuten tarkoittaa Viidakon sydäntä, kansallispuiston alueella. Tiesittekö muuten, että maailmassa on vain 2500 tiikeriä, jotka elävät vapaana?

Työtä riittää edelleen luonnon monimuotoisuuden säilyttämiseksi ja ihmisen ja eläinten harmonian ylläpitämiseksi.

Kapuaja Kalle

Kuokkimista ja letkajenkkaa

2011-11-08T18:14:00.000+02:00

Toinen Kapuajien aamu Dangin kaupungissa alkoi kukonlaulun aikaan. Jo perinteiseksi muodostuneen aamiaisen kera paistettujen munanpuoliskojen jälkeen suuntasimme tutustumaan lähistöllä sijaitsevaan FPAN (Family Planning Association of Nepal) DANG BRANCHiin.

Tässä toimipisteestä on saatavilla monenlaisia seksuaaliterveyspalveluita. Klinikka antaa esimerkiksi valistusta ihmiskauppaa ja perheväkivaltaa vastaan. Eri päivinä on saatavilla erilaisia palveluita, kuten lapsille perusrokotuksia, ehkäisyneuvontaa, HIV-testejä, tai vaikkapa sterilisaation. Klinikan toiminta on maksutonta paitsi abortista joutuu maksamaan 10 euroa vastaavan summan.


Kapuajat kuokkimassa


Äiti ja lapsi klinikalla

Kapuajat käärivät hihansa ja istuttivat pihan täyteen istutuksia. Mukava ajatus, että käynnistämme jäi jotain pysyvää. Istutustöittemme aikana klinikalle saapui kymmeniä ja taas kymmeniä vanhempia lapsineen hakemaan rokotuksia. Ihmettelemistä riitti puolin ja toisin ja halusipa useampi vanhempi lapsineen Kapuajien valokuviin.


Community Clinickin tehomaalausta

Lounaaksi söimme mitäpä muuta kuin Nepalilaista perinneruokaa, linssikastiketta ja riisiä. Niinpä jaksoitmme lähteä maalaamaan Community Clinikin rakennusta kylään, jonka lähistöllä vietimme edellisen päivän. Meidät otettiin vastaan kuin kunniavieraat kukkien terälehtien sateessa. Koko kylä oli saapunut paikalle seuraamaan maalaustouhujamme ja käyntiämme. Nuoret tanssivat meille koko iltapäivän ajan ja itse maalaustoimitus muistutti paremminkin festivaalia kuin maalausurakkaa. Pääsimme taas hauskuttamaan paikallisia esittämällä letkajenkkaa urakan päätteeksi. Meille tarjoiltiin ihana ateria urakkamme päätteeksi. Olimme mykistyneitä siitä vieraanvaraisuudesta, mitä olimme saaneet osaksemme sekä siitä, miten pienestä asioista voidaan iloita todella paljon. Upea päivä!


Letkajenkkaa

Reissupäivä neljä armon vuonna 2068

2011-11-07T18:29:00.003+02:00

Aamiaisen jälkeen suuntasimme kohti Kuharin kylää ja siellä ”Old age home for livestock and Vulture conservation Centre”. Matka kylään kulki pitkin vuoristotietä ja tasankoa aamun sumuisessa säässä. Matkan aikana saimme kuulla sekä iloisia että surullisia uutisia: sää oli viimeinkin muuttunut suotuisaksi ja Luklan kenttä oli jälleen avattu, se oli se iloinen uutinen. Surullinen uutinen oli se, että tiellä jota pitkin ajoimme, oli edellisenä päivänä tapahtunut kuolonuhreja vaatinut kolari. Hilpeissä mutta hieman aamu-unisissa tunnelmissa saavuimme jäljittelemättömän aidon maaseudun läpi päivän ensimmäiseen vierailukohteeseen.

Asetuttuamme meitä varta vasten järjestettyihin muovituoleihin, seurasi tervetuliaispuhe ja pulmalan kaulaan laittaminen. Kukkaseppel kaulassa saimme tietää kuinka paljon alueen metsän uudistamistöiden, petojen ruokkimisen (ne eläköityneet eläimet päätyivät pedoille) ja kylän yhteishengen ansiosta oli alueen biodiversitetti kasvanut muutamassa vuodessa. Monesti infoa tehokkaampaa on kokea itse, ja voi pojat että koimme paljon päivän aikana!!

Lähdimme katsomaan läheiselle pellolle näkisimmekö alueella runsastuneita petolintuja. Maassa oli kaksi suurta petolintua, joista napsimme kuvia kuin lauma paparazzeja. Kaikilla oli ajatuksena ja luulona, että siirrymme seuraaviin töihin ja kohteisiin autoilla, siksipä kukaan ei ottanut mukaan tavaroita autosta. Jatkoimme kuitenkin matkaa kotkien luota suoraan metsänhoitotöihin. Suomalaisia metsätyömiehiä 18 ja nepalilaisia vähintään yhtä monta. Työvälineinä neljä sahaa, yksi käyrä nepalilainen vesuri ja kaksi kokkiveistä muistuttavaa puidentappovälinettä. Huolimatta tästä epäsuhdasta työvälineiden ja työntekijöiden määrässä, sai kaikki varmasti hien irti työn tekemisellä. Lämmintä oli ainakin kolmekymmentä ja ilmankosteusmittari punaisella! Aika kului rattoisasti sal-puiden vesoja katkoessa ja kuunnellessa paikallisten oppaidemme tarinoita. Joku mainitsi jossain välissä fiskarsin; ehkäpä siinä seuraavalle hyväntekeväisyysprojektille vinkiksi lahjoitettavia tavaroita. Meidän raivaama puumateriaali tulee päätymään eläköityneelle karjalle ravinnoksi. Metsäalue oli kyläyhteisön yhteiskäytössä, jokainen perhe pystyi hyödyntämään metsän antimia, samalla tienaten itselleen rahaa ja auttaen metsän monimuotoisuuden lisääntymistä.

Kyläpäälliköt kohtaavat

Aamupäivä kului nopeasti ja vatsa alkoi yhdellä jos toisella ilmoittelemaan lounaan tarpeesta. Meillä oli etukäteen tieto, että nautimme lounaan läheisessä kylässä; tilanne oli itse asiassa paljon hienompi!! Marssimme ankkamarssia suoraan raivaustyömaalta suoraan polkua pitkin metsäaukiolle, jonka reunalla oli hindutemppeli ja ihmisiä nuotion ympärillä. Kävelimme kanansulkien ja höyhenten yli ison puun varjoon. Ruokaa odottaessa istuimme jalat ristissä kuin pikkubuddhat hindutemppelin terassilla kuulemassa ja keskustelemassa Eco Clubin nuorten kanssa. Nämä nuoret osallistuvat koulunsa ympäristökerhoon tavaten toisiaan kerran kuussa, pitivät yllä ekopuutarhaa ja järjestivät koulussaan erilaisia ympäristöaiheisia tapahtumia.

Kauniit naiset kansallispuvuissa

Dangin alueen alkuperäisiin kauniisiin kansanvaatteisiin pukeutuneet naiset kantoivat meille terassille sal-puun lehdistä valmistettuihin lautasiin katettuja perinneruokia.... ja niitä ruokia saapui yksi toisensa jälkeen. Kahdeksan erilaisen aterian osan jälkeen eteen kaadettiin paikallista riisiviiniä, jonka nauttiminen takasi sen, että mahdolliset basillit kuolevat jo nielussa. Rentouttava ruokailuhetki, hyvät keskustelut ja lämmin ilma; luulisi että olisi ollut unettava yhdistelmä, mutta ei meillä, suomalaisella sisulla eteenpäin!!

Sisäinen desinfiointi

Siirryimme lounaspaikalta muutaman sata metriä pienelle patovallille. Saimme kuulla alueen vesitilanteesta ja sen merkityksestä alueen maataloudelle ja eläimille. Siispä ei muuta kuin kuokat käteen ja kaivamaan syvempää allasta kaivamaan. Tieto valkonaamojen läsnäolosta oli kantautunut lähitalojen asukkaille ja tässä vaiheessa päivää työtämme seurasi alati kasvava väkijoukko. Ruokailu iski kuitenkin kaikkien työmotivaatioon, työ keskeytettiin ja aloitettiin lahjoitusjalkapalloilla matsi paikallisia vastaan. Kapuajien joukkueessa oli noin 6 osallistujaa ja nepalilaisten joukkueessa toistakymmentä. Tilanne päättyi 1-1. Tästä tilanteesta on hyvä jatkaa tuleviin päiviin.

Suomalais-nepalilaista yhteistyötä

Tanja -kapuaja

Katmandu – Terai 12,5 tuntia

2011-11-06T18:41:00.000+02:00

Katmandussa vietetyn illan ja yön jälkeen lähdimme bussilla kohti Dangissa sijaitsevaa avustuskohdetta. Maaliskuusta lähtien olemme kertoneet kotimaassa olosuhteista ja elintasosta, jotka vallitsevat Nepalissa. Tuntuu epätodelliselta, mutta erittäin hienolta vihdoin itse olla täällä!

Matkalle Katmandun laaksosta Terain alangolle riitti erittäin paljon nähtävää. Sekavasta ja köyhästä katukuvasta maaseudun iloisen sosiaaliseen ihmisvilinään. 500 kilometrin ajon ja 12,5 tunnin jälkeen olemme perillä olosuhteisiin nähden laadukkaassa hotellissa. Matkatoverin sanoja lainatakseni ”reikä lattiassa on mahtava juttu ja kaikki sen päälle on plussaa.”

Kapuaja Vesa

Pientä matkaväsymystä ilmassa

KAPUA 2011 -retkikunta on laskeutunut Nepaliin

2011-11-05T20:30:00.000+02:00

Joitakin tunteja sitten matkustajat ahtautuivat viimein SpiceJetin lennolle Delhistä Katmanduun. Lento oli vain puolisen tuntia myöhässä, mutta kauimpaa perjantaiaamuna lähteneet kapuajat, jotka olivat tehneet matkaa jo yli 37 tuntia -ja aikalailla kaikki muutkin- olivat jo hiukkasen väsyneitä.

Retkikunta oli odottanut Delhin kentällä jo reilut seitsemän tuntia vielä yhtä check-iniä, turvatarkastusta, boardausta ja lentoa. Turvatarkastus olikin tällä kertaa tiukempi kuin aiemmat; auotuksi ja puretuksi tulivat sekä kapuaja-Sipen että Marikan reput että kapuaja-Kallen ortoosi. Intia on myös leimojen luvattu maa; iloinen leimanlyönnin töminä kaikuu lentokentällä kaikkialta -passi leimataan tullessa ja mennessä; samoin maihinnousukortti ja käsimatkatavaroihin laitettavat tägit -puhumattakaan maahantulo- ja maastapoistumiskorteista.

Retkikunta pääsi siis kuitenkin onnellisesti -ensin paksun savusumun, sitten paksujen pilvien läpi- Katmanduun. Kunhan vielä tästä viisumijonosta ja leimantömistelystä selvitään, on KAPUA 2011 retkikunta virallisesti Nepalissa.

Kaikilla lienee juuri nyt päällimmäisenä mielessä nukkuminen vaaka-asennossa, mutta heti sen jälkeen seikkailu. Se on nimittäin alkanut.

Katmandun lentokentän viisumijonosta,

kapuaja -Marika

Väsyneet matkalaiset

Tervetuloa Nepaliin!

2011-11-04T17:35:00.003+02:00

Lähden matkaan, lähde vaeltamaan.
Yli vuorten meidät kaikki kutsuttiin.
Tervetuloa Nepaliin!

Polku nousee päälle Himalajan.
Yli vuorten meidät kaikki kutsuttiin.
Tervetuloa Nepaliin!

Reppu painaa, matka voimia vie.
Yli vuorten meidät kaikki kutsuttiin.
Tervetuloa Nepaliin!

Lähde matkaan puita istuttamaan.
Yli vuorten meidät kaikki kutsuttiin.
Tervetuloa Nepaliin!

Näillä Pekka Simojoen sanoilla koulumme neljäsluokkalaiset lähettivät minut matkaan. Välppäykset on välpätty, tavarat ovat valmiina, lentokoneen lähtöön on alle kolme tuntia aikaa.
Seikkailu voi alkaa!

Tämä on viimeinen matkavalmistelublogi. Seuraavaksi saatte lukea matkakertomuksista, miten retkemme etenee. Pyrimme välittämään teille tuntemuksia ja kokemuksia ensin ekan viikon aikana avustustyöstä Etelä-Nepalissa ja seuraavina viikkoina vaelluksestamme kohti Mera Peakia ja sieltä takaisinkin.

Hyvää matkaa meille kaikille, seuratkaa retkeämme ja tapaamisiin joulukuussa!

Sipe-kapuaja

Kapuajat lähtötunnelmissa

VÄLPPÄYKSEN IHANUUS

2011-11-02T10:34:00.004+02:00

No niin...ylihuomenna alkaapi reissu, joka on ollut ajatuksissa joka päivä helmikuusta asti...!? =) Varainkeruu on sujunut hienosti kaikilta, meillä on jo upeat 74 000 euroa koossa! Rokotukset on hankittu, kroppaa huollettu ja matkaan on myös valmistauduttu henkisesti. Yksi asia joka on hieman huolestuttanut on tuo pakkaus...20 kilon painoraja laukussa ja siihen pitäisiä mahtua kuukauden kamat sekä kiipely- ja vaellustarvikkeet!? Eilinen ilta menikin sitten välpätessä...

Te jotka ette tunne termiä niin tässä määritelmä: VÄLPÄTÄ; pakat,tunkea, sulloa, järjestellä...esimerkiksi vaelluksilla joka aamu joutuu välppäämään tavarat (makuupussi, alusta jne.) rinkkaan siihen järjestykseen miten niitä käyttää päivän aikana. KÄYTTÖ LAUSEESSA: "Haluuks sä eka mennä välppää vai meeks mää?" Teltan pienen tilan vuoksi vain yksi henkilö kerrallaan mahtuu välppäämään. SANAN HISTORIA: eräopaskoulutuksessa syntynyt termi kuvaamaan sitä euforiaa kun -20 asteen pakkasessa tunget sormet jäässä erittäinkin ilmavaa untuvapussia makkarankuorenkokoiseen säilytyspussiinsa..!? :D

Muutaman koepakkauksen jälkeen taisin onnistua suorituksessani ja nyt on sekä päiväreppu ja matkakassi pakattu suunnilleen painorajojen puitteissa..!? :) Ja päällystakkiin on hienosti tungettu kaikki mahdollinen irtosälä (laturijohdot, pokkarikirjat, vitamiinit..) Elikkäs Nepali, here I come! =)

Haluan vielä kiittää suuresti kaikki jotka, ovat lähteneet tukemaan projektiamme! Ja iso kiitos seuraaville yrityksille lahjoituksista:

Tilipositiiva Ay
Autokoulu E.Nygård
Ruohonjuuri
Jenny Woo
Reilun Kaupan Tähti
Pöyry
Ekotavarakauppa Ekotin
Fc Honka
Koivikko Yhteisö
Palloliitto
Greendoor
Cederroth
Maxtraining

Mielettömät kiitokset myös kaikille ystävilleni ja perheelleni kaikesta tuesta ja kannustuksesta! =)

Seuraava blogini tuleekin Nepalista, muistakaa seurata matkaamme www.kapua.fi ja MATKAPÄIVÄKIRJA -osio. Kirjoittelemme sinne joka päivä kuulumisia. Ja keräyshän jatkuu aina vuoden loppuun asti joten vielä voi osallistua! ;)

Haleja, hymyjä ja kaikkea ihanaa ihan KAIKILLE! =)

7 000 000 000

2011-11-01T00:26:00.002+02:00

YK:n väestörahasto Unfpan arvioi tuoreessa raportissaan, että maapallon väkiluku nousee seitsemään miljardiin lokakuun loppuun mennessä. Se on kymmenen minuutin päästä. Yli 90% todennäköisyydellä tämä seitsemäs miljardis ihminen syntyy kehitysmaahan. Mahdollisesti Nepaliin, johon olemme matkaamassa perjantaina. Täällä yövuorossa, lastenkodilla, tulee lähes harras olo sitä ajatellessa. Siellä se vauva syntyy ja me matkaamme kuin paimenet ikään viemään lahjana apuamme. Toisaalta asetelma myös pikkaisen etoo.
Kuten sanonta kuuluu on antava käsi on aina saavaa ylempänä. Ja vaikka kuinka haluaisi muuta, on kuin onkin se rikas länsimaalainen, vaikka täällä Suomessa tienaisi alle keskipalkan. Kiina-ilmiö nähdään usein pelkästään negatiivisena, kun Suomesta siirtyvät työt halvemman työvoiman maihin. Silloin tulee mieleen toive, että lopulta tämä kehitys on kuitenkin oikeudenmukaista, että kaikki kyllä lopulta tasoittuu. Että kansainväliset tuloerot tulevat kaventumaan jollakin aikavälillä, kiitos globaalin demokratisaation, jonka internet ja vapaa vertaistiedonkulku, on laukaissut.
Kun jossakin juttelimme kavereiden kanssa aiheesta, ettei raha varsinaisesti tuo onnea, huomasimme kumman asian - se ei olekaan se, miten paljon absoluuttisesti tienaamme, vaan se, että toiset tienaavat suhteessa hirvittävästi enemmän, enemmän kuin koskaan pystyvät itse kuluttamaan, mikä tuottaa onnettomuutta maailmaan. Koska raha on valtaa, vinouttaa liika raha liian harvoilla demokratiaa.
Nyt kello on 00:07 ja maailman seitsemäs miljardis ihminen on noin 7minuuttia vanha. Otetaan sen kunniaksi tähän vähän surumieliseen toiveikkuuteen sopiva biisi. Neneh Cherry ja 7 seconds.

"Kuinka voit?"

2011-10-29T07:45:00.007+03:00

Olin kävelemässä yhden kässäriryhmän tapaamiseen eilen illalla, kun Sellon edustalla vastaan kiiruhti teini-ikäinen, hymyilevä tyttö. Ajattelin aluksi, että hän tulee pummaamaan tupakkaa tai rahaa ja olin varautunut jo torjumaan hänen pyyntönsä. Sen sijaan hän halusikin tietää, että voinko hyvin ja halusi toivottaa hyvää iltaa. Teini oli päättänyt, että hän kysyy jokaiselta ohikulkijalta, kuinka he voivat. "Hmmhh, mitä se hänelle kuuluu ja aika erikoista", ajattelin ensin.

Tyttö, joka ei selvästi ollut minkään huumaavaan aineen vaikutuksen alainen, esitti kuitenkin kysymyksensä niin vilpittömästi ja luonnollisesti, ilman ilkkua ja ironiaa, joten kerroin voivani oikein hyvin. Olinhan käynyt päivällä hierottavana ja menossa tekemään jotain innostavaa kivan porukan kanssa. Vastavuoroisesti kysyin, miten hän itse voi ja toivottelin hänelle mukavaa iltaa ja tunsin häpeää siitä, että olin ajatellut ennakkoluuloisesti ja asenteellisesti alunperin. Lyhyen kohtaamisen jälkeen tyttö palasi ystäviensä luokse ja minä jatkoin hyvillä mielin hidasta etenemistäni kohti tapaamista.

Kuukausi sitten matkalla Helsinkiin istuin bussissa invalidipaikalla kyynärsauvoineni ja ortooseineni, kun nuori taidetta opiskeleva äiti kyseli, että saisiko hän istua viereeni, vaikka kyseessä on invalidipaikka. "Mikäs siinä, saa näillekin paikoille istua, vaikka ei olisikaan invalidi, ole hyvä vaan", sanoin. Selailin siinä sitten kalenteriani, yritin pysyä omissa oloissani ja olla häiritsemättä, kun nainen halusi tietää, että mitä minulle oli käynyt. Kerroin akillesjänteeni katkenneen jalkapallomatsissa ja siitä sitten sukeutui ikävästä sattumuksesta huolimatta mukava juttutuokio, jossa pääsin kertomaan myös KAPUAsta ja löysimme jopa yhteisiä tuttujakin. Matka sujui joutuisasti ja suu jäi oikein makeaksi jutustelusta.

Vastaavanlaisia kohtaamisia, empaattisia hymyjä ja ystävällisiä sanoja ja eleitä olen saanut osakseni tavallista enemmän viimeisen kahden kuukauden aikana. Ventovierailtakin ja niiltäkin tutuilta kasvoilta, jotka eivät aiemmin ole minua tervehtineet. On ollut ilo havaita, että ystävällisyys ja myötätunto, auttamisen halu piilee meissä kaikissa. Se syntyy tarpeesta suojella heikompia ja vähäosaisempia ja ymmärryksestä, että jokainen meistä voi olla avun tarpeessa jonain päivänä. Joskus avun tarjoaminen vaan tarvitsee sen, että pitää nähdä konkreettisesti, että toinen tarvitsee apua. Ja fyysinen vamma näkyy lähes aina ulospäin.

Olen todella kiitollinen siitä, miten kanssaihmiset ovat olleet tukemassa minua. Minusta tuntuu, että jalan toipuminen on varmasti edistynyt tavallista nopeammin tästä myötätunnon aallosta johtuen, vaikkei sitä lääketieteellisesti voisikaan ehkä todistaa.

Olisi upeaa, että jos olisimmme enemmän kiinnostuneita siitä, miten lähimmäisemme voivat ja kuinka voisimme auttaa heitä. Ja jopa ilman, että autettavalla olisi jotain näkyvää vammaa tai että autettava on jossain vieraassa kulttuurissa, kaukana silmiemme ja sydämiemme kantamattomissa. Tai sitten ihan vain kauppakeskus Sellon edessä.

Ja siinä ei todellaakaan voi olla mitään sopimatonta, että kysyy tuntemattomalta, kuinka hän voi. Se voi olla ja usein onkin lähimmäisenrakkautta.

Avusta ja myötätunnosta kiitollisena Nepalin matkaa odottaessa,

Kapuaja-Kalle

PS Apusi tulee nyt todella tarpeeseen. Maailman ruokaohjelma (WFP) ennusti toukokuussa, että puolta miljoonaa nepalilaista uhkaa nälänhätä lähikuukausina.

Kapuaja kiipelissä

2011-10-24T21:49:00.033+03:00

Tarkoitukseni oli alunpitäen kirjoittaa tämä blogimerkintä ihan eri aiheesta, mutta menneen viikonlopun sattumukset saivat toisiin ajatuksiin ja miettimään useammankin kerran vapaaehtoistoimintaa. Kuluvana vuotena olen toki monesti miettinyt - sattuneesta syystä - vapaaehtoistyötä, sen eri ilmenemismuotoja, vaikuttavuutta, mielekkyyttä ja sitä hyvää mikä toiminnasta lopputuotteena syntyy. Viikonlopun omakohtaiset kokemukset sekä auttajan että autettavan roolissa osoittivat kuitenkin konkreettisesti sen, kuinka eri tavoin vapaaehtoistyötä voikaan tehdä.

Ensimmäisen kerran vapaaehtoistoiminta oli mielessä heti perjantai-iltana, sillä ilta kului kapuajien tapaamisessa meidän yhteistä projektia fiilistellessä. Lauantaina taas pohdin sitä, kuinka arvokasta ja todella konkreettista vapaaehtoistyötä liittyykään Näkövammaisten Keskusliitto ry:n Opaskoirakoulun toimintaan. Ajatukseni siivitti tähän viikonloppuhoitoon luoksemme tullut 8-kuukautinen opaskoirakokelaspentu Ode, jonka touhujen seuraaminen kertakaikkiaan sulattaa sydämen. Kuinka tärkeää on, että on ihmisiä, jotka ottavat sijoitukseen opaskoiranpentuja, jotta näkövammaisilla olisi mahdollista saada arjen avuksi näitä upeita koiria. Minusta ei siihen olisi. Koiraihmisenä nimittäin kiintyisin koiraan aivan liikaa enkä mitenkään voisi luopua perheenjäseneksi kasvaneesta karvaturrista sitten kun opaskoiratestit on hyväksyttävästi suoritettu ja on palveluksen aika. Kuinka itsekäs olenkaan, sillä samaan aikaan ymmärrän erinomaisen hyvin kuinka tärkeää työtä nämä sijoituspentukodin tarjoavat ihmiset tekevätkään! Arvostan todella niitä perheitä, jotka kantavat oman kortensa kekoon näkövammaisten hyväksi tällä tavalla. Respect!

Lopuksi tämä kapuaja pääsi pohtimaan vapaaehtoistoimintaa jo reilusti sunnuntain puolelle venähtäneillä pikkutunneilla ajaessani viikonlopun vietosta maalta kaupunkiin. Sain omakohtaisesti kokea kuinka upeaa onkaan, että keskuudessamme on ihmisiä, jotka auttavat toisia vaikka keskellä yötä. Huristelin moottoritiellä ja kun matkaa oli jäljellä vielä noin 100 km kuului autostani kauhea pamaus. Jotain irtosi autostani, rojahti tielle ja jäi laahautumaan liikkuvan auton alle. Ei muuta kuin tienvarteen hätävilkut päällä ihmettelemään, että mitä tapahtui. Jokin putkihan (sillä oli jokin hienompikin nimitys, jota ei voi muistaa) se siellä keskellä autoa näytti tietä vasten repsottavan. Ymmärsin, ettei autolla sellaisenaan enää voi ajaa, mutta ennen kuin olin ehtinyt alkaa huolehtia siitä, kuinka pääsisimme keskellä yötä tien poskesta kotiin, näin takanani keltaiset vilkkuvalot kun paikalle kaartoi Suomen Autoliiton vapaaehtoinen tiepalvelumies. Tämä asiantunteva vapaaehtoinen tutki tilanteen, veti päälleen haalarin ja alkoi korjata autoani pimeässä, tien penkalla, jotta pääsisin väliaikaiskorjauksen jälkeen jatkamaan matkaa. Ja ennen kuin tunti oli ehtinyt vanheta matkan katkeamisesta, olin jo taas matkalla kotia kohti. Tämä ystävällinen vapaaehtoinen ajoi vielä perässäni pitkän matkan varmistaakseen, että autoni varmasti toimi tällä pienellä väliaikaishuollolla. Jälkikäteen ymmärsin, että minulla oli matkassani roppakaupalla onnea. Auto pysyi haverin hetkellä hallinnassa eikä vaaratilannetta syntynyt kuten olisi voinut käydä vaikkapa hiekkatiellä putken pureutuessa maahan saaden auton ympäri. Ja kuin salamaniskusta, keskellä yötä sain pikaisesti ammattitaitoista apua. Ilman tätä jo kotimatkallaan ollutta tiepalveluvapaaehtoista olisin varmasti edelleen tienposkessa asiaa ihmettelemässä tai ainakin monta sataa euroa köyhempi yöllisten yllättävien matkakustannusten vuoksi! Hänet oli paikalle soittanut ohitseni ajanut kiitollinen toinen autoilija, jota sama vapaaehtoinen oli juuri hetkeä ennen auttanut.

Kuluva vuosihan on Euroopan vapaaehtoistoiminnan teemavuosi. Euroopan vapaaehtoistoiminnan teemavuosi 2011 täydentää YK:n järjestämiä tapahtumia, joilla juhlistetaan sitä, että YK:n kansainvälinen vapaaehtoistoiminnan vuosi järjestettiin ensimmäisen kerran jo kymmenen vuotta sitten. Meneillään olevan teemavuoden aikana tuodaan esille vapaaehtoistyön yhteiskunnallista merkitystä ja kannustetaan entistä useampia osallistumaan vapaaehtoistyöhön. Euroopan Komission mukaan nyt noin 20 % eurooppalaisista osallistuu vapaaehtoistoimintaan monenlaisissa yhteisöissä kuten sairaaloissa, kouluissa, urheiluseuroissa ja avustus- ja hyväntekeväisyysjärjestöissä. Mittaamattoman arvokasta työtä!

Kiitollisena,

Salla-kapuaja

Kapua-metodilla elämä uusiksi!

2011-10-20T00:33:00.015+03:00

Johannes ensimmäisessä Kapua-tapaamisessa keväällä 2011. kuva Nuppu Stenros

Olipa hauska lukea Johanneksen ajatuksia. Samanlaista pohdintoja on pyörinyt omassakin päässä viime aikoina. Itsellekin alkaa vasta vähitellen paljastumaan tämä KAPUA-efektin kokoluokka. Ei meikäläinen ainakaan ennakkoon osannut hahmottaa, mille vuorelle lupasi kiivetä ja miten kokonaisvaltainen vaikutus Kapualla tulisi olemaan elämässäni.

Nauroimme kaverini kanssa, että Kapua toimisi hyvin kymmenen askeleen elämänmuutosohjelmana. Jengi luopuu huonoista tavoista, aloittaa urheilemisen, irtisanoutuu duuneista, muuttaa maasta toiseen, laittaa parisuhteet koetukselle, ostaa omistusasuntojen sijaan unelmiensa veneitä, haluaa auttaa muita ja järjestelee arvojaan uudelleen.

Johanneksella oli vinha perä kirjoituksessaan, kun hän kysyi, milloin on hyvä hetki lähteä? Koska tulee se täydellinen ajoitus omassa elämässä, että olisi valmis heittäytymään uuteen seikkailuun? Milloin on se päivä kun aloitan laihdutuskuurin? Ehkä täydellistä pelipaikkaa ei koskaa tule ja sitten pitää vaan laukoa siitä kulmasta, missä sillä hetkellä sattuu olemaan. Kaikesta huolimatta lähteä tänään ja luottaa, että asiat kyllä järjestyy.

Kun päättää lakkata listaamasta tekosyitä sille, miksi ei toteuta elämässään unelmiaan vaan alkaa kulkea niitä kohti, lykkää tahattomasti liikkeelle domino-efektin. Toivottavasti ketjureaktio olisi sarja pieniä positiivisia muutoksia. Vielä ei ole vastauksia, en tiedä, mitkä kaikki nappulat tulevat vielä kaatumaan ja onko suuntaa oikea, mutta eiköhän se tässä pikku hiljaa selviä. Tuntuu, että tämä on ollut minulle aikamoista vuoristorataa. Isoja tunteita, suuria päätöksiä, monia valintoja. Ja monia valintoja vastoin totuttuja normeja.

Mielessä ajatus Tabermanilta.
"Tulla lujaksi, pysyä pehmeänä. Siinä on haavetta kylliksi yhdelle elämälle."

Kaaoksen ja suurien tunteiden keskeltä Hyvää syksyä kaikille, toivotteleepi Nuppu

Nuppu ennen reissua. Kuva Hans Kauppila

KAPUA kalenterin luukut vähenevät

2011-10-17T18:16:00.005+03:00

Se olen minä, Tanja- kapuaja, yksi viidestätoista. Yksi meistä, joka elää KAPUA kalenterin päivä päivältä vähenevien luukkujen mukaan. On elänyt jo monta, monta kuukautta.

Blogeista on voinnut kuluneen vuoden aikana lukea hikisestä uurastuksesta kunnon kohottamisen eteen, rahan keräämisen vaikeudesta ja ihanuudesta. Välillä olemme kohonneet odotuksen ilmavirran nostamana korkeuksiin ja seuraavana päivänä vajonneet tekemättömänä odottavan puuhan ja toimen alle. Nepal, hyväntekeväisyyskeräys ja Mera Peak ovat lipsahtaneet puheissa jo niin usein, että työkaverien ja läheisten katse alkaa lasittua jo ennen kuin avaamme suumme. Me viisitoista olemme eläneet ja elämme parhaillaan intensiivistä aikaa.

Chek-in lista ennen matkaa tarkastettavista asioista yöpöydälle ja sitten on aika sanoa: "Olen human being, en human doing". Nyt riittää. Aion kurkkia kahdeksantoista viimeisen luukun taakse yksi kerrallaan, jännityksestä ja innosta kihisten. Aivan kuin lapsena ensimmäisen suklaajoulukalenterin luukkujen taakse. Riemumielin ja rennoin rantein.

Valmistautuminen seuraavaan päivään ja luukun aukaisemiseen alkaa jo illalla. Lämmitän saunan. Sytytän kynttilän. Himmennän valot ja vaiennan turhat äänet. Otan toiseen käteen kupin kuumaa teetä ja toiseen hyvän kirjan. Kääriydyn vilttiin ja rentoudun. Seuraavana aamuna herään tyytyväisenä siihen tietoon, että jälleen olemme päivän lähempänä tavoitettamme.

Olen otettu ja tyytyväinen kaikista heistä, jotka ovat osallistuneet tähän projektiin kuluneen vuoden aikana kuka minkäkin laisella panostuksella: lahjoittaen rahaa tai tavaroita, ostaen tuotteita, kannustaen huonona päivänä, iloinneet kanssani hyvänä päivänä ja eläneet rinnalla. Antaen meidän kaikkien kapuajien tuntea, että emme ole yksin.

Sallittehan silti, sen vuoksi ja kaikesta huolimatta, että vielä muutaman kerran lipsautan puheissani: Hyväntekeväisyyskeräys, Nepal ja Mera Peak... ja ostan kenties vielä yhdet sukat.. ihan vain varmuuden vuoksi. ;)

LAHJOITTAA SAA EDELLEEN! Kaikkien viidentoista profiilin kautta rahat ohjautuvat samaan pottiin. Yhteinen tavoite on edelleen se 100 000 euroa!!

Life is getting lighter

2011-10-14T00:54:00.007+03:00

It’s been time since I posted something on this blog, call it a combination of “lack of inspiration” and too “busy at work”. But now I feel like sharing some thoughts since our D-Day is closing in.

A couple of weeks ago I handed in my work resignation, and as I’m writing this, I’m looking over an ocean of moving-boxes, book piles, clothing piles, sport equipment, you name it. I have no idea where I will be living, or working when I’m coming back from Nepal. It feels quite awesome not worrying about “earthly things” right now, because in less than a month the biggest adventure of my life (so far) is about to start.

The magnitude of Kapua and the impact that it will have on my life is slowly starting to get to me. A couple of days ago I had a “vaccine-orgy” for 250€, money well spent to become a Superhuman. However, I think I’m going to skip the malaria tablets. Apparently “some side effects” can occur e.g.: nausea, vomiting, diarrhea, stomach pain, loss of appetite, dizziness, drowsiness, headaches, insomnia, fatigue or weakness, fever, light-headedness, strange dreams and muscle aches. Hmm, I’ll rather take my chances and smack every mosquito I’ll encounter…

People have said to me many times that Kapua is a great initiative, and that they really envy what I’m doing and would also love to take time off to go on a similar adventure. But when I ask them why they don’t go on an adventure, or apply for Kapua next year, I always get the same answer: “Well, I don’t have the time” or “I don’t have the money right now”.

Well, here come some groundbreaking news; there will never be a perfect moment. Also, in fact, you do have the time and money to do what you want. It’s your life and it just depends on how you want to invest your time and money.

In a blog article, written in HBR-blog, Umair Haque said that “the "best" investment you can make isn't gold. It's the people you love, the dreams you have, and living a life that matters”. I could not agree more. What do you think would happen if everybody would invest in making each other happy and showing compassion to fellow human beings? Maybe I am just young and naive who wants to change the world. But the outcome is that it makes me and many others happy. Do you remember the feeling when you graduated from high school and felt that “here we come to save the world”? Why do people have to become so serious, some might even say, boring when they grow up?

Anyway, I recognize this blogpost is getting out of hand and perhaps too philosophical, so I will get back to you after I´ve had time to meditate over these issues the coming months…

Goodbye Stockholm, hello reality.

-Johannes

NEPAL MIELESSÄ

2011-10-10T18:09:00.010+03:00

Enää 25 yötä siihen, kun KAPUA 2011 Nepal – ryhmä on lähtökuopissa Helsinki-Vantaan lentokentällä. Jännittäähän se jo! Pian olemme perillä tutustummassa avustuskohteisiin. Pääsemme esimerkiksi osallistumaan norsun lannasta tehtävän paperin valmistamiseen!

Matkavalmistelut kiihtyvät ja monenmoista alus-, väli- ja pääliasua tuntuu puuttuvan. Varustelussa olen yrittänyt panostaa laatuun ja kestävyyteen. Kuluttamisen puolustukseksi ajattelen, että varusteet kestävät vuosia ja tuottavat vielä monta kertaa iloa minulle. Uinuva kulutuskriitikkoni kysyy, miten voisi varmistua siitä, että tuotteet valmistetaan asiallisissa olosuhteissa. Voisiko joku valmistaja ottaa tästä markkinointivaltin itselleen?

Matkavalmistelujen lisäksi lähenee varainkeruun loppu. Keräystavoite on karttunut hienosti, mutta vielä tarvitaan lisäropoja keräykseen!

Mutta miksi juuri Nepaliin tulee kerätä varoja? Nepalissahan on tehty kehitysyhteistyötä pitkään. Vaikka maa onkin kehittynyt, siitä huolimatta maan sijainti, väestön etninen tausta, kasti ja sukupuoli vaikuttavat ihmisten elintasoon edelleen paljon. Inhimillisen kehityksen indeksillä (Human Development Index, HDI) mitattuna Nepal sijoittuu 169 maan joukossa sijalle 138. Tämä YK:n luoma indeksi mittaa valtioiden kehitysastetta terveyden, koulutuksen ja tulojen perusteella. Vertailun vuoksi; Suomi on tilastossa sijalla 16.

Vaikka Nepalissa köyhyys on viime vuosina vähentynyt, vajaa kolmannes asukkaista elää kansallisen köyhyysrajan alapuolella. Köyhyys on keskittynyt erityisesti maaseudulle, ja ero vauraan Katmandun laakson sekä muun maan välillä on huomattava. Maaseudulta puuttuvat yleisesti peruspalvelut, kuten terveys- ja koulutuspalvelut, juomavesi ja energia, tai niiden laatu on hyvin huono. Siksi.

Asioille voi kuitenkin tehdä jotain. Syyskuisessa Kapuajien tapaamisessa paljastui esimerkiksi, että WWF:n ja Väestöliiton yhteisessä hankkeessa on jo rakennettu kaivoja ja suodattimia ja tuettu vesitankin rakentamista kouluun ja koteihin. Yhteistyössä muiden rahoittajien kanssa on mikrolainojen avulla rakennettu jo 888 biokaasu-uunia!

Toivon, että mahdollisimman moni yritys ja yksityishenkilö, joka ei sitä ole vielä tehnyt, tukisi nyt keräystämme! Juuri nyt on mahdollista tukea hanketta, joka konkreettisella tavalla auttaa Nepalia, sen maaseudun ihmisiä ja upeaa luontoa!

Keräystämme voi ja kannattaa tukea lahjoittamalla haluamansa summan WWF:n tilille 405511-210669 viitteellä 1067.

Syysterkuin, Katja

Kuvat: Kapua 2008 Nepal

Lähteet: WWF:n ja Väestöliiton hankepäivitys 09/2011

Ulkoministeriö, kehitysviestintä

Suomi-Nepal Seura

Rauhallista viikonloppua :)

2011-10-08T21:18:00.006+03:00

Eilen oli nimipäiväni ja joku KAPUAjista toivotti facebookissa minulle hyvää nimipäivää ja rauhallista viikonloppua... taisi laittaa viestin huumorimielellä :), sillä viikonloput ovat kaikkea muuta kuin rauhallista aikaa!

Perjantaina lopetin työpäiväni ajoissa, jotta pääsin paikallisen kaupan eteen hyvissä ajoin keräyslippaan kanssa. Seisoin siellä kylmissäni kaupan ovella 2,5 h. Satoi ja tuuli ... mietin, että kohtaamme varmasti samanlaista ja pahempaakin keliä Nepalin vuorella. Sisukkaasti seisoin siellä kunnes asiakasvirta alkoi tyrehtyä ja päätin lähteä kotiin saunan lämpöön. Nautin saunan lämmöstä varmasti yli tunnin, jotta lämpesin :) Meillä KAPUAjilla alkaa kohta aika, jolloin emme pääse saunaan, mutta onneksi Suomen Nepalin suurlähetystö on luvannut meille yhden saunaillan Katmandussa :) Kiitos heille siitä!

Lauantaina aamulla oli aikainen herätys, jotta ehdin tehdä vähän omiakin juttuja välillä. Sitten jälleen pariksi tunniksi lähikaupan eteen keräyslippaan kanssa. Mukavasti asiakkaat sinne tiputtelevat pikku hiljaa kolikoita ja lipas alkoi täyttyä. Parin tunnin keräyksen jälkeen oli aika hypätä autoon ja lähteä hakemaan Naantalista leffaillan suolaiset suupalat. Kun sieltä saavuin, oli jo kiire lähteä laittamaan opaskylttejä paikalleen leffaillan vieraita varten sekä järjestämään tapahtumanpaikkaa. Ystäväni oli antanut tilan käyttööni ja tuki näin KAPUA projektia.

Leffaillan aiheena oli tietysti KAPUA 2011 Nepal projekti ja samalla katsoimme leffan, mikä kertoi pienten tekojen merkityksestä. Paikalla oli pääasiassa tuttuja ja muutama asiasta kiinnostunut henkilö. Enemmänkin olisi tilaan mahtunut ja olisin mielelläni kertonut laajemmalle kuulijakunnalle projektistamme, mutta hyvä näinkin. Kiitos ystäville tuesta :)

Nyt kirjoitan blogia ja siten pitää vielä lastata auto kaikella lahjoituksena saadulla kirpparitavaralla. Herätys on klo 4.15 ja klo 4.45 lähden ajamaan kohti kirpparipaikkaa. Toivottavasti saan myytyä mahdollisimman paljon kirpputoritavaraa, koska kaikki myynnistä saadut eurot menevät KAPUA 2011 Nepal projektille :)

Sunnuntai-iltapäivä on sitten aivan omaa aikaa... ehkä vähän järjestelen loppuja kirpparijuttuja seuraavaa kirpputoria varten, haravoin lehtiä pihalta ja nautin syksystä :)

Vaikka välillä kiire pukkaa päälle, niin nautin kuitenkin tästä tekemisestä aivan valtavasti :). Tiedän, että jokainen meistä KAPUAjasta tekee täysillä tätä tärkeää työtä, jotta saavutamme 100 000€ tavoitteemme.

Ryhmän voima

2011-10-06T12:52:00.000+03:00

Aika on siirtynyt lokakuun puolelle ja lähtöön on enään alle kuukausi aikaa. Aika on myös kulunut mielettömän nopeasti ja kesä meni huomaamatta ohi. Siihen on syynsä. Olen huomannut miten suuren väestömassan seassa olemme saman lailla ajatteleva ja yhteistä päämäärää tavoitteleva pieni ryhmä. Ryhmässä tuetaan ja kannustetaan toinen toisiaan. Täällä kotimaassa hanketyön merkeissä ja matkalla varmasti erityisesti fyysisten ponnistelujen aikana.

"Onnistuminen on sitä, että pidät siitä, mitä teet ja pidät siitä, miten sen teet."

Mietteitä keräyslippaan takaa

2011-10-03T21:21:00.003+03:00

"Näinä taloudellisina aikoina" on välillä kovin haastavaa innostaa yrityksiä mukaan tukemaan KAPUAa tai muita varainkeruukohteita. Onneksi meillä kapuajilla on kuitenkin apunamme myös WWF:n keräyslipas ja siinä tuttu ja turvallinen panda-tarra, joka herättää ohikulkijoissa yleensä positiivisia mielikuvia. "Tosson pari egeä pandalle", sanoi eräskin lahjoittaja.

Keräyslippaan kanssa kauppakeskuksessa päivystäessä ehtii tavata monenlaisia ihmisiä, jutella monenlaisia juttuja ja ajatella monenlaisia ajatuksia. Vaikkapa tällaisia:

Ns. hissipitch, eli kahdenkymmenen sekunnin esittelypuhe on varainkerääjälle kullanarvoinen taito. Useimmat ihmiset kilauttavat kolikkonsa tutun järjestön lippaaseen sen enempää kyselemättä, mutta jotkut tahtovat tietää, mihin tarkoitukseen nyt kerätään. Silloin lyhyt ja ytimekäs, mieluiten yhden lauseen puhe on arvossaan. Omani menee aikalailla näin: "KAPUA-projekti kerää varoja WWF:n ja Väestöliiton yhteiseen hankkeeseen, jolla autetaan luontoa ja ihmisiä etelä-Nepalissa, Terainin alueella." Mikäli keskustelu jatkuu, kerron norsuista ja tiikereistä; salametsästäjistä, biokaasuyksiköistä ja vedenkeruualtaista; seksuaaliterveyskoulutuksista ja liikkuvista klinikoista.
Joskus joku jää juttelemaan pidemmäksikin aikaa; on ehkä käynyt Nepalissa tai lukenut kirjan vaikkapa Kirsti Kirjavaisesta, suomalaisesta kätilöstä, joka on tehnyt uraaurtavaa työtä Nepalissa jo yli kolmekymmentä vuotta. Kukaan ei ole kuitenkaan kyseenalaistanut keräystä, kohdetta tai meitä lippaidemme kanssa kauppojen edessä seisoskelevia kapuajia. Päinvastoin, ilahduttavan paljon tulee rohkaisun sanoja, "hyvää työtä" tai "siunausta". Se lämmittää; saa aikaan tunteen että minusta välitetään ja että työ jota teemme on tärkeää.

Jos lippaan kanssa viettää vaikkapa päivän, tulee kokeiltua monenlaista: kävelyä ja paikallaanseisomista; silmiinkatsomista ja ohikatsomista; hymyilyä ja vakavampaa ilmettä -mutta tekipä mitä tahansa, yleensä lahjoittajat tulevat joko täysin yllättävällä hetkellä tai sitten jo kaukana kukkaroaan avaten ja silmiin katsoen, hymyillen ja reippaasti kohti kävellen. Ihania hetkiä ovat ne, kun teini katsoo vähän ohi mutta tulee kohti ja ohimennessään ikään kuin
puolihuolimattomasti livauttaa rahaa lippaaseen tai ne lapset, jotka haluavat sinnikkäästi lahjoittaa ja kaivavat kolikot omasta pienestä kukkarostaan.

Semmoistakin tulee miettineeksi että missä norsun napa on; onko viisumihakemuksen kaikki liitteet jo hankittuna; montako eri heimoa Nepalissa asuu ja miten keräyslippaan kolina on ehkä maailman kaunein ääni. Se on toivon ääni.

Marika -kapuaja

RAKKAUDEN VUORI

2011-09-28T21:59:00.004+03:00

Vielä muutama päivä ja siirrymme lokakuun puolelle..sitten voikin sanoa, että lähdemme muuten ensi kuussa Nepaliin!? =) Matkavalmistelut ovat jo alkaneet ja hyväntekeväisyyskeräyksessä on alkanut loppukiri. Siksi haluaisinkin kertoa teille kaikille Rakkauden vuoresta.

On olemassa ihan oikea, konkreettinen Rakkauden vuori (Love Mountain). Se sijaitsee Pohjois-Carolinassa Yhdysvalloissa ja nousee 766 metrin korkeuteen. Mutta on myös olemassa "rakkauden vuori". Aloitin viikko sitten Facebookissa ANNA HYVÄN KIERTÄÄ -tapahtuman, johon kutsuin kaikki ystäväni. Idea on se, että ystäväni lahjoittavat KAPUA -projektiin 5 euroa ja klikkaavat itsensä osallistuneeksi tapahtumaan. Sen jälkeen he haastavat omat "naamakirja" -ystävänsä mukaan projektiin ja näin hyväntekeväisyyshaaste menee yhä useammalle ja useammalle.

Sain idean tapahtuman luomiselle elokuvasta, jonka näin vuosia sitten. Sen nimi oli juuri tuo ANNA HYVÄN KIERTÄÄ (Pay it forward) ja elokuva on valmistunut vuonna 2000. Siinä ala-asteen opettaja antaa oppilailleen kotitehtäväksi maailmanparannuksen...ei ihan sama läksy mitä me saimme, kun olin ala-asteella..!? ;) Kuitenkin eräs oppilaista keksii erittäin yksinkertaisen idean kotitehtävän toteuttamiseksi: kun teet
kanssaihmiselle hyvän teon, älä odota vastapalvelusta vaan pyydä heitä laittamaan hyvä teko kiertoon. Näin hyvistä teoista syntyy ketju.

Kun aloitin ANNA HYVÄN KIERTÄÄ -projektin, kutsuin mukaan kaikki hieman yli 200 Facebook -ystävääni. Vähäsen jännitti alussa ja en osannut oikein arvailla, paljonko varoja projekti keräisi WWF:n ja Väestöliiton Nepalin hankkeen hyväksi. Nyt on kulunut reilu viikko ja kutsu
osallistua tapahtumaan on mennyt 1380 ihmiselle ja varoja on kerätty huikeat 460 euroa!!! =) Olen häkeltyneen iloinen ja uskomattoman kiitollinen kaikille tapahtumaan osallistuneille! :)

KAPUA -projektissa me kapuajat keräämme varoja kehitysmaiden ihmisille ja luonnolle kiipeämällä maailman vuorille. Kuitenkin tärkein vuori,
jolle me kaikki voimme kiivetä, on Rakkauden vuori. Se on muodostunut lähimmäisen rakkaudesta, hyvistä teoista ja iloisista naamoista. Anna hyvän kiertää ja kiipeä kanssamme. =)

p.s. Ilmottaudu mukaan KAPUA PILATES -tunnille, joka järjestetään su 23.10. klo 14.30-15.30. Lisätietoja www.kapua.fi AJANKOHTAISTA -osiossa. :)

Lintuluritus

2011-09-21T18:31:00.004+03:00

Untuvat lämmittävät linnupoikasia eli untuvikkoja ja myös aikuisten lintujen höyhenten alla piilee untuvakerros.
Tässä vaiheessa, kun tosissamme funtsailemme, millä untuvilla siellä Himalajan rinteillä oikein pärjätään sekä päivin että öin, niin olisipa muutenkin messevää olla vähän kuin lintu. Unohdetaan lentotaito ja tarkastellaan sen sijaan, mitä muita tarpeellisia avuja meillä kapuajalintuina siellä luontaisesti olisi.

Meillä kaikilla olisi hyvä hapenottokyky, rotevat rintalihakset, lujat luut ja napakka ranka. Me jaksaisimme viuhtoa menemään jopa päiväkausia yhteen menoon, sillä me olisimme varsinaisia atleetteja. Hapenottokykymme olisi parempi kuin ihmisen, koska keuhkojemme läpi virtaisi raikasta ilmaa sekä silloin, kun vetäisimme ilmaa sisään, että silloin, kun hengittäisimme ulos. Kudoksemme saisivat paljon happea myös suuren sydämen vuoksi.

Pitkää taipaletta taapertavina meillä olisi punertavat maratoonarin rintalihakset. Väri olisi peräisin rautapitoisesta proteiinista, joka sitoo happea ja takaa lihasten hapensaannin.
Koska olisimme lintuinakin varmasti erilaisia, pääsisimme aamuisin tai tauolta liikkeelle eri tavoin. Osalle meistä se onnistuisi työläästi etenkin silloin, kun on riipinyt tauolla kupunsa pullolleen. Osa ponnahtaisi liikkeelle vaivatta kuin västäräkki. Se kun hypähtää suoraan ylöspäin, jopa monta kertaa oman korkeutensa verran. Näitä hyppyjä tahtoisi nähdä!

Matkaa tehdessä, ainakin niin kauan kuin happea riittää, me kapuajalinnut luultavasti puhkeaisimme laulamaan pakahduttavan kauniin maiseman keskellä. Mukana olisi taitavia lavertelijoita, heikompia rivittelijöitä, pärryttelijöitä, suu kiinni visertäviä puolilaulajia, huutelijoita, huhuilijoita. Siellä me kaikki, iloisesti duurissa!

Palataanhan takaisin arkirealismiin, hankitaan suosiolla untsikkatakit, lämpimät makuupussit, alustat, villahousut, toiset villahousut, kuorivaatteet jne. mutta valmistaudutaan iloisesti duurissa, sillä meillä on edessä ihana liitolento!!

Elina

Pieniä tekoja luonnon hyväksi

2011-09-19T23:34:00.015+03:00

Viikonloppuna kapuajat kokoontuivat taas yhteen mm. hankepäivityksen, varainkeruutsekkauksen, matkajärjestelyiden ja kuntotestin merkeissä. Kaiken tämän jälkeen kapuajat ovat taas entistä valmiimpia lähtemään matkaan. Olihan taas iloista ja reipasta meininkiä! Matka- ja vuorikuume alkaa pikkuhiljaa vallata yhden jos toisenkin kapuajan sielun syöverit...

Lupasin jo keväällä kertoilla vähän enemmän siitä mitä WWF Nepalissa on aiemmin tehnyt ja tekee tässä Population Health and Environment-hankkeessa (PHT-hanke), johon kapuajat varoja keräävät. WWF Suomi on työskennellyt jo pitkään mm. Himalajan alueella, joka kattaa ison osan Nepalia. WWF Suomen Nepalin hankkeiden tavoitteena on metsien ja vesistöjen suojelu, kestävien elinkeinojen kehittäminen paikallisille sekä ilmastonmuutoksen torjunta. Himalajan luonto on uniikkia, sijoittuvathan alueelle niin maailman korkeimmat vuoret kuin vehreät sademetsätkin. WWF:n mukaan Himalajan vuoret tarjoavat elintärkeän makean veden lähteen noin 1,5 miljardille ihmiselle Aasiassa. Samalla ne ylläpitävät arvokkaiden ekosysteemien toimintaa.

Lisäksi WWF Suomi työskentelee yhdessä paikallisten toimijoiden ja Väestöliiton kanssa PHT-hankkeessa alavalla Terain alueella Etelä-Nepalissa. PHT-hankkeessa huomio kiinnittyy luonnon lisäksi väestön terveyteen ja lisääntymiseen ja siten myös väestönkasvuun.

Viikonloppuna kuulimme, että PHT-hankkeessa on jo, huolimatta siitä, että kolmivuotinen projekti on vasta alkumetreillään, asennettu mm. 888 kpl biokaasu-uuneja perheille. Nämä perheet voivat siis jatkossa valmistaa ruokansa ekologisesti kaasulla, jota syntyy mm. karjan ja ihmisten jätöksistä. Biokaasu-uuni on minusta erinomainen esimerkki siitä, kuinka pienellä asialla on itse asiassa paljonkin muutosvaikutuksia.

Ensinnäkin, perheiden ei biokaasun käyttöön siirtymisen johdosta tarvitse enää kerätä puuta metsästä ruoanlaittoa varten. Jo pelkästään tämä säästää puuta 4 hehtaaria vuodessa! Kun tytöt ja naiset, jotka näitä puita pääasiassa ovat keränneet, vapautuvat tästä päivittäisestä rutiinista, he voivat käyttää aikaansa muihin toimiin; lasten osalta mahdollisuudet koulunkäyntiin paranevat ja naiset voivat keppien keruun sijaan käyttää aikaa esimerkiksi pienimuotoiseen yritystoimintaan vaikkapa vaateompelimon tai kampaamon pitämiseen tai puutarhan ylläpitoon siementen ja taimien kasvatusta varten. Pienimuotoinen yritystoiminta tuo naisille vähän omaa rahaa ja auttaa perheiden elintason parantamisessa. Lisäksi konfliktit villieläinten kanssa vähenevät kun naisten ja tyttöjen ei tarvitse viettää päivittäin aikaa samoissa metsissä vaikkapa tiikerien kanssa, joita Terainkin alueella arvioidaan olevan yli 150... Lisäksi kodin hygienia paranee parempien saniteettitilojen johdosta ja savukaasupäästöt puolestaan vähenevät kodeissa. Näillä seikoilla on merkittävä positiivinen vaikutus perheiden terveyteen.

PHT-hankkeessa on myös tutkittu kaivojen rakentamista ja olemassaolevien kaivojen korjaamista, hankittu kouluihin ja kotitalouksiin vedensuodattimia ja vesitankkeja sekä tehty tutkimus Madin alueen tulvista ja niihin varautumisesta jatkossa. Lisäksi hankkeessa on jo rakennettu vedenkeruualtaita. Nämä altaat toimivat mm. vesilähteinä, villieläinten juomapaikkoina ja vaikkapa kalankasvattamoina. Näimme mm. esimerkin hankkeessa tehdystä vedenkeruualtaasta, joka oli joitakin kymmeniä metrejä leveä ja pitkä ja se toi vettä 14 hehtaarille viljelysmaata ja hyödytti 110 kotitaloutta. Laskimme, että noin 100 euron satsauksella, joka kuluu lähinnä vedenkeruualtaan suojaamiseen muovilla ja vesiputkiin, saadaan siis merkittävää positiivista muutosta aikaan niin ihmisille kuin villieläimillekin.

On mahtavaa päästä marraskuussa itse paikan päälle näkemään miten mm. nämä edellä kuvatut biokaasu-uunit ja vedenkeruualtaat toimivat ja oppimaan lisää nepalilaisten perheiden elämästä ja siitä kuinka heidän elinolosuhteitaan voidaan parantaa. Erityisen iloinen siitä, että PHT-hankkeen kohteisiin tutustuminen on reissullamme suunniteltu niin, että me kapuajatkin pääsemme itse omin käsin tekemään pieniä tekoja nepalilaisten hyväksi. Tiedossa on muun muassa vedenkeruualtaan rakentaminen ja terveysklinikan maalausurakka!

T: Salla-kapuaja

Jotain aivan erilaista

2011-09-16T17:59:00.003+03:00

Kännykän kalenterihälytys muistuttaa jatkuvasti vastuista. Pelkästään tälle päivälle oli kahdeksan hälytystä, joista neljä muistutti palavereista, kolme Kapuasta ja yksi ystävän syntymäpäiväjuhlista.

Nyt vasemmassa olkapäässä kutittaa Tetanus-D ja oikeassa hepatiitti-B. Rokotuksia tauteihin, jotka eivät ole kivoja. Toissapäivänä ostin Warmpeacen makuupussin ja pipon. Huomenna alkaa viimeinen tapaaminen Kapualaisten kanssa ennen reissua ja sunnuntaina testataan kuntoa. Vahvasti näyttää siltä, että lähtö on lähellä.

Lokakuu kuluu vielä rutiininomaisesti työnteon, treenaamisen, varustehankintojen ja varainkeruun merkeissä. Tietysti kalenterihälytysten säestämänä.

Marraskuussa sitten jotain aivan erilaista. Olen, syön, nukun ja kävelen.

Ja miltä se palaaminen mahtaa tuntua? Kalenterihälytyksiä on kertynyt joulukuulle vasta kahdeksan.

TAVOITETTA SYKSYYN

2011-09-12T22:05:00.002+03:00

Matkaohjelma on nyt kiinnitetty jääkaapin oveen ja pikku hiljaa siitä alkaa tulla todellisuutta. Välinehankinta käy kuumana. Tähän mennessä KAPUA 2011 Nepal projekti on ollut pelkästään tavoite saada kasaan henkilökohtainen keräystavoite, mutta syksyn edetessä, matka vääjäämättä lähenee.

Kaikki tuo edellämainittu ei suinkaan tarkoita sitä, että varainkeruu on jäänyt taka-alalle, päinvastoin. Varainkeruu jatkuu entistä kiivaammin, kun tavoitteen saavuttamiseen on entistä vähemmän aikaa.

Turkulaiset KAPUAjat ovat aktivoituneet tapahtuman järjestämisiin syksyn edetessä. Olemma Hansatorilla kertomassa KAPUA 2011 Nepal projektista yhdessä pyörivän kiipeilyseinän kanssa 24-25.9. Kiipeilyseinällä jokainen halukas voi testata kiipeilytaitojaan ja sitä, kuinka korkealle pääsee. Tilaisuudessa myydään myös KAPUA tuotteita, joiden hinnasta 20% menee suoraan projektiin.

Lisäksi meillä on elokuvaillaat Turussa 22.9 ja Paraisilla 8.10. Paraisten elokuvaillassa on tarjolla kahvia ja Nepalilaista tetä suolaisen suupalan kera. Leffan nimi on "A small act", mikä kertoo yhden pienen ihmisen vaikutuksesta toisen pienen ihmisen elämässä. Leffaillan tuotto menee KAPUA 2011 Nepal projektiin.

Pidämme myös KAPUA kirpputorin 1-2.10 ja toivomme, että kaikella tällä me turkulaiset kaksi innokasta KAPUAjaa saamme kasaan useamman euron KAPUA 2011 Nepal projektiin. Toivottavasti mahdollisimman moni kanssaihminen on samaa mieltä ja haluaa tulla mukaan näihin aktiviteetteihin ja samalla tukemaan KAPUA 2011 Nepal projektia.

Kesän parhaat Isoäidin neliöt

2011-09-05T19:03:00.004+03:00

Keskellä kuuminta kesälomanodotuskautta keksi yksi työtoverini mainion idean. Virkataan yhdessä neliöitä ja tehdään niistä peite! Myydään peite ja laitetaan tuotto Katjan Kapua-keräykseen, Nepaliin! Ai virkataan, miten niin virkataan? Tiedon valtaväylä tarjosi meille kuvitetun oppaan siitä, miten niitä isoäidin neliöitä tehdään. Käytettävän langan merkin ja koukun paksuus valittiin niin yksimielisesti, että prosessista voisi ottaa oppia muuhunkin käytännön ongelmanratkaisuun. Alkukankeuden jälkeen on ollut selvää, että ensimmäinen neliö on se vaikein ja loput tulevat vähän kuin itsestään.

Virkkaaminen kuulkaa herättää monenlaisia tuntemuksia. Ihanaa, mistä näitä lankoja saa lisää, kysyy yksi. Ja missä näitä bambuisia virkkuukoukkuja myydään? Voi ei, minä en ainakaan virkkaa, sanoo toinen ja muistelee kauhusta kangistuneena sitä, miten oppikoulussa oli pakko virkata eikä siitä mitään tullut. Itket ja virkkaat, painostivat virkkaukseen hurahtaneet kollegat. Itse virkkasin eilen televisiota katsellessa neljä neliötä, sanoi virallinen virkkausguru. Virkkuun edetessä moni huomasi jäävänsä virkkaamiseen ns. koukkuun. Uutta neliötä on pakko aloittaa edellisen valmistuttua. Yrittikö joku käyttää työaikaa virkkaamiseen? Kun voisi vaan mökillä riippukeinussa makoilla ja virkata, haaveili kolmas.

Silläkin uhalla, että joku varastaa idean, vinkkaan nyt, että virkkaamisesta saisi ihan kelvon terapiamuodon. Kokeilkaa itse, mikä tyytyväisyyden tunne syntyy, kun neliöt yksi kerrallaan valmistuvat!

Kiitos ihanat virkkuunaiset, olette ja olemme mahtavia! Kyllä se peitto on kohta valmis ostajaehdokkaille hinnasta kilpailtavaksi. Arvatkaapa, miten ihanaa sellaisen peiton alla onkaan torkkua riippukeinussa.

Katja (Martta-kerhon henkinen kannatusjäsen)

Sieluni kypsyy puolukoiden kanssa

2011-09-02T21:30:00.004+03:00

Tämä Kapua taipaleemme alkoi noin seitsemän kuukautta sitten. Jäljellä on kaksi kuukautta ja kaksi päivää. Aika, jolloin raskaana oleva äiti todella tiedostaa äitiytensä ja alkaa odottamaan maailmaan ilmestyvää. Meillä Kapuajilla kaksi kuukautta ja kaksi päivää on aika, jonka jälkeen kaikki tekemämme Kapuatyö konkretisoituu tai huipentuu matkaan Nepaliin...

Tässä seitsemännen kuukauden kohdalla, syyskuussa, kypsyvät myös puolukat Pohjois-Savossa. Niin Kapuajan sielukin. Puolukoiden kylki on päivä päivältä kypsemmän näköinen. Siltä tuntuu myös sielussa. Paljon on puristettu, jotta saataisiin hyväntekeväisyyspotin summa ja kunto nousemaan kohti tavoitetta, sekä tieto Nepalin tilanteesta leviämään. Enää ei ole kyse vain tästä reissusta. Eikä ole kyse vain ainoastaan Nepalista. Nyt on jo kyse siitä, että aikuisen ihmisen sielu on viimeinkin herännyt huomaamaan, kuinka kaikki asiat ja ihmiset ovat kytkettyinä toisiinsa.

Jos teen itselleni hyvää, kuntoilen ja oikeasti kuuntelen mitä sielussa liikkuu, jaksan myös välittää lähemmistäni enemmän. No, jos välitän lähemmistäni enemmän, voi joku heistä toimia samoin ja jatkaa ketjua. Voisiko tässä olla avain Nepalia suurempaan operaatioon? Tänään syömäni puolukatkin kasvavat kauniissa tiiviissä tertuissa. Kylki kyljessä toisiaan vasten, osa jo valmiita, osa raakileita...

Ei nyt kuitenkaan mennä asioiden edelle. Vielä on kaksi kuukautta ja kaksi päivää jäljellä ennen kuin tämäkään projekti toteutuu. Sitä ennen aion esittää toivomuslistan, jonka toivon toteutuvan ennen joulua eli ennen marraskuun neljättä:

- Euromääräisiä lahjoituksia tulisi vielä paljon
- Tapaisimme kapuajien kesken: ajan kanssa keskustellen ja maistaisimme hyvää leipää (Sipen)
- Muistan kiittää Teitä kaikkia, jotka jo olette auttaneet ja ajatelleet
- Jokainen ihminen löytäisi viimeistään ensi vuonna oman Kapua-projektin. Asian, joka palauttaa arkeen ja oman sielun äärelle. Pakottaa pysähtymään kesken kiireen.

Minä odotan että puolukat kypsyvät ja että huomisen jälkeen on huominen.

Tanja Kapuaja

VUORILTA MARATONILLE

2011-08-24T21:49:00.006+03:00

Namaste kaikille tutuille ja tuntemattomille ja puolitutuille siinä välimaastossa. Olin viime viikon flunssassa ja en päässyt treenaamaan normaalisti. Ekaa kertaa vuosiin tuli huono omatunto treenaamattomuudesta!? Viimeksi oli samanlainen olo kun vielä urheilin aktiivisesti ja treenasin 2-3 kertaa päivässä. Tuo aktiiviura kuitenkin loppui kuin seinään eräälle turkulaiselle nurmelle vuonna 2002 kun paha loukkaantuminen päätti jalkapalloilun ainakin liigatasolla...!?

Sen jälkeen eli noin kymmenen vuoden ajan treenaaminen on ollut vain jotain mitä olen tottunut tekemään ilman sen suurempia tavoitteita. Ja jos treeni jäi väliin niin mitäs siitä, katsellaan sitten huomenna, jos vaikka ehtisi. Mutta tänään, kun juoksin aamulla lenkkiä, niin silmiini oli syttynyt taas vanha tuttu palo ja jokaisella askeleella oli merkitys; haluan jaksaa korkealla vuoristossa, haluan taas päästä samaan kuntoon kuin kymmenen vuotta sitten, haluan, että urheilu on taas kivaa ja merkityksellistä. Samalla kuitenkin pieni huoli nousi mieleen: mitä sitten Nepalin reissun jälkeen? Tipunko taas urheilulliseen tyhjiöön ilman sen suurempia tavoitteita?

Sitten sain hienon idean! Aion juosta ensi kesänä maratonin!!? :) Olen hieman pelännyt tuota reilua 42 kilometriä jalkaongelmien vuoksi...mutta kun eilen katsoin Suurinta Pudottajaa ja siinä vielä pari kuukautta aikaisemmin yli sata kiloa painaneet kilpailijat juoksivat maratonin niin miksi en minäkin!? Ja vielä Jeren hankkimien pohjallisten avulla jalkaongelmatkin voidaan toivottavasti saada kuriin..!? ;)

Joten tavoitteita urheilun saralla on ainakin ensi kesään asti. Ja jos ja kun maratoni onnistuu niin luin juuri artikkelin ultimate -juoksijoista, jotka juoksevat yli 100 kilometrin matkoja alle vuorokaudessa....hmmmm....!? :)

Tavoitteellista alkavaa syksyä ja tsemppiä kaikille kaikkeen mitä ikinä puuhailettekaan! =)

Luonto korjaa, ihminen ei.

2011-08-23T13:54:00.003+03:00

"Elämän merkillisimpiä ihmeitä on elimistön kyky uudistua, korjata sattuneet vauriot ja jatkaa elämistään. Joka kerran kun leipää leikatessasi saat pienimmänkin haavan, tämä tapahtuma käynnistää rakennustoiminnan, joka monimutkaisuudessaan ylittää pilvenpiirtäjän rakentamiseen liittyvät vaikeudet moninkertaisesti. Meille tämä elimistön paranemiskyky on itsestään selvää ja kuitenkaan ilman sitä ei olisi kirurgiaa olemassa; vähäisinkin loukkaantuminen voisi johtaa kuolemaan.

Haavan ollessa vaarallinen, saa se aikaan nelinkertaisen hälytyksen elimistössä ja kaikkien käytettävissä olevien vastatoimenpiteiden mobilisoitumisen. Verenpaine alenee, jotta verenhukka jäisi mahdollisimman vähäiseksi. Veren hyytymisaika lyhenee minuuteista muutamaksi sekunniksi ja perna tyhjentää verivarastojaan korvatakseen menetetyn verimäärän. Torjuntatehtäviin erikoistuneiden valkosolujen tuotanto kiihtyy jopa kymmenen kertaa normaalia vilkkaammaksi.

Niin ihmeellisiä kuin nämä kaikki tapahtumat ovatkin, ne ovat vain ensiaputoimenpiteitä. Edessä on vielä suurin työ - vaurioiden korjaaminen. Elimistön kokonaistaloudessa haava on aina ensisijaisessa asemassa. Haavojen paranemiskyky säilyi jopa toisen maailmansodan keskitysleireillä nälkiintyneillä ihmisilläkin. Uuden kudoksen muodostuminen on todellisia luonnon ihmeitä. Säiesolut järjestäytyvät geometrisiin kuvioihin muodostaen monimutkaisen kudoksen ja sen ravitsemiseksi on järjestettävä täysin vastaava hiussuoniverkosto. Äärimmäisen ohuet verisuonet porautuvat kaikkialle uuteen kudokseen ja sattumanvaraisesti törmäävät toisiin hiussuoniin. Ja vieläkin monimutkaisempi tapahtumaketju liittyy hermojen tunkeutumiseen uudiskudokseen.

Tämä kaikki on tapahtunut syvällä haavaa peittävän ruven alla. Samanaikaisesti muodostuu välittömästi uutta ihoa ihosolujen pyrkiessä kohti haavan keskustaa aivan kuten kuin puun kuori pyrkii peittämään paljaaksi isketyn kohdan puunrungossa. Lopuksi hienonhienot lihassäikeet alkavat kasvaa haavaa kohti ja liittyvät lopulta yhteen."

Näin kuvasi haavan paranemisprosessia aikansa menestyksekkäimpiin tiedekirjoittajiin kuulunut tohtori J D Ratcliff tammikuussa 1960 ilmestyneessä koko kansan valistuslehdessä, Valituissa Paloissa.

Sysäyksen aiheesta kirjoittamiseen sain, kun olen tänä kesänä saanut tuta erilaisia kolhuja tavallista enemmän. Näyttää siltä todellakin, että tietyn ikäpyykin ohitettua sitä on alttiimpi loukkaantumisille. Kuhmuja, revähdyksiä, venähdyksiä, asfaltti-ihottumaa ja mustelmia ilmaantuu kuin pikkulapsille leikkiessään raisuja leikkejään. Konkattuani kotiin eilisestä jalkapallomatsista ja saatuani ensiavun siskoltani, heittäydyin sänkyn pohjalle ja tartuin yöpöydällä lojuneeseen Valittuihin Paloihin, jonka olin hankkinut aikoinaan jostain divarista nostalgisessa olotilassa. Ratcliffin hieman vanhahtava, mutta faktat tarkasti esiintuova artikkeli sai minut ajattelemaan elimistön nerokkuutta ja sen itsekorjaavaa voimaa.

Runsas kuukausi sitten tehtyäni lähempää tuttavuutta asfalttiin, sillä näkyvällä seurauksella, että asfaltti-ihottumaa oli sääressä 30 neliösentin alueella ja polvissa syvempiä haavoja, huolestuin toipumisen vauhdista ja pelästyin tulevan Nepalin matkani olevan vaarassa, etenkin jos jotain olisi murtunut. Onneksi näin ei kuitenkaan ollut. Eilen olin taas samassa tilanteessa jalkapallokentällä maatessani.Miten ehtisin nyt kuntoutua ja milloin voisin taas alkaa treenaamaan ollakseni hyvässä kunnossa kun lähdetään vaeltamaan ja kiipeämään Himalajan vuoristoon?

Aikaa on 72 aamua ja herätys. Luonto on säätänyt niin, että elimistö yleensä korjaa vahingot ja pyrkii tasapainotilaan, kunhan vain annamme sille tilaisuuden. Joskus tuntuu siltä, että meidät on luotu täydellisiksi syntyessämme ja annettu eväät tasapainoiseen elämään, useimmiten ainakin fyysisessä mielessä. Emme kuitenkaan kuuntele herkkiä tai toisinaan kauaksikin kaikuvia signaaleja, mitä elimistömme, aivomme yrittävät meille viestiä. Suljemme korvamme ja olemme turruttaneet aistimme ja olemisemme epäolennaisella ja yhteys katkeaa. Kanavat ovat kiinni ja viestintuoja tärkeine viesteineen jää porstuaan.
Tarvitaan herätys, ravistus tai lepo, jotta pääsemme takaisin keskustelu- ja oppimisyhteyteen sisimpämme kanssa. Toisille se on metsissä samoilu, sapatti, yhdessäolo ja opastava keskustelu lähimmäisten, ystävien kanssa, elimistöä kunnioittava liikunta, nikkarointi tai kirjaan syventyminen. Toisille se voi olla musiikin kuuntelua, soittamista tai laulamista. Ja usein tarvitaan vastoinkäyminen. Kuten loukkaantuminen. Tai useampia sellaisia.

Toivon kaikille kapuaja-kollegoilleni ja arvon lukijoille tasapainoista syksyä. Kuunnelkaa itseänne ja toisianne. Ja antakaa ihmeiden tapahtua. But be careful out there!

Kalle Kapuaja. Ei jalkapalloilija, ainakaan tänä syksynä.

Lykkäys

2011-08-17T21:12:00.004+03:00

Ylihuomenna, juuri niin, vasta ylihuomenna...
Huomisen minä vietän ylihuomista ajatellen
ja niin se käy mahdolliseksi, mutta ei tänään.
Ei, ei tänään, tänään en voi.

Tänään haluan valmistautua,
haluan valmistautua ajattelemaan huomenna seuraavaa päivää...
Juuri se on ratkaiseva.
Olen jo hahmotellut suunnitelman, mutta ei
tänään en hahmottele suunnitelmia...
Suunnitelmien päivä on huomenna.
Huomenna istun työpöytäni ääreen valloittaakseni koko maailman,
mutta maailman minä valloitan vasta ylihuomenna...

Ei ole mielessä koko maailman valloitus Pessoan tavoin, mutta hänen tässä lyhennettynä lainattu runonsa napittaa hyvin niitä tuntoja, mitä varainhankkijana ajoittain kokee. Pää on yhtä sotkuista vyyhtiä, kun ryhtyy miettimään, mitä reittiä käyttäen voisi tehokkaimmin tavoittaa Nepalin asialle vastaanottavimman tai yhteistyöhaluisimman
henkilön milloin missäkin yrityksessä. Skeptikko miettii etukäteen kaikkia niitä tapoja ja sanakäänteitä, miten voi tulla torjutuksi. Lainaan tähän kohtaan Mirkka Rekolaa:

Maailma jonne minä tulin oli imperfektissä
puhelin soitin heijastin valaisin
mennyt mennyt
ilmoitti kaikki jo tehneensä
siellä minä lähetin siellä minä vastaanotin
maailman muistissa
lennätin sinulle
korusähkeen kukan ennen lähtöä

Runoilijan älyllistä sanoilla leikittelyä ei voi olla rakastamatta, mutta sisältöä ei myöskään tunnistamatta. On jo autettu, annettu, budjetoitu... Oikein hyvä sinänsä niin, että imperfekti hoidettu. Me kapualaiset olemme tähyämässä tulevaisuuteen eikä ole asialle hyväksi ryhtyä nahjustelijaksi, joka huomenna valmistautuu ajattelemaan ylihuomista.

Tänään sain tuoretta asennetta peliin. Katselin netistä Nepal-08 kuvia yhdessä erittäin ihastuttavan kirkassilmän kanssa, jolla ikää neljä vuotta. Tarkoituksena oli rupatella näkemästämme ja siinä ohessa kirjoittelin (mielestäni vaivihkaa) muutamalla sanalla ylös hänen näkemyksiään siitä, mitä kuvien ihmiset tekevät tai mitä on meneillään tyyliin 'tyttö ja elevanttinorsuleikki' 'hassunnäköisiä telttoja' 'täytyy varmaan pitää pipo päässä'. Kun neljäs kuva oli menossa, tirppana nappasi aikailematta kynäni ja kirjoitti paperiin itse omat kommenttinsa, kuten I AAA =kivaa (kuva huipulta), O R = on vähän höpsöä (paljasjalkaiset tytöt) T I ja UM IA (ei muistikuvaa kommentista, koodi ei aukea!) jne.
Siinäpä varainkeräjälle oikeaa preesensissä tekemisen mallia!

Älä emmi, epäröi, toimi heti!

Kiitos hienosta hetkestä ja opetuksesta, IN KAA (ohoh, yksi A liikaa, kuten sattui sinullekin :)

Elina

Kannustusta konkareilta

2011-08-16T10:42:00.008+03:00

Viime viikonloppuna kaikkien aikojen kapuajat kokoontuivat yhteen Rukalle mukavan yhdessäolon merkeissä. Mukava on kyllä kovin laimea sana kuvaamaan tuota reissua. Olihan mahtava reissu, mutta tulipa tehtyä! Koskenlaskun tiimellyksessä ja Pienen Karhunkierroksen jäljiltä kyytiä saaneiden lihasten kipristely oli pientä verrattuna treeniin, jota pallea-, vatsa- ja poskilihakset viikonlopun aikana katkeamattomana raikuneen naurun johdosta saivat.

Meille kapuajille 2011 - "junnukapuajille" - tapaaminen oli ainutlaatuinen tilaisuus kuulla konkarikapuajien kokemuksia valmistautumisesta edellisiin koitoksiin ja saada vinkkejä mm. rahankeruuseen. Sen lisäksi tapahtuma toimi tärkeänä vapaamuotoisena tilaisuutena ryhmämme keskinäisen positiivisen kemian kehittämiseen. Uskon, että siinä onnistuimme täydellisesti. Kunpa vain kaikki meistä olisivat päässeet mukaan! Toinkin esiin sunnuntain lyhyissä kiitossanoissa sen, että viikonloppu näytti myös sen kuinka meillä noviiseilla on kova tarve tutustua entistä paremmin myös toisiimme. Tästä osoituksena oli mm. oman lautan kaappaus koskenlaskuun. Siltäkin osin tapahtuma toteutti tehtävänsä, ryhmämme tottelee sujuvasti komentoja "Kaikki meloo!" ja sen toista versiota "Kaikki saunoo!". Tsemppi, jota tapaamisesta saimme, olikin aivan mahtavaa ja auttaa taatusti edessämme olevassa 2,5 kuukauden loppurutistuksessa ennen matkaanlähtöä marraskuun alussa.

Jatkoimme tsemppaamista pääkaupunkiseudun kapuajien kera jo heti maanantaina varainkeruuasioita juonien. Siinä ohessa tuli tietysti hehkutettua mennyttä viikonloppua, mutta myös keskusteltua elintenluovutuksen eettisyydestä ja mm. pernan repeämisestä...

Kaarina-kapuajalle vielä kerran kiitos Kaikkien Aikojen Kapuajien tapaamisen järjestelyistä ja siitä, että moisella revohkalla oli mahdollisuus vallata mökki viikonlopuksi käyttöön. Kiitos myös kaikille muille konkareille siitä avosydämisyydestä, jolla otitte meidät vastaan Kaikkien Aikojen Kapuajien joukkoon!

Ensi vuonna Kaikkien Aikojen Kapuaja-tapaamisen järjestävät 2011-kapuajat. Olemme jo alkaneetkin suunnitella tilaisuutta ja vuorossa lienee todennäköisimmin täydellinen hiljaisuuden retriitti, jonka rikkoo ainoastaan hetkittäinen synkistely. Nauraminen, laulaminen ja runonlausunta tulee tietysti olemaan ehdottomasti kiellettyä.

Salla-kapuaja

Myötätuntoa ja välittämistä

2011-08-12T09:37:00.002+03:00

Vaikka välillä tämä varainkeruu tuntuu raskaalta, niin on mukava havaita, että ilon aiheitakin löytyy ja jopa aivan läheltä.

Kun olen kertonut tästä WWF:n ja Väestöliiton hyväntekeväisyysprojektista Nepalissa, olen kuullut, että serkkuni on tehnyt töitä juuri Nepalin kehitysavussa. Hänen elämänsä päättyi traagisesti parantumattomaan sairauteen, mutta hän testamenttasi puolet omaisuudestaan eräälle nepalilaiselle perheelle, johon oli tutustunut ja ystävystynyt Nepal vuosiensa aikana. Näistä varoista on varmasti ollut ja on edelleenkin suuri apu tälle Nepalissa asuvalle perheelle.

Tällä viikolla kuulin, että siskoni kummityttö on Nepalissa perustamassa sinne kuvataideopetusta johonkin paikalliseen kouluu. Nepalissa ei kuulemma ole laisinkaan taideopetusta kouluissa, mutta hänen tehtävänään on puolen vuoden opinnäytetyönä aikaansaada kouluun kuvataideluokka ja miettiä myös sen jatkomahdollisuuksia käytännössä. Tämän kaiken hän tekee ilman palkkaa! Haasteellista on, että kuvataideluokan toiminta ei saa maksaa mitään kyseiselle koululle ja kaikki materiaali on saatava kasaan lahjoituksien turvin. Sinnikäs tyttö, jolla varmasti on suomalaista sisua jaettavana myös nepalilaisille.

Myötätuntoa ja välittämistä kaukaisiakin maita kohtaan löytyy siis edelleenkin ja tästä asiasta tulee hyvälle tuulelle päivittäin. Vaikka meillä KAPUAlaisilla voi välillä olla vähän vaikeaa ja haastavaa varainkeruun kanssa, niin muistakaa se, että teemme tätä pyyteettömästi.

Tätä kaikkea kun miettii, niin tulee edelleenkin päivittäin hyvälle tuulelle :) Muistakaa, että pieninkin aikaansaamamme keräyslahjoitus on merkityksellinen ja tärkeä Nepalin kansalle ja luonnolle.

Velalla saa ja mopedilla pääsee

2011-08-11T07:35:00.003+03:00

Maailma on täynnä erilaisia syy-seuraus suhteita, joita on välillä vaikea ymmärtää. ”Ajan henki” videosarja antaa mielenkiintoisen näkemyksen maailman nykytilasta ja sen tulevaisuudesta, jossa ihmisellä ja talousjärjestelmillä on haastava suhde.

Ota esiin pussillinen luomuherkkuja, istua alas ja käytä pari tuntia näihin videopätkiin.

http://www.ajanhenki.com/

Vaikka maailma loppuisi huomenna, tänään istuttaisin puun

2011-08-08T21:03:00.004+03:00

Kapuan edetessä yksi alati vahvistuvista teemoista, kenties myös musertavien väkivaltauutisten ja vihapuheiden vastalääkkeenä, tuntuu olevan kokemus mahdollisuudesta vaikuttaa omalla tekemisellään. Tilaisuuksia on tarjolla niinkin kätevästi, että ei tarvitsisi kotikorttelia kauemmas kurottaa. Sama mikä ajoi minut toteuttamaan Himalajan haaveeni nimenomaan Kapuamalla, löytyi lauantai-illan vapaaehtoisduunista Kallion Block Partyn lavalta. Sillä on väliä, mitä minä teen, vaikka olenkin vain yksi ihminen.

Pääsin mukaan tekemään naapurustoni yhteisöllisyydestä näkyvää. Siihen kului kesästäni kokonaiset viisi tuntia aikaa. Se on mielestäni melko kohtuullista. Erityisesti tässä kontekstissa minua lämmittää ajatus, että Nepalista on kiva palata kotiin, kotiin Kallioon.

Meillä kaikilla on samat 24 tuntia vuorokaudessa käytettävänämme. Jokainen päättää itse, miten oman aikansa käyttää. Jos haluat osallistua, vaikuttaa, auttaa tai välittää siihen on loistavia tilaisuuksia tarjolla joka päivä. Eikä tarvitse välttämättä kiivetä Nepalin korkeimmalle vaellushuipulle.

Luovuta verta. Kuuntele ystävääsi. Soita mummollesi. Istuta kukkia. Huomaa lähikaupan kassan uusi kampaus. Tarjoudu vahtimaan veljesi lapsia. Osallistu lipaskerääjänä vaikkapa lahjoittamalla tunti aikaasi. Hymyile bussikuskille.

Mahdollisuutesi kavuta hyvän asian puolesta voi aueta vaikkapa aivan omalla kotiovellasi. Mikä tuntuisi sinusta tärkeältä, jos ei korttelijuhlat, eikä Nepalin metsät? Nuoret, mielenterveys, ihmisoikeudet, ilmastonmuutos, itämeri, eläimet, tyttöjen koulutus vai naisten pankki. Valinnanvaraa on. Tärkeintä on osallistua siihen toimintaa, jossa sydämesi jo on.

Me kaikenlaiset tavalliset tallaajat saamme joka päivä mahdollisuuden osallistua näyttämään minkälaisessa maailmassa haluamme elää.

Even if I knew that tomorrow the world would go to pieces, I would still plant my apple tree.
-Martin Luther King

Yhteisöllisin terveisin,
Nuppu kalliostakukkulalle.com

Tuntemattoman pelko on hirviöistä pahin

2011-08-01T21:05:00.001+03:00

Liittynee henkiseen kapuamisvalmistautumiseen, mutta olen viime aikoina miettinyt paljon maailmamme pienuutta ja uskomatonta kauneutta, kulttuurien moninaisuutta ja toisaalta tuntemattoman pelkoa.

Suomen YK-liiton sivuilta löysin seuraavan (vähän pitkän, mutta hienon) tarinan Vuoren hirviöstä:

Vuoren hirviö

Asuipa kerran hedelmätarhojen ja oliivilehtojen reunustamassa hiljaisessa kylässä poika nimeltään Hasan. Aivan kylän vieressä oli Vuori.
Aikaisin aamulla miehet ja naiset kiiruhtivat pelloille. Nuoret tytöt kulkivat laiskasti lähteelle hakemaan päivittäistä vesiannosta, ja lapset leikkivät pihoilla. Elämä kylässä näytti oikein onnelliselta. Oli kuitenkin yksi asia, joka synkisti kyläläisten mielet. Se oli iso ja ruma hirviö, jonka ihmiset uskoivat asuvan Vuorella. Kaikki pelkäsivät hirviötä. Kyläläiset riensivät töihinsä olkansa yli vilkuillen, välillä varovasti varpaillaan hiipien, jotta Hirviö ei yllättäisi heitä. He hyssyttelivät lapsiaan sanomalla: "Älä mekasta! Jos mekastat, Hirviö hermostuu ja hyökkää kylään." Tai jos lapset olivat ilkeitä tai kieltäytyivät nukkumasta illalla, vanhemmat uhkasivat heitä sanomalla: "Jos et tottele, niin Hirviö tulee ja syö sinut." Silloin lapset säikähtivät ja alkoivat taas käyttäytyä.

Eräänä päivänä oliivien sadonkorjuun aikaan Hasan kysyi tädiltään Um Hamedilta: "Kerrohan täti, miksi kyläläiset pelkäävät Hirviötä niin paljon?" Um Hamed huokaisi ja sanoi: "Voi Hasan, kuinka monta kertaa jaksat kysyä tuota samaa? Hirviö on valtavan kokoinen karvainen olio. Sillä on yksi silmä keskellä otsaa, pitkät terävät kynnet ja isot torahampaat. Sinun Hasan pitäisi varsinkin olla peloissaan, sillä sen lempiruokaa ovat sinun kaltaisesi nuoret pojat. Nyt lopeta vaivaamasta minua ikuisilla kysymyksilläsi ja jatka hommia."

Hasan ei ollut tyytyväinen Um Hamedin vastaukseen, vaan halusi tietää Hirviöstä lisää. Niinpä hän kysyi isältään Yahalta, oliko tämä koskaan nähnyt Hirviötä. Isä mietti hetken, kakisti kurkkuaan ja sanoi: "En Hasan, en ole koskaan nähnyt sitä, mutta tiedän varmasti, että se on todella pelottava ja vaarallinen."
Hasan kääntyi äitinsä puoleen ja kysyi: "Entä sinä äiti, oletko koskaan kuullut Hirviötä?" Hasanin äiti säpsähti ja vastasi sitten: "Ei, en ole kuullut sitä, mutta tiedän varmasti, että sen karjaisu on yhtä kova kuin leijonalla. Hyvän tähden Hasan, älä vaan mene häiritsemään Hirviötä."

Hasan mietti itsekseen: "Näyttää siltä, että kyläläiset pelkäävät Hirviötä, vaikka kukaan ei ole koskaan nähnyt tai kuullut sitä. Ehkä koko hirviötä ei ole olemassakaan. Tai ehkä Hirviö on olemassa, mutta se ei ole ollenkaan niin pelottava kuin kyläläiset luulevat. Minun täytyy ottaa asiasta selvää. Olen kyllästynyt kuiskuttelemaan ja olemaan varuillani. Haluan hyppiä ja nauraa silloin, kun minusta siltä tuntuu. Huomenna aikaisin lähden Vuorelle, eikä kukaan voi estää minua."

Kun kyläläiset saivat vihiä Hasanin aikeista, osa heistä ihaili hänen rohkeuttaan. Toiset puolestaan sanoivat: "Mikä typerä kovapäinen kakara! Sano minun sanoneen, että Hirviö vielä syö hänet ja suuttuu sitten meille muillekin kyläläisille."

Aikaisin seuraavana aamuna Hasan lähti kuitenkin matkaan. Ihmiset katselivat hänen menoaan verhojen raoista. Hasania pelotti vähän, mutta koska hän ei halunnut näyttää sitä, hän alkoi laulaa niin kovaa kuin jaksoi: "Hirviötä ken pelkäisi, pelkäisi pelkäisi..." Hän kiipesi ja kiipesi, kunnes vihdoin saapui Vuoren laelle. Hän katseli ympärilleen, eikä nähnyt mitään pelottavaa. Hän huokaisi helpotuksesta ja huusi niin kovaa kuin keuhkoista lähti: "Minä en pelkää isoa, karvaista hirviötä! Minä olen Hasan peloton! Katso, kun hypin ja huudan ja nauran! Enkä pelkää ollenkaan!"
Äkkiä Hasan kuuli äänen takaansa. Hän kuuli jonkun todella painavan olion askeleita. Äkkiä hän kääntyi ja huomasi olevansa kasvotusten Hirviön kanssa. Hirviö näytti juuri siltä, miten kyläläiset olivat sen kuvailleetkin: se oli karvainen ja sillä oli pitkät terävät kynnet ja yksi silmä keskellä otsaa. Hasan jäykistyi pelosta. Nyt hän toivoi, että olisi kuunnellut kyläläisiä eikä olisi koskaan lähtenyt Vuorelle. Hirviö puolestaan tuli lähemmäs Hasania, vielä lähemmäs... Sitten se kiersi hänet varovasti ja lähtikin yhtäkkiä juoksemaan karkuun inisten ja parkuen. Hasan huokaisi helpotuksesta. Hän ei voinut uskoa, että Hirviö, jota kyläläiset niin pelkäsivät, oli samanlainen nuori poika kuin hän itsekin. Hasan seurasi Hirviötä luolalle ja huusi: "Hirviö! Missä sinä olet?" Hirviö vastasi värisevällä äänellä: "Mene pois, en ole tehnyt sinulle mitään pahaa." Hasan yllättyi ja sanoi: "Mutta sinähän se Hirviö olet, ja ihmiset pelkäävät sinua." Hirviö raapi hämmentyneenä päätään: "Pelkäävät minua? Kuinka omituista! Ihmiset pelkäävät minua, ja minä pelkään ihmisiä."
Hasan nauroi pitkään ja hartaasti ja kysyi sitten: "Miksi sinä pelkäät ihmisiä, kun olet kerran Hirviö?" Hirviö tärisi ja vastasi sitten: "Ihmiset näyttävät minusta niin pelottavilta. Heillä on yhden sijasta kaksi silmää, heillä ei ole paksua karvaa, ja heillä on niin kimeä ääni. Pelottavinta heissä on se, että he syövät hirviöitä."
Hasan nauroi ja sanoi sitten: "Tuohan on hullua, emme me syö hirviöitä, vaan hirviöt syövät ihmisiä!" Hirviö oli kummissaan: "Yäk! Emme me syö ihmisiä, vaan kasveja ja hyönteisiä." Tämän kuulleessaan Hasan ajatteli, että kyläläiset olisivat varmasi helpottuneita tästä uutisesta.
Hirviö katsoi Hasania pitkään, päästi kunnon röhönaurun ja sanoi: "Vaikka näytät oudolta ja pelottavalta, niin olet kyllä aika kiva." Sitten he molemmat nauroivat.
Siitä päivästä lähtien Hirviöstä tuli kyläläisten paras ystävä. Hän suojeli heitä vaaroilta, auttoi päivittäisissä askareissa ja leikki lasten kanssa.

---------------------

Minusta tarina kertoo hienosti siitä, miten pelkäämme tuntematonta enemmän kuin mitään muuta. Monikulttuurisuuskoulutukseen ja kehitysyhteistyöhön se sopii myös hienosti: koulutus ja tuntemattoman kohtaaminen tekee asiat tutuiksi, pienemmiksi ja helpommin kohdattaviksi. Kun oppii tuntemaan toisen, moni asia tuntuu vähemmän pelottavalta. Me kaikki olemme loppujen lopuksi samanlaisia -ja erilaisia- mutta jokaisella meillä on samanlaiset pelot, toiveet ja tunteet. Omiin leirihin piiloutuminen ja niiden puolustaminen ei auta ketään. Opitaan siis toisiltamme ja opetetaan muita; autetaan toisiamme pääsemään peloista eroon. Vain siten maailmasta voi tehdä yhteisen ja turvallisen.

" Älä mittaa vuoren korkeutta, ennen kuin olet päässyt huipulle.
Silloin näet, miten matala se oli."

-Dag Hammarskjöld-

Metsästä kuuluu

2011-07-28T18:19:00.004+03:00

Kirjoitan tätä blogikirjoitusta helteisestä metsästä. Näyttää siltä, että edes osa liikenevästä ajasta on käytettävä hyödyksi paikasta riippumatta. Ei sinänsä mikään huono paikka, valitsen tämän mieluummin kuin meluisan kaupungin keskustan. ;-) Tämä on varmasti sitä itse itsellemme aiheuttamaa kiirettä.

Olen varma, että odotuksemme palkitaan hiljaisella ja rauhallisella vuorella kun pääsemme matkaan. Uskon muidenkin ryhmän jäsenten odottavan samaa hetkeä kun laskemme jalkamme Nepalin maaperälle ja haistelemme Himalajan raikkaita ilmavirtauksia. Työ kuitenkin jatkuu lähtöön saakka. Hankkeen parissa ja omassa päivittäisessä työssä.

Ensi lauantaina kavutaan hankkeen hyväksi Nokialla. Tuntuu hyvältä voida toteuttaa tällainen tempaus hankkeen hyväksi. Monia kavuttuja metrejä odottelen viikonlopulta ja innokkaita ilmeitä ihmisten kasvoilla. Tervetuloa KAPUA - kalliokiipeilykokeiluun!

Merakuumetta Jurvassakin

2011-07-25T12:18:00.003+03:00

Olen ollut vakavasti sairaana koko kesän. Oireina on ollut pakonomainen tarve pitkiin pyöräretkiin ja muuhun kuntoiluun. Sipa-kapuaja antoi taudille nimen Merakuume. On hyvä tietää, että samaa oireyhtymää on laajemmaltikin liikkeellä.

Marraskuista matkaa varten lähdin hankkimaan uusia kenkiä. Kaupasta löytyikin kapuajan jalkoisin sopivat vaelluskengät, joille annoin nimen Meeri. Meerit ovat seuraavat kuukaudet parhaat kaverini. Niiden kanssa kuljen ensin kotoisia teitä ja polkuja ja taidanpa pitää Meerit mukana leipoessani Kapua-limppuja. Hiomme yhteistyömme saumattomaksi, jotta pääsemme lopulta yhteiseen tavoitteeseemme, Mera Peakiin.

Meerien pohjiin tarttuu aluksi koto-Suomen maaperää. Marraskuussa niiden muistiin jää paloja Nepalin vuoristosta. Sinne jää muistijälkiä Thukdingista, Khari Tengistä, Thakorin alppiruusumetsiköstä, jotka tällä hetkellä ovat aavistuksenomaisia unelmia. Toivon, että Meerien kanssa teemme turvallisesti matkan ja nämä unelmat muuttuvat mieleenpainuviksi muistoiksi.

Matkan jälkeen Meerit saavat kunniapaikan eteiseni vitriinikaapissa. Siinä ne muistuttavat minua ja läheisiäni matkasta, seikkailusta ja matkan tarkoituksesta -kapuamisella auttamisesta.

Ei muuta kuin Merakuumetta hoitelemaan, siihen auttaa metsälenkki Meerien kanssa!

Sipe-kapuaja

MERA PEAK; tuo marraskuinen unelmamme

2011-07-20T23:08:00.006+03:00

Aloitin mäkitreenit viime viikolla. Repussa painoa hieman alle 20 kiloa ja Paloheinän sitä jyrkempää mäkeä ylös-alas...!? Olen löytänyt taas pakaralihakseni, joita olen viimeksi käyttänyt squash vuosinani. Tuosta löydöksestä kertoo hilpeä vihlaisu joka askeleella!? =) Aikaisemmin heinäkuussa Jere pohti, että kuka hullu juoksee. Tällä hetkellä moni kaverini kysyy, että mikä minua vaivaa kun rämmin sauvat kädessä heinän keskellä kuumana kesäpäivänä. Minua vaivaa merakuume (latinaksi Meramus Peakamus Feverus). ;) Reissuunlähtijät ovat kyllä saaneet jo tietoa Mera Peak -vaelluksesta mutta kerrotaan siitä vielä näin suurelle kansalle.

Mera Peak on Nepalin korkein vaellushuippu. Vaellushuippu tarkoittaa sitä, että vuori ei ole teknisesti niin vaikea ja kiipeilylupamaksu ei ole niin korkea. Esimerkiksi Mount Everestille matkatessasi pelkkä kiipeilylupa maksaa lähes 10 000 euroa!? Korkeutta Mera Peakilla on 6461 metriä. Tässä hieman meidän matkasuunnitelmaa ja vaellusreitti:

Ensimmäisenä matkapäivänä lennämme Katmandusta Luklaan, joka sijaitsee 2800 metrin korkeudessa. Totuttelemme ohueen ilmanalaan ja vierailemme paikallisessa luostarissa
Toisena päivänä vaellamme Thukdingiin, joka on 3300 metrin korkeudessa
Jyrkkä nousu Khari Tengiin 4050 metrin korkeuteen, jossa vietämme seuraavan päivän vain lepäillen ja ohueen ilmanalaan totutellen
Viidentenä matkapäivänä nousemme ensin 4580 metrin korkeuteen, jonka jälkeen laskeudumme alppiruusumetsikköön ja yövymme Thakorin leiripaikalla 3650 metrin korkeudessa
Kuudentena päivänä laskeudumme hieman lisää ja yövymme vierasmajassa Khotessa 3580 metrin korkeudessa. Vietämme myös seuraavan päivän kohteessa vain lepäillen.
Kahdeksantena päivänä melko tasainen reitti vie meidät 4300 metrin korkeuteen Tangnakiin. Vierailemme myös pienessä luostarissa. Vietämme Tangnakissa yhden päivän lepäillen ja tutustuen ympäristöön.
Kymmenes päivä vie meidät Khareen, jossa majotumme jälleen vierasmajaan. Korkeutta tällä hetkellä on 4850 metriä. Kharessa vietämme taas yhden päivän harjoitellen kiipelytekniikoita huiputuspäivää varten.
Päivä 12 johdattaa meidät Meran jäätikölle, jonne myös perustamme perusleirin 5250 metrin korkeuteen.
Päivä 13 ja nousemme ohi Mera Lan solan kohti yläleiriä. Näkymät Mount Everestille ja muille maailman korkeimmille vuorille. Yläleiri sijaitsee 5800 metrin korkeudessa. Tankkaamme energiavarastoja ja lepäilemme.
THE DAY! Eli huiputuspäivä. Herätys aamuyöstä, hieman "aamupalaa" ja lähtö huipulle klo 02.00. =) Kuljemme köysistönä jyrkkää lumi/jäärinnettä etelähuippua kohti. Huipun juurelta nousemme kiinteän köyden avulla viimeiset kymmenen metriä Mear Peakin keskihuipulle, joka sijaitsee 6461 metrin korkeudessa. Huiputuksen (ja tuuletuksen) jälkeen palaamme yläleiriin, josta vielä jatkamme pienen lepotauon jälkeen aina Khareen saakka.
Päivä 15 ja jatkamme laskeutumista Khoteen saakka.
Päivä 16 ja matkaamme Thakorin leiripaikan ohi Chetralaan, joka sijaitsee 4300 metrin korkeudessa.
Päivä 17 vie meidät aina Luklaan asti, josta meillä on paluulento Katmanduun.

Matkasuunnitelmaan kuuluu myös pari varapäivää esimerkiksi sitä varten, että sää huononee tai muuten vain tarvitsemme lepopäivän. Päivämatkojen ajallinen pituus vaihtelee 3-9 tunnin välillä. Eli tällainen vaellus meillä olisi edessä. Ja nyt kun taas luin tämän matkaohjelman, niin tekee vain mieli mennä heti harjoittelemaan matkaa varten!? =)

Eli ystävät rakkaat..en ole sekaisin kun rämmin mäkeä ylösalas...olen vain Mear Peakin pauloissa!? =)

Miesten vuoro, osa 2.

2011-07-18T11:23:00.014+03:00

Keskustelimme eilen saunan lempeissä löylyissä kokeneen ystäväni kanssa vapaaehtoistyöstä ja ihmisten auttamisesta eri kulttuureissa.Keskustelu sai pontta kerrottuani olevani mukana KAPUA-hankkeessa ja lehtiartikkelista, jonka mukaan ihmisten auttaminen vapaaehtoisesti ja pyyteettä tuntuu olevan vahvistuva trendi yhteiskunnassamme.

Puhuimme kiukaan sihistessä auttamisen tavoista, motiiveista, tavoitteista sekä vastineista. Tärkeintähän on viime kädessä, että avun tarpeessa olevat saavat apua. Ja maan rajojen ulkopuoleltakin, jos sitä omasta maasta ei pystytä tarjoamaan. Ja riippumatta siitä, millä tavoin tai motiivein ollaan liikkeellä.Näistä asioista oli turvallista jutella kahden kesken lämmön syleillessä, mutta tilanne on toinen, kun ajatuksiaan avaa tässä äärettömässä virtuaalimaailmassa.

Kuinka pyyteettömästi ja millä tavoin apua voidaan antaa tai kanavoida ilman, että avun saaja, henkilökohtaisesti tai yhteisön, yhteiskunnan tasolla joutuu ikiaikaiseen kiitollisuuden velkaan tai joutuu muuttamaan asenteitaan, tottumuksiaan, lakejaan, uskontoaan tai poliittista järjestelmäänsä? Vai onko niitä muutettava? Kuinka pitkälle me, länsimaiselta arvopohjalta, länsimaiseen oikeuskäytäntöön nojaten ja länsimaisessa vauraudessa elävät yksilöt, yhteisöt, avunantajat voimme määrittää, miten apua tulisi jakaa ja tarjota ja mihin sillä pyritään vieraissa kulttuureissa? Ja tuleeko apua antaa, jos avunsaaja ei taivu sanelemiimme avun antamisen ehtoihin?

Nämä ovat todella polttavia kysymyksiä, joihin ei varmasti ole helppoja ja yksiselitteisiä vastauksia. Keskustelumme laineili saunan ylisillä ja kuumiakin esimerkkejä kehitysyhteis- ja vapaaehtoistyön vinoumista ja anomalioista löytyi.

Viimeisiä löylyjä lyödessä päädyimme siihen, että auttaa pitää, aina ja kaikkialla. Mutta ei hinnalla millä hyvänsä. Vaan kunnioittaen avustusmaan tapoja, kulttuuria ja järjestelmää, vaikka se toisinaan saattaisi olla epäedullista, ainakin lyhyellä tähtäimellä auttamisen perillemenon tai sen tahdin kannalta. Ja avunsaajan tulisi voida tasavertaisena partnerina enemmän vaikuttaa siihen, että miten, mitä ja millä hinnalla autetaan. Näinhän menestyvissä työyhteisöissäkin tehdään. Otetaan porukkaa mukaan kaikilta tasoilta ja tehdään päätökset yhdessä. Syntyy kestävämpiä ja parempia ratkaisuja.

Haasteena on löytää oikeat väylät ja luotettavat yhteiskumppanit, jotka ovat kykeneviä, lahjomattomia ja ihmisen hädän ja tuskan aidosti tuntevia ja jotka eivät kaipaa itselleen siitä kunniaa tai mammonaa. Pikemminkin iloa, että lähimmäinen voi paremmin. Ja ymmärrystä, että kaikkien hyvinvointi kasvaa yhden yksittäisen yksilön aseman parantuessa.

KAPUA-hankkeessa Nepalissa suomalaiset järjestöt, Väestöliitto ja Suomen WWF ovat tiiviissä yhteistyössä paikallisten, vastaavien organisaatioiden kanssa. Näin voidaan varmistaa, että apu menee perille ja se tavoittaa juuri ne kohteet, jossa sitä kipeimmin tarvitaan.

Kiitos kun autat. Saunakin auttaa.

Kalle Kapuaja

PS Lopuksi yksi lukuvinkki luonnon auttamisesta. Tom Henriksson ja Leo Stranius kirjassaan Ekopop (Avain) haastavat meitä oivallisesti pohtimaan ekologista ja onnellista elämää.

LUKUTOUKKAA NAKERTAA...

2011-07-13T17:09:00.005+03:00

Lukutoukan kesäsalaattiin revin vain tuoreita sanomalehtiä. Mausta tuli hapahkon kipakkaa, pala palalta nieleskeltävää, mutta näitä aineksia siihen löytyi helposti.

Iisha-tyttö syntyi akasiapuun alla viime viikolla. Sitä ennen Iishan äiti oli kävellyt viikkojen matkan pelkän veden voimalla kuivuuden koettelemasta kotimaastaan kohti Keniaa. Viimeisillään raskaana ollut äiti oli kuljettanut mukanaan viittä lasta kohti maailman suurinta pakolaisleiriä. Monet perheet olivat joutuneet jättämään sairaita lapsia tielle, jotta voisivat pelastaa muut lapsensa. Kriisin uskotaan pahenevan Afrikan sarvessa tulevina kuukausina.

Suomessa Niemiset esittelevät lehdessä neljänsadan neliön kotiaan kuntosaleineen ja kotikylpylöineen. Jape kertoo saaneensa rahoitusalan työstään niin tuntuvat bonukset, että niiden sijoittamista pitää oikein miettiä.

Teknisten laitteiden maailmassa olemme pikkuhiljaa siirtymässä aiempaa enemmän kosketusohjattuun tietokoneiden käyttöön ja median kulutukseen. Pari viikkoa sitten eräs käyttöjärjestelmäkehittäjä sai lopulta varmistettua patentin näissä laitteissa käytettäville kosketuseleille. Nyt sormien liikkeiden patentit vaikeuttavat tuotekehittelyä. Patenttia voi verrata siihen, että yksi kustantaja olisi patentoinut sivun kääntämisen kirjoissaan, nyt muiden kustantajien tulisi miettiä, miten lukija voi eri tavalla liikkua sivulta seuraavalle.

Nykyaikana monella on iso auto, joka ei tavalliseen ruutuun mahdukaan. Väärin pysäköivä oululainen tunnustaa ajavansa aina perheruutuun, koska on hankkinut uuden auton eikä halua sen kylkiin naapuriauton tekemiä naarmuja. Hän tunnustaa pysäköivänsä keskelle ruutua vieden kaksi paikkaa, jos perheparkeissa ei ole tilaa. Toivottaa lopuksi mukavia ostosreissuja kaikille väärin parkkeeraaville.

Kun Soulissa asuva sinkkuäiti Kim kertoi omalle äidilleen raskaudestaan, äiti ilmoitti, ettei Kim ole enää hänen tyttärensä. Kolmannesta raskauskuukaudesta synnytykseen asti hän nukkui ystäviensä sohvilla. Sinkkuäidit ovat pohjasakkaa, joka ei saa työtä tai asuntoa ja jonka lasten on vaikea päästä kouluihin. Sinkkuäitien tarkkaa määrää ei tiedetä, koska vain avioliitossa syntyneet lapset rekisteröidään. Etelä-Korea on ryhtynyt toimiin maansisäisen adoption lisäämiseksi ja syntyvyyden kasvattamiseksi. Adoptiovanhemmat saavat kuukausirahan, joka on kaksi kertaa suurempi kuin sinkkuäidin saama korvaus.

Hepokattien siritystä voi myös virittää, jos tuntee alan salaisuudet. Kiinalainen hepokattikauppias Meng maksoi reilut 160 euroa salaisesta yrttireseptistä, jonka mukaan valmistetulla voiteella hepokattien sirityksen saa entistäkin kauniimmaksi ja kauppa käy yhä vain paremmin.

Hohhoijaa! Salaatti teki tehtävänsä. Viimeistään ensi kesänä istutan pihalle nepalinhanhikin (Potentilla nepalensis), mätäsmäisesti kasvavan helppohoitoisen klassikon, jonka voi istuttaa kuivahkoon perennaryhmään, missä se luonnehdinnan mukaan kukkii heinäkuusta syyskuusta. Sen pitkää kukintaa katsellessa voi miettiä, mitähän kuuluu Iisha-tytölle ja hänen perheelleen, Kimille ja hänen rekisteröimättömälle lapselleen, ovatko Mengin hepokatit onnellisia uusista, ihmisten tuunaamista soundeistaan.
Niin vähään tyytyvän kukan äärellä ei luultavasti voi ajatella ahneiden elämää.

Elina

Vuorista ja rahavuorista

2011-07-11T20:08:00.012+03:00

Meillä kapuajilla on ennen tulevaa marraskuussa odottavaa oikealle vuorelle, Mera Peakille, nousemista kavuttavanamme toinenkin vuori, nimittäin rahavuori. Jotta saavuttaisimme asetetun 100.000 euron tavoitteen, on meistä jokaisen tavoitteena kerätä WWF:n ja Väestöliiton projektille 6.462 euroa. Siis saman verran kuin Himalajalla kapuajia odottavalla Mera Peakilla on korkeutta.

Saimme juuri muutama päivä sitten päivitykset siitä, miten rahankeruu on poppooltamme edistynyt ja nyt yhteisestä 100.000 euron potista on kasassa jo lähes 23.000 euroa. Hienoa! Silti samaan hengenvetoon voi todeta, että kavuttavaa 100.000 euron saavuttamiseksi riittää rahavuorella edelleen. Kovaa vauhtia kuitenkin lähestymme neljänneksen rajaa koko potista ja meistä jokainen ponnistelee kovasti tavoitteeseen pääsemiseksi. On ollut hauskaa seurata ryhmäläistemme eri tapoja kerätä rahaa; yksi leipoo limppuja, toinen puhuu lakkaamatta, kolmas järjestää leffailtaa, neljäs ja viides myyvät käsittämättömiä tavaroita kirpparilla, kuudennella on hyvät yrityskontaktit jne.

Omakohtaisesti koin positiivisen yllätyksen, sillä olen onnistunut keräämään kasaan jo reilut 4.300 euroa eli noin 67 % koko omasta tavoitteesta. Siitäkin huolimatta, että olin asettanut itselleni tavoitteeksi kerätä puolet tavoitteesta kasaan ennen edessä häämöttävää kesälomareissua, oli yllätys mieluinen kun varoja oli kerääntynyt useampi sata euroa enemmän kuin osasin odottaakaan. Aivan mahtavaa! Kiitos siis kaikille teille, jotka olette auttaneet minut rahavuorellani jo tuonne reilun 4.300 metrin korkeuteen ja kantamaan oman korteni kekoon kokonaispotista. Kiitos myös siitä tsempistä mikä eurojen lisäksi on tullut - sitä tarvitaan!

Oikealla vuorella noissa yli 4.000 metrin korkeuksissa oman vaatimattoman vuorikiipeilykokemukseni siivittämänä voin todeta, että askel painaa jo selvästi enemmän kuin täällä merenpinnan korkeuksilla ja kummasti sitä hengästyy pienelläkin matkalla. Saattaapa välillä vähän päätäkin särkeä, ruokahalu kadota ja illalla voi uni antaa odotuttaa itseään. Rahavuorenkin kanssa voi välillä olla vähän samoja tuntemuksia; päänsärkyä siitä mistä niitä lahjoitusvaroja oikein saa kehitettyä ja unettomuutta ajatellessa edessä olevia koitoksia. Ruokahalua hankkeen hyväksi ei parane kuitenkaan menettää vaan hyvällä tsempillä vaan eteenpäin. Palkinto odottaa Nepalissa; hyvä fiilis siitä, että on todella laitettu itsemme likoon hyvän asian edessä.

Toivottelen kaikille kanssakapuajilleni tsemppiä varainkeruuseen - kyllä me homma hoidetaan, yhdessä!

Salla-kapuaja

Pieruista, rakkaudesta ja siitä miten ne liittyvät toisiinsa

2011-07-10T15:02:00.001+03:00

Olen mietiskellyt varainhankintaan liittyvää kangertelua pitkään. Joskus tuntuu, että kun oikein yrität saada jonkun vakuuttuneeksi, niin päädytkin kuulostamaan jopa omissa korvissasi epäuskottavalta. Korkealentoiset hyvän tarkoituksen kaikkivoipaiset vakuutukset muuttuvat sanahelinäksi, joka kaivaa maan omien jalkojensa alta. Jokin tässä tapahtumassa kuitenkin tuntui tutulta. Nimittäin rakkaudessa on sama ominaispiirre - kun vakuutat sitä oikein kovasti, niin se alkaa kuulostaa valheelta, koska rakkaus ei ole sanoja vaan tekoja. Aikoinaan meitä kehotettiinkin seksuaaliterapiaopinnoissa, että kun harhautuu liian yleväksi: Muista Mansikki. Eli vaikka juhlapuhetasolla rakkauden osoittaminen kuulostaa aina ylevältä ja hienolta, niin käytännössä rakkauden osoitus on lehmänlannan luomista. Niin nytkin. Käytännössä me keräämme rahaa käymälöille, pieruille ja lehmän lannalle, jotta ne aikaansaisivat biokaasua, jota voitaisiin käyttää ruoan valmistukseen, jotta tyttöjen ei tarvitsisi kerätä polttopuita, jotta he pääsisivät kouluun sen sijaan. Ylevät juhlapuheet kaatuvat käytännössä usein työhön ja arkeen - välittämisen osoittamiseen teoilla eikä sanoilla. Moni kapuajakin tietää, ettei se "tosi hyvä ja kiva ja kaikkea toi teidän juttu, mutta" -sepustus oikein lämmitä. Tarvittaisiin tekoja, tässä tapauksessa rahasta luopumisen tekoa. Tätä pohdiskellessa oivalsin pieruhuumorin perustan - jokaikinen juhlapuhe kaatuu yhteen hyvin ajoitettuun pieruun, koska pieru muistuttaa olemassa olollaan todellisuudesta. Keep it real!

Kuka hullu juoksee?

2011-07-08T17:00:00.003+03:00

Polvia vihloo, rintaa puristaa ja kantapäässä muhii rakkula. Hiki kirvelee silmiä ja suukin on täynnä hyttysiä. Kaiken lisäksi pitäisi yrittää hymyillä vastaantuleville ja esittää olevansa teräsmies. Ei yli kolmekymppinen osaa enää juosta, kun on autot ja apuvälineet. Juoskoon nuoremmat.

Päätin kuitenkin vielä yrittää. Osallistuin Ilkka Järvimäen Juoksuklinikkaan ja sain hetkessä kuulla syyn polvien vihlontaan, hengen ahdistukseen ja turhaan hikoiluun. Katselimme koko kurssin voimin videolta, kun 190cm ”teräsmies” loikkii Eläintarhan radalla. Todellakin, loikkii! Ilkkakin kehui oikein malliesimerkiksi yleisimmästä virheestä, jonka perusjuoksijat tekevät – Liian pitkä askel. Liian pitkällä askeleella jalka osuu maahan painopisteen etupuolella kantapää edellä. Vauhti hidastuu iskusta ja polvet joutuvat koville.

On hassua, että elämän kiireet ja hässäkkä ovat muokanneet jo juoksutyyliäkin. Pitkällä askeleella nopeasti perille ja uuteen askareeseen, joka hoituu samalla askelluksella.

Harjoittelimme Ilkan kanssa uutta, lyhyempää askellusta. Lyhyellä ja nopealla askeleella energia ei huku kenkien paksuihin pohjiin ja matka sujuu kevyemmin. Ei turhaa hikoilua, eikä vihlovia polvia… Uskomatonta, juoksemisesta voi nauttia!

Seuraavaksi täytyy opetella uusi askellus tähän arkielämäänkin. Juostessa on nyt aikaa ajatella, kun askel on kevyt ja riittävän lyhyt.

Kamppailua suunnitelmallisuuden ja spontaaniuden välimaastossa

2011-07-06T21:26:00.004+03:00

Kuinka paatunut spontaani luottaja suoriutuisi kunnialla suunnitelmallisista varustehankinnoista?

Myönnän nolona, olen todella huono valmistautumaan. Luotan matkoilla etupäässä intuitiooni ja suunnistan elämässänikin enimmäkseen fiilispohjalta. Olen todella huono tekemään järkiratkaisuja niin laitehankinnoissa kuin ihmissuhteissakin. Vaikka totta kai fiksuna ihmisenä ymmärrän, että järkevä toiminta varmasti silottaisi monia kuoppia elämässäni ja suoristaisi mutkia matkalla.

Olen enemmän niitä ihmisiä, jotka ostavat matkalipun jonnekin, pakkaavat kassiinsa jotain epämääräistä rojua sen pohjalta, mitä tekee mieli laittaa päälle, eikä esim. sen pohjalta minkälainen ilmasto kohteessa on ja alkaa ihmetellä hotellivarausta kaartaessaan sen pihaan. Harvemmin tiedän kaupunkilomillani, minkä patsaan edessä olisi syytä itsensä kuvauttaa ja missä ravintoloissa murkinoida. Suuntavaistoni on kaiken lisäksi surkea. Joten usein päädynkin istumaan kahviloihin, joissa ihmettelen ihmisiä ja tunnelmaa. Matkustaminen on minulle sitä, että voi kadota vieraaseen kaupunkiin vailla aikataulua ja päämäärää. Matkalla on sallittua päästää irti ja antaa asioiden tapahtua vastapainoksi sille kaikelle muuten tiukkaan kontrolloidulle elämälle.

Australiassa päädyin vahingossa kuukaudeksi merille, Meksikossa minun piti suunnitelmien mukaan kuvata vakavasti otettava dokumentti ja matkustinkin kuukauden polkka-punk-bändin keikkabussissa. Sehän on hauskaa, paitsi, jos on menossa Himalajan Mera Peakille, yli kuuden kilometrin korkeuteen. Siellä tuskin voi vetää fiilispohjalta. Vaeltaminen vaativissa olosuhteissa tarkoittaa pitkäjänteistä harjoittelua ja monen kuukauden ennakko-organisoitumista, suunnittelua, varustelistoja, valmistautumista ja aivan erityistä paneutumista pakkaamiseen.

Kuulemma suurin syy vuoristoretkikuntien epäonnistumiseen on varpaiden paleltuminen tai muuten vaan kehno varustautuminen. Matkan aikana sää voi vaihdella +20 asteesta -20 asteeseen. Saatamme kohdata lumimyrskyjä, kovia vesi- tai räntäsateista sekä vuoriston todella voimakkaita tuulia. Gulp. Ei kuulostakaan niin leppoiselta.

Seuraan hiljalleen mieleni kamppailua lukkoon lyötyjä aikatauluja ja varustehankintasuunnitelmia vastaan. Päässäni on ääni, joka sanoo, en ole vaan noin järjestäytynyt. Ääneni ei kuulemma usko liialliseen suunnitelmiin hirttäytymiseen, niistä seuraaviin valtaviin odotuksiin ja pettymyksiin vaan jäkättää itsepintaisesti, että haluaa antautua tien vietäväksi, olla vapaa. Toisin sanoen vapaa paleltumaan kuoliaaksi, sanon minä. (Olen myös huolissani äänistä päässäni, mutta tärkeimmät ensin. Hankitaan ne varusteet ja ihmetellään sitten, mitä äänille päässäni pitäisi tehdä. ;)

Meikäläisen olisi nyt sitten syytä opetella hieman toisenlaista matkustamista. Siihen kuuluu valmistautumista, matkaoppaiden lukemista, suunnitelmia, aikatauluja sekä varautumista varusteiden hankintaan – ajoissa. Huomaan sanovani itselleni, Nuppu nyt on heinäkuu, joten aikaa on vielä, nyt toimintaa. En jotenkin haluaisi havahtua lokakuun lopussa, että soittelen epätoivon vimmalla kavereitani läpi tai huutelen facebookissa, olisko jollain lainata vaikkapa vuorivaellus varusteita.

Jos jollain on hyviä idiksiä ja kokemuksia vuorivaellus varusteita ja niiden suunnitelmallisesta haalinnasta, nyt olisi hyvä tilaisuus sankarilliseen toimintaa! Kaikki apua otetaan vastaan. (:

Terveisin, paatunut haaveilija,
Nuppu

Lisää ajatuksiani blogissani:
http://kalliostakukkulalle.com/

2011-07-04T21:14:00.002+03:00

Meillä on nyt kesä kesä kesä ... ihanan lämpimät ja kauniit kelit. Merivesi on lämmennyt ja aamulla voi heti herätessään pulahtaa aamu-uinnille :)

Vaan eipä joka hetki paista päivä. Viime lauantaina olimme lähdössä sukuloimaan, mutta päätimmekin jäädä kotiin vielä hetkeksi talonvahdiksi, koska ukkonen teki tuloaan. Eipä mennyt aikaakaan, kun taivas musteni ja ukkonen jyrisi lähes jatkuvalla rytinällä. Alkoi tuulla ja sataa rakeita, eikä mitä vain rakeita, vaan noin 2 cm halkaisijan kokoisia palluroita tippui taivaalta, niin ettei uskaltanut mennä ulos autoa siirtämään. Pienen tauon tullessa raesateeseen, auto oli kuitenkin pakko siirtää, koska oli vaarana, että pihan puut kaatuvat sen päälle. Tuuli noin 10-15 min niin kovin, että puut olivat yli 45 asteen kulmassa. Useita pihapuita meni rytäkässä poikki ja yksi suuri kataja kaatui juurineen. Kauempaa metsässä kaatui vielä lisää mäntyjä ja pikkuvene rannassa meni tuulen voimasta ympäri. Onneksi mitään pahempaa ei tapahtunut, mutta sukulointi jäi tällä kertaa väliin ja sunnuntaipäivä kuluikin puutalkoissa.

Mietin tuon tuulenpuuskan jälkeen tuiki arvaamattomia luonnonvoimia. En vielä koskaan elämässäni ole ollut tuollaisessa tuulessa. Marraskuussa meitä KAPUAjia saattaa odottaa kovinkin erilaiset luonnonilmiöt, mihin täällä kotisuomessa olemme tottuneet. Toivoa vain pitää, ettemme joudu keskelle mitään noin voimakasta, mitä koin lauantaina täällä Länsi-Suomessa. Pidetään peukkuja pystyssä hyvän ja turvallisen kelin toivossa :)

Pidetään myös peukkuja, jotta kaikki KAPUAjat saavuttavat keräystavoitteensa ja saamme kasaan tuon huikean 100 000€ Nepalin kansan ja ainutkertaisen, mutta yllätyksellisen ja arvaamattoman, luonnon hyväksi!

Hei yritysjohtajat, sponsorointi on in!

2011-07-02T18:34:00.004+03:00

On olemassa investointipäätöksiä, jotka pitää tehdä luovasti ja sydämellä. Tällaisten investointien takaisinmaksuaikaa voi olla mahdotonta laskea ja muutoinkin voi olla juuri sillä hetkellä vaikea perustella järkevästi investointipäätöstä. Hyväntekeväisyyssponsorointi on yksi tällainen investointi. Mutta onko ihan sattumaa, että Ruotsin yksi halutuimmista it alan työnantajista ja huippuvauhtia kasvava yritys, Chas Visual Management AB, on aktiivinen yhteiskuntavastuunkantaja ja mukana lukuisissa hyväntekeväisyysprojekteissa?

Charlie Hansson, yrityksen perustaja, joka valittiin vuonna 2009 ”vuoden yrittäjäksi” ja ”tulevaisuuden johtajaksi”, on määrätietoisesti rakentanut yritysbrändin, joka viestittää vastuunkantoa, innovatiivista, inspiroivaa ja hauskaa työympäristöä. Ei ihme, että alan fiksuimmat työntekijät haluavat Chasiin töihin. Tapasin Charlien talvella ja hän vitsaili että on aika helppo johtaa yritystä missä työskentelee alan parhaat tyypit, ja mihin yritykset melkein tappelevat että pääsisivät asiakkaiksi.

Kilpailu asiakkaista kotimarkkinoilla ja eteenkin vientimarkkinoilla on murhaavaa ja kovenee koko ajan. Hyvä tapa erottautua kilpailijoista on rakentaa brändi välittävästä yrityksestä. Kannattaa lähteä mukaan sponsoroimaan Kapua 2011 -projektia ja luoda uutta kilpailuetua.

- Johannes

HELTEINEN KESÄPÄIVÄ

2011-07-01T18:16:00.009+03:00

Ihanat helteiset kesäpäivät vaativat ihanasti veronsa. Ajatus harhailee ja katse hakeutuu tuijottamaan kaunista järvenselkää ja siniselle taivaalle eksyneitä yksinäisiä pilvenhattaroita.
Blogin aihetta oli vaikea keksiä, vaikka Nepalin matkaan liittyvät asiat, lähinnä varainkeruu ja treenipaineet, pyörivätkin mielessä.
Olen lukenut tällä viikolla pari Nepalista kertovaa kirjaa ja oppinut niistä paljon maan kultturista, ihmisistä ja arkisesta elämän kulusta.
Halusin lainata lukemastani kirjasta muutamia Nepalista ja nepalilaisista kertovia pätkiä, vaikka ne jutusta poimittuina ovatkin vähän irrallisia.

NEPAL, ULJAS VUORISTOMAA (Heimo Ujala/ Kustantaja Taito-Kale 2009).

Luonto ja vuoristo
"Tuhansia vuosia ovat nepalilaiset asuneet vuorilla. Maassa on ollut noin 70 erilaista kuningaskuntaa ja joka kuningaskunnalla on ollut oma kulttuurinsa ja omat tapansa.
Vieläkin nepalilaiset kuuluvat kasteihin, vaikka kastijako on maassa nykyisin kielletty.
Nyt Nepalissa on vain yksi virallinen hallitus. Kastittomat asuvat kaikkein korkeimmalla.
Siellä maanviljely onnistuu kaikkein huonoimmin".

"Maan ja taivaan rajattomuus puhuu Jumalan suuruudesta. Suuruutta ei voi olla ihmettelemättä Nepalin mahtavassa vuoristossa. Kaikki, mitä maailmankaikkeudessa on, on lähtöisin Jumalasta. Nepalissa saimme tutkia Jumalan luomaa maailmaa ja ottaa selvää sen ihmeellisyyksistä. Sen rauha ja monimuotoisuus vaikuttaa sen kansalaisiin rauhoittavasti ja sen huomaa Nepalissa kävijä nopeasti".

"Nepalissa maisemat ovat lumoavan kauniita väreineen, vuorineen, jokineen ja laaksoineen.
Mount Everest on Himalajan vuoriston korkein kohta; se on kuin syvyyden peili, joka heijastaa valon tai sammuttaa sen".

Ihmiset
"Ihmisillä on itseluottamusta. Kun aloitat ottamaan yhdestä valokuvaa ja aikailet kuvaamisen kanssa, on kuvattava jo jäänyt toisen taakse. Kaikki lähellä olijat haluavat myös tulla samaan kuvaan. Lapset eivät täällä ahnehtineet. Jos joku sai kaksi karkkia, heti he antoivat toisen kaverilleen".

"Nepalissa 91% väestöstä elää maataloudesta. Vain 40% miehistä osaa lukea ja naisista ainoastaan 20%. Keski-ikä on noin 53 vuotta.
Nepal on aina ollut itsenäinen maa, eivätkä miehittäjät ole tuoneet huonoja tapojaan kansan elämää pilaamaan. Ehkäpä noista vuosituhantisista omiin voimiin luottamisen perinteistä johtuukin, että nepalilaiset suhtautuvat vieraisiin ihmisiin lämpimästi ja avoimesti".

"Vuoristokylissä ei länsimaisesta ajanlaskusta tiedetä mitään. Heille vuosi 2009 oli heidän ajanlaskunsa mukaan 2063".

"Naiset itkevät, kun perheeseen syntyy tyttölapsi. Tytöllä ei ole merkitystä. Jos tyttö saa jäädä henkiin, niin hänet opetetaan kotona työntekoon ja laitetaan mahdollisimman pian naimisiin, joskus jopa alle kymmenvuotiaanakin".

"Meille suomalaisille tekee pahaa kuulla synnytykseen liittyvistä tavoista ja perinteistä.
Lapset syntyvät useasti navetassa. Sinne synnyttänyt äiti jätetään vastasyntyneen vauvan kanssa 20 päivän ajaksi, pimeään, hajuun ja epäpuhtaaseen ympäristöön".

"Nainen esittelee mielellään koko perheen kalleuksia. Ne puetaan ylle ja niistä ollaan ylpeitä.
Vauvan kehto on naiselle tärkeä. Naisten asema on hyvin vaikea. He tekevät raskasta työtäja huolehtivat esimerkiksi riiseistä tuulettamalla akanat pois. Sen jälkeen he kantavat riisisäkit selässään perheelle syötäväksi. Ruuanlaitto on myös naisten työ. Kun saa laittaa ruokaa ulkona, ei tarvitse olla sisällä savussa".

"Jos naisen asema ei ole hyvä, niin eivät miehetkään pääse helpolla. Vaikea maasto, kehnot viljelyolosuhteet, suurperheet ja pitkät matkat vaikeasti kuljettavassa maastossa syövät miestä hyvin paljon. Ei ole mikään poikkeus, että mies kuolee 50-vuoden iässä. Työpäivät ovat ympäripyöreitä ja loma-aikoja ei tunneta".

"Poikaa tarvitaan ennenkaikkea polttohautaukseen liittyvien rituaalien vuoksi. Vainajan henki siirtyy poikaan ja hänen on pukeuduttava valkoisiin vaatteisiin vuodeksi, eikä häntä saa kukaan liikuttaa 14 vuorokauteen. Kuoleman jälkeen samana päivänä poika polttaa roviolla vainajan eikä siihen tapahtumaan saa naiset osallistua: naisilla on heikko sielu".

"Nepalilaisten elämä on täysin erilaista kuin meillä Suomessa. Maassa ei ole turhanpäiväistä kiirettä, joten stressi tuntuu olevan kaukana heistä".

Elinkeino
"Vuorien rinteillä silmän kantamattomiin näemme riisipeltoja, joita on muokattu eri sukupolvien jopa vuosisatojen aikana. Myös myllyt ja puintivälineet ovat usein jopa satoja vuosia vanhoja ja epäkäytännöllisiä. Maatkin muokataan härkien vetämillä alkeellisilla auroilla.
Puhvelit ovat Nepalin pyhiä eläimiä. Härkiä käytetään riisisadon puintityössäkin.
Vuoristoon sopivat hevoset kuljettavat raskaita taakkoja kylien ihmisille. Köyhimmät kantavat taakkansa itse. Hevoset ovat pieniä ja ensimmäistä hevosta kutsutaan kellokkaaksi ja se toimii johtajahevosena".

"Maapalstoilla kasvatetaan tomaattia, maissia, maapähkinöitä, perunaa, kaalia ja papuja.
Yhteisellä alueella kasvatetaan guavaa, appelsiineja, banaaneja, sokeriruokoa, mangoa ja tietysti pääruokana syötävää riisiä".

Asunnot
"Kylien asunnoissa on ongelmana se, että ne ovat sisäänlämpiäviä. Tulisijoista puuttuu savupiippu. Ne ovat kuin suomalaisia savusaunoja.Ruokaa tehdessä savu tulee ikknoista ja ovista, samoin kun taloja lämmitetään. Tämä aiheuttaa paljon ongelmia perheille. Erityisesti naiset ja lapset altistuvat jatkuvalle savulle. Savu aiheuttaa monia sairauksia ja savun hiukkaspäästöt jopa sydänsairauksia. Tavoitteena on saada asunnot savuttomiksi.
Siihen on vielä pitkä matka, että silitysrauta saadaan savuttomaksi. Nyt ne lämpiävät oljilla ja oksilla".

Ruoka
"Nepalin vuoristokylissä tulee toimeen alle kymmenellä eurolla viikon. Saimme kylissä kulkiessamme sikäläistä ruokaa talpottia; tummasta riisistä haudutettua puuroa, höysteenä vihannessekoitusta. Ruoka syödään paljain käsin, mutta vain oikealla kädellä. Vasemmalla kädella pyyhitään pyllyä. Riisi jauhetaan käsikivillä jauhoksi, josta leivotaan sikäläistä leipää.
Nepalin vuoristokylien asumuksissa ruoka valmistetaan avotulella keittiön lattialla ja savu tulee ovesta ja ikkuna aukoista ulos".

Nepalilainen tee
Yksi mitta vettä. Yksi mitta maitoa. Hyppysellinen teetä (heiniä, lehtiä).
Kanelia, kardemummaa, aniksensiemeniä, neilikkaa, mustapippuria, inkivääriä ja rutkasti sokeria. Nämä kaikki kiehautetaan, kaadetaan siivilän läpi ja nautitaan kuumana.
Tee virkistää väsymyksen partaalla olevia matkalaisia.

Kirjoitti Merja 1.7.2011

Keskikesää kohden

2011-06-22T23:02:00.005+03:00

Tänään työssä ollessani kaksi asiakasta, pariskunta, kysyi hyviä sukkia sillä he olivat lähdössä Nepaliin vaeltamaan. Varusteiden parissa työskennellessäni ehdotin kokeilemaan merinovillaisia teknisiä sukkia. Keskustelu pyöri matkan ja erilaisten varusteiden ympärillä. Mitenkä innostavaa onkaan kun on jokin yhdistävä kokemus tai tapahtuma. Vieläpä täysin tuntemattoman henkilön kanssa, mutta silti asiasta voi avoimesti puhua.

Avoimuuteen haluan kannustaa myös arkisessa elämässä. Liian moni lähipiirissä oleva ihminen jää huomioimatta liiallisen kiireen tai turhan stressin takia. Mikä on tehnyt yhteiskunnasta niin kiireisen nykypäivänä? Tuntuu, että ihmisille ei jää aikaa nauttia hetkestä, olla läsnä tilanteessa. Luulen, että jostain syystä matkan jälkeen Kapuaja saattaa helposti havaita tämän turhan kiireen. : ) Kokonaan toinen kulttuuri tekee varmasti vaikutuksensa.

Vielä yksi työpäivä ja kohti keskikesän juhlaa siirtyminen voi alkaa.

Toivon kaikille rentouttavaa ja turvallista Juhannusta!

Kuva: KAPUA 2008 Nepal

Sisäänajoa

2011-06-20T20:30:00.007+03:00

Olen ajanut viime aikoina sisään uusia vaelluskenkiäni. Väistämättä tulee tuskastuttavia hetkiä kun jokaisena päivänä kengät painavat eri kohdista kuin edellisenä päivänä, jalat tuntuvat raskailta ja jäykiltä eikä kengillä saa maatuntumaa.

Olen testannut niitä ns. anna-koiran-viedä-menetelmällä, eli olemme menneet metsässä sieltä mistä koira haluaa mennä. Kengät ovat saaneet kivuta varsinaissuomalaisille kalliolle, laskeutua sammaleen peittämiä rinteitä ja kahlata kesäsateisella niityllä. Ajatuksetkin ovat saaneet samalla vaellella omia polkujaan ja aika usein mielessä on käynyt, minkälaisille poluille nuo kengät pääsevät Nepalissa. Varmasti edessä on kuivaa, kuumaa, märkää ja kylmää -varmasti myös jalan alla luistavaa sammalta ja upottavaa suota, ihan niin kuin täälläkin.

Niinpä myös kunto-ohjelmasta on yritettävä pitää kiinni vaikka arki kuinka yrittää lannistaa ja painaa päälle. Pitää muistaa kehittää sitkeyttä, joustavuutta, hapenottokykyä ja isoja lihaksia. Pitää muistaa pitää huolta nivelistä ja nivelsiteistä -puhumattakaan mielestä ja mielialasta. On nimittäin niitäkin hetkiä, kun alkaa epäillä omia rajojaan ja kykyään suoriutua tästä kaikesta. Sitten havahtuu hiukan häpeillen muistamaan että vaikka minun kenkäni ja arkeni painaisivat kuinka paljon, niistä kengistä ja siitä arjesta olisi moni ympäri maailmaa kiitollinen. Minulla on mahdollisuus auttaa, vaikkei se aina niin helpolta tunnukaan.

Siksi onkin ollut ihanaa kun ystävät ja tutut ovat kantaneet oman kortensa KAPUA-kekoon: äiti on virkannut pieniä "toivon perhosia" myytäväksi; ystävät antavat kaapintäytteitään kirpputorilla myytäväksi ja fysioterapeuttikin muistaa joka kerta kysyä että milloin "se vuorikiipeilyhomma olikaan, että saadaan sut kuntoon".

Sanoma leviää, avustuspotti karttuu, kengät muotoutuvat ja mieli samalla, pikkuhiljaa, lähtövalmiiksi.

Matkalla jo,
Marika

USKALLA UNELMOIDA

2011-06-15T13:39:00.005+03:00

On vuosi 1996. Istun lukioni liikuntasalissa yhdessä kaikkien muiden oppilaiden kanssa. Koululle oli tulossa eräs henkilö pitämään luentoa motivaatiosta ja unelmien saavuttamisesta. Tuo henkilö oli Veikka Gustafsson. Luennon aikana Veikka kertoi vuorikiipeilystä ja millä tavoin hän oli saavuttanut omia unelmiaan. Siihen oli sisältynyt paljon määrätietoista työtä, rankkaa harjoittelua sekä sponsoreiden hankkimista. Takaiskujakin oli tullut mutta Veikka piti aina mielessään tavoitteensa eikä antanut takaiskujen häiritä niiden saavuttamista. Veikka näytti myös paljon kuvia reissuiltaan, etenkin Everestiltä, jonka hän oli savuuttanut ensimmäisenä suomalaisena vuonna 1993. Luennon aikana sisälläni syttyi jokin pieni liekki. Tuonne minäkin haluan jonain päivänä, vaeltamaan korkeille lumihuippuisille vuorille.

On vuosi 2011. Istun illalla koneeni ääressä ja käyn läpi sähköposteja. WWF:ltä on tullut on tullut kuukausikirje, jossa puhutaan jostain KAPUAsta ja elämäsi tilaisuudesta ja kehitysyhteistyöprojektista Nepalissa. Viimeiset 15 vuotta sisälläni palanut pieni liekki roihahtaa ja tiedän, että tätä olen odottanut! Mahdollisuus osallistua hyväntekeväisyysprojektiin ja päästä vielä kiipeämään maailman korkeimmalle vaellushuipulle Mera Peakille. Where to sign, I´m IN!!! :)

Vaikka välissä vierähtikin 15 vuotta, niin en koskaan unohtanut unelmaani matkustaa Nepaliin ja kiivetä Himalajalla. Ja nyt se on toteutumassa. Sattumalta tein myös kesäsiivouksen viime viikolla ja löysin erään paperin, jonka olin kirjoittanut vuonna 2003. Siihen oli listattu 50 asiaa, jotka ainakin haluan tehdä tämän maallisen vaellukseni aikana. Tein kyseisen paperin kaverini kanssa hieman puolivitsinä mutta listatut asiat ovat kuitenkin tärkeitä minulle. Huomasin myös ilokseni, että jotkin asiat olivat jo toteutuneet ja pystyin vetämään viivan niiden yli. Vähän hymyilytti, kun huomasin, että kohdassa 14 luki "vaellus Himalajalla". Unelmilla on tapana toteutua...mutta niihin täytyy uskoa ja luottaa. Eikä niitä saa unohtaa..!? ;)

On 4. joulukuuta vuonna 2011. Olemme juuri tulleet takaisin Nepalin matkalta. Tulen kotiin ja kaivan kyseisen paperin esiin. Hymyillen vedän viivan kohdan 14 yli. Samalla myös hieman kurkkaan, että mitäs muita kohtia on vielä toteuttamatta..!? =)

"You gotta dance like nobody´s watching. Love like it´s never going to hurt. Live like you´re going to die tomorrow. Dream like you will live forever."

Meme Grifsters

Kohtaamisia ja kalentereita

2011-06-13T12:40:00.005+03:00

Toukokuun lopussa järjestetyssä Maailma kylässä-festivaalissa oli oiva mahdollisuus erilaisisten kulttuurien kohtaamisiin, joihin harvemmin normaalissa arjessa olisi tilaisuus. Ainakaan suurimmalle osalle meistä. KAPUA-osastoa pystyttäessämme paikalle pelmahti nuori mies kahden kaverinsa kanssa. Ystävällinen ja hieman hintelän oloinen nuori opiskelija kertoi olevansa kotoisin Nepalista ja opiskelevansa nyt Suomessa.

Minuun teki suuren vaikutuksen se, kuinka kiinostunut ja kuinka aidon kiitollinen hän oli siitä työstä, mitä olemme tekemässä Nepalin hyväksi KAPUA-hankkeen puitteissa.Se oli lyhyt ja miellyttävä kohtaaminen, joka antoi energiaa ja vahvisti uskoa siihen, että tällä hankkeella on merkitystä ja että maailma on loppujen lopuksi vain pieni hiekkalaatikko, jossa voi törmätä keneen tahansa, milloin ja missä tahansa.

Viime torstaina kohtasimme pääkaupunkiseudulla asuvien kapuajien kanssa Kurvissa ja suunnittelimme tempauksia varainhankintaan. Riemukkaissa, ”mopo lähti käsistä”-keskusteluissa tuli esiin kalenterit ja joku kertoi, että Nepalissa mietitään tarkkaan kalenteri kädessä, minä päivinä kannattaa esimerkiksi viettää häitä, lähteä matkalle tai tehdä muita isoja päätöksiä elämänsä suhteen.

Tarkistin asian eri lähteistä (lue: kaikentietävä Google), joista selvisi, että Nepalissa on todellakin käytössä virallinen Vikram Samvat-kalenteri, joka auttaa yllämainituissa asioissa. Lisäksi käytössä on myös gregoriaaninen ja nepalilainen Sambat-kalenteri. Virallinen kalenteri on saanut nimensä intialaisen kuninkaan, Vikramadityan mukaan. Se otettiin käyttöön 56 vuotta ennen länsimaisen ajanlaskumme alkua ja sen mukaan eletään nyt vuotta 2068 ja ollen näin 56,7 vuotta edellä gregoriaanista kalenteria.

Jäin miettimään, että mitä Vikram Samvat-kalenteri olisi kertonut tuosta toukokuisesta päivästä ja varsinkin, mitä se kertoisi siitä päivästä, jolloin yritämme kavuta Mera Peakin huipulle yli 6 kilometrin korkeuteen. Tähän en ole vielä löytänyt vastausta, mutta jatkan etsimistä yhdessä kapuaja-ystävieni kanssa. Toivottavasti kalenteri on viritetty tälle porukalle suotuisaksi, niin varainhankinnan kuin kapuamisen suhteen. Aivan kuten tuossa lyhyessä kohtaamisessa.

Lopuksi, hyvät lukijat, käykääpä tutustumassa uuteen Kapua-kauppaan. Sieltä voit hankkia Nepal-aiheisia tuotteita ja tukea KAPUA-hanketta. Ja ehkäpä voit sieltä jonain päivänä hankkia myös Vikram Samvatin :-).

Hyviä kohtaamisia!

Kapuaja-Kalle

Yhdessä on hauskempaa

2011-06-08T16:09:00.009+03:00

Minulle Kapuamisen yksi palkitsevimpia juttuja on ehdottomasti yhteisöllisyys. Inspiroidun kohtaamispisteissä. Kun kerroin maaliskuussa ystävilleni, että jännitin ensimmäisestä Kapua-tapaamista, joku kavereistani ihmetteli, miten voin edes harkita lähteväni kuukauden mittaiseen reissuun ihmisten kanssa, joita en ollut koskaan edes tavannut.

Helposti! On mieletöntä seurata, miten eri puolilta Suomea saman asian äärelle kokoontuneet viisitoista, aivan erilaista ihmistä, ikäjakaumalla 26-60 vuotta haluavat toimia yhdessä.

Olen aina ollut kiinnostunut ihmisistä, heidän tarinoistaan ja motiiveistaan. Se, mikä saa minut kiipeämään kuuden kilometrin korkeuteen ei ehkä olekaan sama asia, mikä liikuttaa 26-vuotiasta inkoolaispoikaa. Parasta työssäni toimittajana oli sukeltaa hetkeksi jonkun toisen elämään. Nyt saan tutustua viidentoista ihmisen elämään. Tunnen olevani etuoikeutettu, kun pääsen oppimaan heidän kanssaan, kuulemaan heidän unelmistaan ja jakamaan kokemamme.

Huomaan pyöritteleväni samoja ajatuksia kuin, mitä Salla pohtii edellisessä blogauksessaan lukemis-kampanjasta. Tärkeintä on yhdessä oppiminen, yhdessä oleminen ja toisen kohtaaminen.

Tässä meidän poppoota vatsan täynnä ja onnellisina.

Mitä mainiointa kesäpäivää kaikille!

Nuppu

Kalliosta kukkulalle.com

Luetaan yhdessä!

2011-06-06T10:08:00.015+03:00

Elina kirjoitti edellisessä blogimerkinnässään niin tärkeästä asiasta, että jatkankin siitä vielä vähän. Minulla on nimittäin harrastukseni johdosta ollut aitiopaikka seurata erästä hanketta, johon muutama vuosi sitten ryhtyivät, samalla tavalla kuin me kapuajat omaan hankkeeseemme, ennakkoluulottomat tavalliset suomalaiset.

Asia, jota ei ehkä tule niin helposti ajatelleeksi, on Suomessakin esiintyvä luku- ja kirjoitustaidottomuus. Olemme tottuneet siihen, että peruskoulumme takaa kaikille mahdollisuuden tasapuoliseen oppimiseen ja siksi jokainen suomalaisen koulun käynyt oppii jo varhain lukemaan ja kirjoittamaan. Keskuudessamme on kuitenkin paljon eri maista saapuneita maahanmuuttajia, joilla ei ole ollut mahdollisuutta oppia luku- ja kirjoitustaitoa omalla äidinkielellään. Tästä syystä suomen tai ruotsin kielen oppiminen täällä muodostuu kovin vaikeaksi ja näin arkipäivän yksinkertaisistakin tilanteista selviytyminen voi olla kovin hankalaa tai suorastaan ylitsepääsemätöntä. Kuvittelepa itse ottavasi esimerkiksi bussi nro 65 oikealta puolelta tietä ja huristelevasi sillä juuri oikeaan ruokakauppaan keskustaan ja suoriutuvasi kaupassa kaikista elintarvikeostoksista, jos et tunnista numeroita etkä osaa paikallista kieltä ja pysty lukemaan elintarvikepakkausten tekstejä. Tai mieti, jos sinun pitäisi viranomaisessa asioidaksesi pyytää jokaisella kerralla pieni 10-vuotias kielen koulussa oppinut poikasi tulkiksesi. Hankalaksi menee!

Erityisesti pienten lasten äidit ja iäkkäät naiset ovat niitä maahanmuuttajia, jotka jäävät usein järjestetyn kielikoulutuksen ulkopuolelle ja ovat siksi vaarassa syrjäytyä yhteiskunnastamme. Tätä epäkohtaa lähti vuonna 2007 vapaaehtoispohjalta poistamaan Suomen UNIFEM ry ja Zonta International Piiri 20 ry:n yhteinen kampanja maahanmuuttajanaisten ja -tyttöjen luku- ja kirjoitustaidon kehittämiseksi. Kampanja sai nimen "Luetaan yhdessä - Vi läser tillsammans".

Kampanjassa näiden edellä mainittujen järjestöjen jäsenet toimivat vapaaehtoisina suomen tai ruotsin kielen opettajina ja avustajina arkisissa asioissa maahanmuuttajille. Opettajat eivät siis todellakaan ole ammattikieltenopettajia vaan tavallisia suomalaisia naisia, joskin ammattilaisiakin toki innostui mukaan hankkeeseen. Kampanjassa annettava kielenopetus lähtee liikkeelle oppilaiden tarpeista aina perusasioiden opettelusta kuten aakkosista ja numeroista monimutkaisempiin kielenkäyttötilanteisiin. Kantavana ideana opiskelussa on kuitenkin yhdessä oppiminen, yhdessä oleminen ja suomalaisten ja maahanmuuttajien kohtaaminen. Kampanja on ollut antoisa niin opiskelijoille kuin opettajillekin. Itsekin löysin itseni muutamia kertoja opettajan ja tukihenkilön roolista oppitunneilta, joskus toiste taas toimin oppilaiden lasten kaitsijoina, jotta äidit saivat opiskelurauhan.

Kampanjaa rahoitettiin vuoden 2010 loppuun asti Zonta-järjestön keräämillä varoilla. Opiskelijat saivat opiskelutarvikkeet ilmaiseksi tai muodollista korvausta vastaan. Opettajat toimivat vapaaehtoisina ilman rahakorvausta. Kampanjan ensimmäisten vuosien aikana yli 700 oppilasta on osallistunut kielikoulutukseen 80 eri puolille maata sijoittuneessa opetusryhmässä. Opettajia hankkeessa on ollut mukana kaikkiaan lähes 240. Onneksi Luetaan yhdessä -kampanja jatkuu edelleen, nyt vuosina 2011-2012 Suomen Kulttuurirahaston myöntämällä tuella Suomen Akateemisten Naisten Liiton vetämänä.

Halusin kertoa Luetaan yhdessä -kampanjasta, koska kampanja itsessään ja sen saavutukset ovat oiva esimerkki siitä, kuinka tavalliset ihmiset, kuten me kapuajatkin omassa projektissamme, saavat paljon hyvää aikaan yhdessä tekemällä.

Näiden mietteiden myötä toivottelen kaikille lämmintä kesäkuun alkua, aurinkoa ja vähän kärpäsiäkin!

- Salla

Pylpyrät ja väkäset

2011-06-01T20:31:00.004+03:00

Kuvittele, ettet kykene lukemaan etkä siten myöskään kirjoittamaan! Elät hämmentävässä maailmassa, missä kirjaimet ovat merkityksettömiä pylpyröitä, ongenkoukkuja muistuttavia väkäsiä, ylös alas viskeltyjä pylväitä tai niiden pätkiä, pilkkuja päällä, poikkiviivaa keskellä, vierekkäin aseteltuina kuin hataraa risuaitaa vaan tämä aitapa on joka puolella estämässä sinua pääsemästä oman elämäsi parempaan hallintaan.

Tuskin lohduttaa kuulla, että maailmassa joka kuudes aikuinen on samanlainen pylpyröiden ihmettelijä, jakaa kanssasi samaa taidottomuutta. Naisena et saa lisälohtua siitäkään, kun kuulet enemmistön heistä olevan kanssasisariasi. Yllätytkö lievästi, että myös teollisuusmaissa on huomattavan paljon risuaidan vankeja, Euroopassakin yhdeksän miljoonaa? Nepalissa, meille yhä läheisemmäksi käyvässä maassa miehistä kaksi kolmesta mutta naisista vain joka kolmas osaa lukea. Näin siitäkin huolimatta, että jokainen lukutaitoinen nainen merkitsee voittoa köyhyydestä. Lukutaito muuttaa naisten itsensä lisäksi heidän perheittensä ja yhteisöjensä elämää. Naisista tulee taloudellisesti itsenäisempiä ja sitä kautta yhteiskunnallisesti aktiivisempia vaikuttajia. Lukutaitoiset naiset lähettävät lapsensa, erityisesti tyttärensä, kouluun. Hyvä tuottaa uutta hyvää.

Ei siitä ihan kohtuuttoman kauaa ole, kun kotomaamme Jukolan jullikat säntäsivät haarapusseineen lukkarin lukemaan pakottavaa kouraa pakoon. Omaehtoinen valinta se heiltä oli. Yksi veljeksistä ymmärsi kuitenkin jo siinä vaiheessa, että lukemisen taidossa olisi heidän ihmisarvonsa ja kunniansa alku. Tänä päivänä olemme edenneet A-p-c-kirjan tankkaamisesta PISA-tutkimusten kärkimaaksi.

Ihmisarvon ja kunnian alku, sanoi Aapo. Niinpä! On käsittämätöntä ja häpeällistä, että lukutaidottomuutta ei ole onnistuttu poistamaan maailmasta. Se aiheuttaa satojen miljoonien aikuisten syrjäytymisen ja hidastaa yleensäkin köyhyyden vähentämistä. Aikuisten lukutaidottomuuden ohella on syytä muistaa niitä sataa miljoonaa lasta, jotka eivät pääse osallisiksi perusopetuksesta.

Jos sinun pitäisi luopua joistakin elämäsi aikana hankituista taidoistasi, saisiko kaikki muut mennä, mutta luku- ja kirjoitustaidosta pitäisit viimeiseen asti kiinni? Minä ainakin, sillä niin arvokas se on.

Kirjoitti Elina

Nostan hattua kaikille teille, jotka olette tehneet varainkeruuta!

2011-05-30T17:32:00.017+03:00

Tässä työssä oppii olemaan kiitollinen pienimmästäkin lahjoituksesta, sillä varainkeruu tuntuu olevan todella aikaa ja pitkäjänteisyyttä vaativaa työtä. Tuntuu, ettei päivän aikana saa juurikaan paljon aikaiseksi, kun oma päivätyökin pitää hoitaa kunnialla. Alussa ajattelin, että saan viikossa yhden yrityslahjoittajan mukaan tukemaan hyvää projektia, mutta tuo haavekuva on karissut mielestäni jo aikaa sitten.

Pitää myöntää, että tällä hetkellä Nepalin matka ei siinnä mielessä, sillä ensin on otettava peitsi (lue puhelin) käteen ja raivattava polku sakean varainkeruuviidakon läpi kohti 6 462€:n lahjoituspottia. Vasta sen jälkeen pystyn haaveilemaan Nepalin hohtavista lumihuipuista 6 462 m korkeudessa.

Nostan hattua kaikille teille, jotka teette varainkeruuta KAPUA 2011 Nepal- tai muissa vastaavissa projekteissa. Jatkakaa hyvää työtänne ja suhtautukaa siihen positiivisin mielin! Muistakaa, että vastoinkäymisistä huolimatta teette tärkeää työtä ja monet keräämistänne lahjoituksista apua saavat ovat teille kiitollisia :)

Kesäterveisin,

Pirkko

KIIPEÄMISTÄ, FESTARIA JA HENGEN LUONTIA

2011-05-29T20:47:00.007+03:00

Huh! Onpas meillä Kapuajilla ollut vauhdikas ja antoisa viikonloppu. Harmi vaan, etteivät ihan kaikki ryhmästä päässeet mukaan.
Aloitimme perjantaina Helsingin Kiipeilyareenalla Antin opastaessa meitä seinäkiipeilyn saloihin. Emme juurikaan neuvoja tarvinneet, sillä olemmehan kapuajia luonnostamme ;)
Ryhminä ryhdyimme valloittamaan areenan huikeita ja mielenkiintoisen haastavalta näyttäviä seinämiä. Vuoron perään kiipesimme ja varmistimme osan porukasta kannustaessa hurjasti valjaissa menijää yhä korkeammalle voittamaan itsensä.
Vaikutti siltä, että porukka oli todella innoissaan ja laji taisi saada useamman innostuneen uuden harrastajan. Kaikki ryhmäläiset eivät olleetkaan ihan aloittelijatasoa tässäkään lajissa, vaan voisi puhua lähes protason harrastajista.
Itselläni oli ennakkoon pelko, että kuinkahan jaksan hinata kaikki kiloni edes muutaman metrin korkeuteen. Oli upea tunne, kun huomasi pääsevänsä metri toisensa jälkeen
korkeammalle ja vaikeastakin asennosta sai vielä itsensä jotenkin väännettyä seuraavalle otteelle. Itsetunto kasvoi kohisten!

Päivä jatkui Väestöliiton tiloissa sparrauksen merkeissä. Kapua on nostanut kovasti profiiliaan facebookissa, postituslista on kasvanut mukavasti ja Kapuan sivuilla on ollut todella paljon kiinnostuneita kävijöitä.
Saimme myös kuulla tilannepäivityksen Nepalin tämän hetken tilanteesta ja projektien etenemisestä avustuskohteissa.

Keräyspottiimme on kertynyt lähes 10 000 euroa, hyvä niin vaikka paremminkin voisi olla!
Nyt ennen kesälomien alkamista on otettava härkää sarvista ja ryhdyttävä aktiivisesti soittelemaan yrityksille. Tarvitaan siis suunnitelmallisuutta ja asiaan paneutumista!
Keräyssuunnitelman päivittäminen ja tietenkin suunnitelman noudattaminen on siis tärkeää.
Edellisvuosien konkari-kapuajat sparrasivat meitä ja jokaisen keräyssuunnitelma käytiin läpi rohkaisevien kannustusten säestyksellä ;) Olemme tärkeällä hyvällä asialla!

Viikonloppu jatkui "Maailma Kylässä" festareiden merkeissä ja porukkaa riitti mukavasti kylmästä kelistä huolimatta. Kiipeilyseinä rullasi ja kauppaa tehtiin Nepalin ja Afrikan
käsitöillä. Toivottavasti kassaan oli kertynyt paljon euroja sunnuntaina.

Porukka hioutuu yhtenäisemmäksi sitä mukaa kun tutustumme toisiimme paremmin.
Tulemme viettämään kokonaisen kuukauden yhdessä haastavissa olosuhteissa ja tunnelmat varmasti vaihtelevat matkan aikana ääripäästä toiseen. Sen vuoksi on ehdottoman tärkeää tutustua ja ystävystyä hyvin jo ennakkoon. Onneksi meillä on vielä ennen matkaa monta tilaisuutta tehdä syvempää tuttavuutta ja luoda yhteishenkeä. Huumorin puute ei ainakaan tule olemaan ongelma...sen saattoi aistia esimerkiksi Pikku Nepalin illallisella perjantai iltana ;))

Suvi toivoi, että kommentoisimme toistemme blogikirjoituksia. Olisi kiva kuulla mukavan viikonlopun fiiliksistä; minkälaisen potkun saitte varainkeruulle, miltä tuntui kiipeily vai tuntuiko missään, festarifiiliksiä yms. Kiinnostaisi varmasti poissaolleitakin kuulla mitä olemme puuhastelleet. Kiitokset etukäteen!

Kirjoitti Merja